Disco Pigs @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Janne Vasama

Näin Disco Pigs-näytelmän 7.3.

Nasu (Vilma Kinnunen) ja Possu (Miikka Wallin) ovat olleet ystäviä vauvasta saakka, syntyneet samassa sairaalassa lähes samalla hetkellä, ja siitä lähtien tuijottaneet toistensa sieluun. Naapureina asuvat nuoret täyttävät nyt seitsemäntoista, lähestyvät aikuisuutta, kokevat kuohuja ja mullistuksia. Mutta heidän maailmassaan, omassa kuplassaan, ovat vain he kaksi. Possu on kuningas, Nasu on kuningatar, eikä muilla ole väliä. He tuhoavat Bay Cityn, tekevät mitä haluavat, eivät kuuntele ketään. Mutta kun Possun väkivaltaisuus ja holtittomuus ottaa aina vain uusia kierroksia, ja Nasu haaveilee toisenlaisesta elämästä, katsoo merta ja kaihoaa jotain erilaista, alkaa syvälle juurtunut ystävyys horjua. Kestääkö symbioottisena tähän saakka säilynyt suhde sen, vai räjähtääkö yritys johonkin uuteen täysin käsiin?

Irlantilaisen Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on jo vuodelta 1996, mutta nuoruuden kuvauksessaan ja syvien tunteiden äärelle menemisessään teksti on kiinni myös tässä ajassa, ja toisaalta ajaton. Näytelmän on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka alkuperäistä käännöstä on Lauri Maijalan näppärästi rytmitetyssä ohjauksessa sovitettu Lahteen ja 2020-luvulle. Raju kahden hengen näytelmä on suorapuheinen, herkkä ja kiivas, vimmaisuudessaan ja vauhdissaan hengästyttävä. Ystävyyden, eron, rakkauden, uskallisuuden ja kasvamisen teemoja tarkkanäköisesti ja kipeästi käsittelevä teksti on parhaimmillaan silloin, kun se on rehellisimmillään. Kun Possu ja Nasu pysähtyvät oikeiden tunteiden, syvältä kumpuavien tunnustusten ja isojen kysymysten äärelle, tavoittaa esitys jotain todella aitoa ja lujasti iskevää. Nämä hetket Maijalan ohjaus myös tunnistaa, ja malttaa antaa niille tilaa kaaoksen ja kiivauden keskellä. Sillä sitä on myös tarjolla, aivan runsaastikin, Kinnunen ja Wallin pääsevät lavalla kyllä revittelemään oikein kunnolla ja meininkiä riittää. Maijalan ohjaus pitää esityksen tasapainossa, mutta turhaan mitään rajoittamatta. Teksti on ajoittain tosi tiivistä, ja välillä rönsyilee moneen suuntaan, eikä tätä voisi lavalle kovin sliipattuna tuodakaan, sitä eivät näytelmän hahmot sallisi. Disco Pigs on siitä hieno näytelmä, että lavalla kaikki tapahtuu tarinan päähenkilöiden ehdoilla ja heidän vaikutuksestaan. Possu ja Nasu ovat omassa maailmassaan kahdestaan, haistattelevat kaikelle ja kaikille muulle, vanhemmilleenkin, eivätkä uhraa ajatustakaan millekään mitä heidän kuplansa ulkopuolella tapahtuu. Kun tämä kupla poksahtaa, kun ulkomaailma työntyy väkisin lähemmäs, kun ei enää voi elää omassa sadussaan, näytelmä nousee uudelle tasolle. Viimeiset noin kaksikymmentä minuuttia pitävät otteessaan erityisen tiukasti, vaikka jännitettä luodaan taidokkaasti alusta saakka. Jos jostain pitää kiinni liian kovaa, murtuuko se? Vai repäisee itsensä irti, kauas, eikä koskaan palaa? Tätä kysymystä, itsenäistymistä, aikuistumista ja itsensä etsimistä, Disco Pigs terävästi tarkastelee.

Visuaalisesti esitys on oikein toimiva, fokus on sopivasti näyttelijäntyössä ja Maijalan lavastukselliset ja tarpeistolliset ratkaisut sekä puvustus (työryhmä Laura Mykrän johdolla) tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakentumista sujuvasti. Puvustus sopii molemmille hahmoille tosi hyvin, heillä on selvästi oma tyylinsä ja yksityiskohtia riittää. Discopalatsissa molemmat ovat kuin suoraan sadusta, kuten tarinan siihen hetkeen sopiikin. Pidin kovasti kaikista näyttämökuvista, siitä miten Possun ja Nasun maailma lavalle luodaan ja millaisia heidän kantapaikkansa Bay Cityssä ovat. Jyri Suomisen valosuunnittelu on erinomaista ja olennainen osa teoksen dramaturgiaa. Eritoten discopallolla ja lattialla liikkuvilla valoilla tuodaan tarinaan paljon syvyyttä ja tarinallisesti merkityksellisiä sävyjä. Huvisaaristo-kohtaus tuhansine tähtineen on aivan upea. Tatu Virtamon äänisuunnittelussa on monia oivallisia hetkiä, ja sikajuhlakohtauksissa äänen ja valon iskut ovat tarkasti ja tehokkaasti kohdillaan. Taustalle pariin otteeseen projisoituja sikavideoita en ihan saanut kokonaisuuteen liitettyä, ne tuntuvat irrallisilta ja vievät huomiota tarinalta. Äänitehosteensa kautta videot toki liitetään yhteen lopun käänteistä ja Possun point of no returniin, mutta yhteys jää aika ohueksi. Muuten projisoinnit toimivat, ja videon käyttö sopii pariin kohtaukseen mainiosti.

Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin pelaavat yhteen äärimmäisen hienosti, heidän käsissään Nasun ja Possun suhde kaikkine nyansseineen tulee lavalle uskottavasti ja vaivattomasti. Kahden kuin kohtalon vaikutuksesta yhteen päätyneen nuoren maailma on heidän itsensä muovaama, ja läheinen suhde liiankin toisistaan riippuvainen. Kinnunen ja Wallin tekevät roolityönsä tosi fiksusti ja tarkkanäköisesti, heittäytyvät Bay Cityn kaduille ja kujille sydän auki ja tuovat näkyväksi Possun ja Nasun syvimmätkin tunteet. Kaksikon näyttelijäntyö täyttää pienen näyttämön ääriään myöten, kiivaiden nuorten hektinen energia yltää katsomoon ja ravistelee. Molemmat tavoittavat roolitöissään hahmojensa yksityiskohdat ja pinnan alle haudatut totuudet, haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Wallin on Possun roolissa räjähtävä ja kylmäävä, hienosti kiinni sekä Possun ehdottomuudessa että niissä hetkissä, kun Possun varmuus järkkyy. Nuorukainen puhkuu näyttämisenhalua ja itsevarmuutta, tietää olevansa kingi eikä pelkää nousta ketään vastaan. Mutta sitten on Nasu, joka saa Possun tunteet sekaisin, josta Possu aina haluaa pitää kiinni, jota Possu ei koskaan päästä lähtemään. Wallin tekee tosi hienon ja monitasoisen roolin, avaa Possun lavalle kaikkine kerroksineen ja antaa tilan kaikille tämän kokemuksille. Kinnusen roolityö Nasuna on myös monitasoinen ja tosi hieno, hän näyttelee herkällä otteella Nasun pikkuhiljaisen, alati kasvavan kaipuun johonkin muuhun. Samalla Nasua riipii rakkaus Possuun, kaiken vanhan tuttuus ja ystävyyden tuoma turva. Kinnusen tapa tulkita Nasun tunteita ja läpi käymiä ajatuksia päästää katsojan tosi lähelle hahmoa, hän rakentaa roolityönsä avoimesti ja suorasti. Pidin varsinkin siitä, miten Kinnunen näyttelee Nasun niissä hetkissä, joissa tämä tavallaan haastaa, tai ainakin hieman verbaalisesti tönii Possua, kuten rakkauden väristä kysyessään tai saatuaan baarissa turpaansa. Intensiivistä ja vilpitöntä näyttelemistä alusta loppuun molemmilta, hurjaa ja herkkää. Vau!

Puhutteleva ja koskettava esityskokemus, tykkäsin! Mainitaan vielä ainakin musiikki, joka on just eikä melkein erinomaisesti valittu, ja eritoten alun Total Eclipse of the Heart Kinnusen ja Wallinin esittämänä on hieno. En tiedä, pitääkö Disco Pigsin kohdalla mainita kiroilu, mutta mainitaan nyt kuitenkin, kun sitä reippaasti on. Vittua tosiaan viljellään joka väliin, mutta se solahtaa kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Toki meikä ei kiroilusta niin välitä, mutta koska teksti onnistuu keräämään ylenmääräisellä kiroilulla tehoa eikä menettämään sitä, eivät voimasanat aiheuttaneet minussa nyrpistelyä. Ja siis hahmojen suuhunhan se sopii täydellisesti! En ehkä saanut Disco Pigsiltä ihan sitä, mitä etukäteen odotin, vaan se ei haittaa, sillä sain tältä näytelmältä paljon. Teos on hyvin vaikuttava ja väkevä, suora tavalla jota ei aina teatterissa näe, ja raju olematta turhaan ylitsevuotavan raastava tai synkkä. Tragikomediaksi tätä kutsutaan, mutta nauru jäi ehkä tragedian jalkoihin vähän. Huumoria kyllä on, ja tosi toimivaa sellaista, suorapuheista kuten teksti muutenkin. Silti tässä on sellaista riipivää nuoruuden kipuilua, isoja vaikeita päätöksiä ja surullista ehdottomuutta ja irti päästämisen vaikeutta, joka ehkä nostaa tragedian vallitsevaksi tunnelmaksi. Kuitenkin pieniä valonkipinöitä on siellä täällä, kevyitä hetkiä, toivoa seesteisemmästä hetkestä. Tyynempi huominen. Onko se mahdollinen? Mikä on sen hinta?

Se saattaa olla ihminen @ Ryhmäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmis!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Se saattaa olla ihminen-näytelmän 28.2.

Kirjailija Elli (Laura Rämä) on pudonnut ystävänsä Sonjan hautajaisissa tämän avonaiseen hautaan, suoraan arkun päälle. Takki savessa, käsi veressä hän nyt odottaa päivystyksessä, että pääsee lääkärin tarkastettavaksi. Mukana on Sonjan veli Sami (Anssi Niemi), hänkin Ellin ystävä. Kesken kaiken Elli näkee meren ja kaiken mitä se kantaa mukanaan, tuntee alitajuntansa kiskovan häntä kohti jotain vielä tuntematonta, tietää mistä hänen uusi romaaninsa alkaa. Kirjoittaminen vie Ellin sulkemisuhan alla olevaan sairaalaan, psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) työhuoneeseen ja lannistuneeseen mieleen. Teksti herättää eloon Marian (Annimaria Fabritius), merestä löytyneen naisen, joka ei muista mitään. Triangelin kilahduksella paikalle saapuu kerta toisensa jälkeen Jauhonen (Fabritius), josta Elli ei ota selvää. Kirja vie Ellin mukanaan, fiktio sekoittuu omiin muistoihin ja ajatuksiin, sivuille eksyy totta ja todellisuuteen tarinoita. Kumma syyllisyys painaa, historia, oma ja maailman, kolkuttaa mielessä. Suru purkautuu näppäimistölle, romaani kannattelee. Mutta voiko fiktioon paeta lopullisesti, vai täytyykö todellisuus kohdata?

Marjo Niemen kirjoittaman näytelmän on Ryhmikseen ohjannut Anna Jaanisoo, ja tämä monitasoinen, unenomainen, monimutkainen, hauska ja herkkä teksti nousee näyttämölle tosi hienosti. Se saattaa olla ihminen seikkailee todellisen elämän ja kirjailijan mielikuvituksen välillä, laittaa faktan ja fiktion limittäin, eikä päästä katsojaa turhan helpolla. Mikään ylivoimaisen hankala seurattava tämä tarina ei ole, ja kärryillä pysyy, mutta hieman vaivaa on nähtävä jotta saa kiinni rivien välissä annetuista viesteistä ja asioiden yhteyksistä toisiinsa. Haastavuus ja rakenteen ratkaisut kuitenkin ovat perusteltuja ja tuovat näytelmään pelkästään hyvää, ja tietenkin tekevät tästä näytelmästä juuri niin onnistuneen kuin se on. Rakastin sitä, miten Ellin mielikuvitus ja hänen kirjoittamansa tarina saa lavalla tilaa, ihan konkreettisesti, ja kuinka kirjailijan luomat hahmot keskustelevat ja väittelevät itseään kirjoittavan kirjailijan kanssa. Itsekin pöytälaatikkotarinoita rustailleena pystyin jollain tasolla samaistumaan luovaan työhön ja henkilöhahmojen itsepäisyyteen, ja on muutenkin mielenkiintoinen ja ihana valinta antaa fiktiolle näin iso rooli kokonaisuudessa. Ellille hänen luomansa tarina ja hahmot ovat kaikennieleviä, tekeillä oleva romaani pitää hänet otteessaan niin tiukasti että oikea elämä, arkimaailma, ystävät ja tavalliset asiat jäävät sivuun ja taustalle. Kun päänsisäinen maailma kutsuu, ei ystävän surua tai omaa menneisyyttä ehdi käsittelemään. Pidin tekstissä kovasti varsinkin siitä, miten se keskittyy Ellin tarinaan hyvällä rytmillä ja intensiteetillä, valiten onnistuneesti mitä näyttää ja mitä jättää pois. Sivuhahmot saavat kasvaa sen verran kuin tarvitsee, mutta fokus on koko ajan Ellissä ja hänen kokemuksissaan, joka toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Näytelmässä on paljon teemoja yksilötasolta maailmanhistoriaan ja sen käänteisiin saakka, joten tiukka rajaus yhden hahmon kokemuksiin on hyvin tarpeellinen. Minua jäi kyllä kiinnostamaan varsinkin Samin tarina, jota nyt kerrottiin hänen surunsa, tuskansa ja alamäkensä selvästi näyttäen, mutta siihen sen tarkemmin menemättä. Näytelmän monet teemat itsessään jäävät välillä melko pintapuolisiksi, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Ne tulevat esiin, jättävät ajatuksiin jäljen, ja nousevat vielä myöhemmin mietityttämään ja pohdituttamaan. Kaikkea ei tarvitsekaan esityksen aikana katsojalle antaa, vaan aivotyötä voi jättää myös kotimatkalle ja senkin jälkeen. Sen tämä esitys todella tekee.

Jaanisoon ohjaus on hienovireistä ja vilpitöntä, onnistuneesti viipyilevää ja hieman todellisuudesta irrallaan, mutta tarvittaessa myös tosi terävää ja napakkaa. Ilahduin ratkaisusta asettaa näyttelijät valmistautumaan esitykseen yleisön edessä, teippaamaan mikkejä, pukemaan roolivaatteita ja asettelemaan tavaroita ennen näytelmän maailmaan hyppäämistä. Lavan ja yleisön välinen "kuoppa", jossa näyttelijät pukevat roolihahmot päälleen, on myös esityksen äänimaailman sydän. Livenä soitettu musiikki ja monilla välineillä kopsutellut, naputellut ja puhallellut äänitehosteet ovat mainio tapa tehdä näkyväksi äänisuunnittelu, joka on oleellinen osa esitystä, mutta usein piilossa. Nyt äänet syntyvät katsojien silmien edessä, taitavilla ja oivaltavilla tavoilla. K Rasilan lavastussuunnittelu on tyylikästä ja antaa tarinalle toimivat raamit. Nastolan työhuonetta, puista venettä, olisi tehnyt mieli päästä tukiskelemaan lähemmin, mitä aarteita sieltä löytyisikään! Ville Mäkelän valosuunnittelu on saumattomasti yhteistyössä lavastuksen kanssa, ja ylipäätään tosi hienoa ja tarkkaa. Varsinkin suorakaiteena seiniä pitkin siirtyvä valo jäi mieleen. Hilla Ruuskan pukusuunnittelu on tyylikästä sekin, ja onnistuneesti yksityiskohtaista ja hahmoille sopivaa. Pidin etenkin Jauhosen ja Marian asuista, sekä siitä, että Samin hautajaispuvun hihassa on pikkuisen savea, onhan hän auttanut yltä päältä mudassa olevan Ellin ylös haudasta. Visuaalisen ilmeen värivalinnat ansaitsevat erityismaininnan, kaikki näyttämökuvat ovat tosi hienoja ja välittävät tarinaa sujuvasti.

Elliä näyttelevä Laura Rämä sujahtaa hahmoonsa niin sujuvasti, että jokainen nyanssi ja vivahde tulee näyttelijäntyöstä vahvasti läpi. Rämän tapa tehdä roolia on vaivaton ja yksityiskohtainen, hän tuo lavalle kaiken mitä Elli käy läpi eikä piilottele mitään. Elli on ristiriitainen ihminen, ristiriitaisessa tilanteessa, eksyksissä mutta vahvasti kohti päämääräänsä menossa. Kaunokirjalliseen työhön uppoava nainen kamppailee menneisyytensä, ystävänsä menettämisen, luokkanousunsa aiheuttamien tunnontuskien ja kysymysten sekä minäkäsityksensä keskellä. Rämän roolityö on tarkkanäköinen ja herkällä korvalla hahmoa kuunteleva, hän on roolissaan erinomainen ja näyttelemistä on ilo katsoa. Anssi Niemi kuljettaa Samin tarinaa onnistuneesti ja tuo roolihahmoon taitavasti paljon syvyyttä, vaikka tämä ei valtavia aikoja lavalla olekaan. Kirjoitinkin jo ylempänä, että Samin tarina jäi enemmänkin kiinnostamaan, ja siihen on myös syynsä. Rikkaat poikarukat, joilla on vaikeaa, ovat varsinkin kirjallisuudessa jo monet meikäläisen suosikkihahmoja, mutta tätä hahmotyyppiä en ole lavalla nähnyt ainakaan kovin montaa kertaa, jos koskaan. Mutta nyt olen, ja kyllähän siskonsa menettämisen aiheuttaman surun ja ahdistuksen kanssa kamppaileva, lohdutusta kaipaava Sami on hyvin koskettava hahmo. Niemi myös näyttelee Samin tunteet ja hädän tosi hienosti ja aidosti, teki mieli itse hypätä lavalle häntä halaamaan kun Elli käänsi selkänsä ja rupesi tietokonetta naputtamaan. Samin ja Ellin välisissä kohtauksissa näkyy hienosti hahmojen välinen historia, se, että heidän ystävyytensä on sen verran syvällä ja pitkäaikaista, että toiselle voi tiuskia ja korottaa ääntään, eikä se ole maailmanloppu. Kaikesta pääsee yli, vaikka olisi vaikeaakin, mutta ihan miten tahansa ei toista silti ehkä kannattaisi kohdella. Rämä ja Niemi näyttelevät hahmojensa dynamiikan näppärästi, ja oli tosi kiva nähdä tarinassa nimenomaan ystävyyssuhde, ei romanttista suhdetta.

Robin Svartström on psykiatri Mauri Nastolan roolissa äärettömän ihana, miten veikeää, monitasoista ja hienosti rakennettua näyttelijäntyötä! Jos Rämä sujahtaa rooliinsa sujuvasti, niin tekee ehdottomasti myös Svartström. Jokainen yksityiskohta, ilme, ele, liike ja äänensävy on enemmän kuin kohdillaan, eikä Svartströmin roolityötä voi kuin ihailla. Hän tavoittaa niin komedian, tragedian, näiden yhdistelmän kuin kaikkien muidenkin lavalla vilahtavien tyylilajien nyanssit, ja välittää vaivatta sekä Maurin persoonan, tämän läpi käymät tunteet ja ajatukset kuin senkin, että Mauri on Ellin luoma fiktiivinen hahmo. Erityispisteet runojen lukemisesta, valloittavia hetkiä. Annimaria Fabritius tekee kaksoisroolin Mariana ja Jauhosena, ja eläytyy mainiolla otteella niin merestä löytyneen, tuntemattoman ja unohduksen sumussa elävän naisen kuin jämäkän, veneiden korjaamiseen intohimolla suhtautuvan poliisin rooliin. Fabritius on lavalla hyvin läsnä ja nappaa tarkasti kiinni tunnelman muutoksista ja hahmojen tekemistä päätöksistä ja päätelmistä. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa Maria nähdään, on Fabritiukselta hienosti ja kiinnostavasti, sopivan salaperäisesti näytelty. Minna Suuronen näyttelee kolme roolia, lakonisen päivystyslääkärin, Ellin äidin Teijan ja Samin äidin Katariinan osat. Suurosella on kaikkiin rooleihinsa toimiva ote, ja varsinkin Teijana hän jää mieleen. Näyttelijäntyö on monitasoista ja monipuolista, hahmosta riippuen komediallista, koskettavaa, väkevää ja hieman omassa maailmassaan olevaa. Koko viiden näyttelijän porukka sekä näyttelee mainiosti ja pelaa vaivattomasti yhteen, että soittaa ja luo teoksen äänimaisemaa sujuvin ottein.

Se saattaa olla ihminen – pidän muuten tosi paljon sekä esityksen nimestä että varsinkin siitä, mistä se tulee ja että juuri tämä lause on valittu näytelmälle nimeksi – oli minulle vähän yllättäväkin hitti. En etukäteen ihan tiennyt, millaista tarinaa tai hahmoja odottaa, mutta niinhän se on parasta teatteriin mennäkin, puhtaalta pöydältä. Tämän näytelmän kohdalla niin teksti, tarina, hahmot kuin esityksen toteutustapa osoittautuivat juuri sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka todella puhutteli ja iski. Pidin monista ratkaisuista kovasti, sain nauttia vahvasta ja luontevasta näyttelijäntyöstä, ja upota kiehtovaan toden ja fiktion verkkoon. Näytelmä on myös todella hyvä tragikomedia, se sopii tyylilajiinsa erinomaisesti ja on sekä traagisuudessaan että koomisuudessaan inhimillinen. Se saattaa olla ihminen ei ole rakenteensa ja tarinankerronnan tavan puolesta helpointa näkemääni teatteria, mutta vaikka katsomossa välillä ohjautuu epämukavuusalueelle ja saa laittaa aivot hyrräämään, että saa kiinni kaikista nyansseista, on näytelmän katsominen palkitsevaa ja siitä saa irti paljon.