Sivut

torstai 26. syyskuuta 2024

Veriruusut @ Teatteri Vanha Juko


kuvat © Antti Sepponen

Näin Veriruusut 22.9.

15-vuotias Sigrid (Suvi Blick) lähtee isänsä kehottamana kysymään töitä paperitehtaalta. Hän pääseekin aputytöksi ja ystävystyy muiden tehtaan naisten, kuten Martan (Minja Koski) ja Hilman (Annika Hartikka), kanssa. Tehtaalla on selvä jako miesten ja naisten töiden suhteen, ja senkin suhteen on ero, millaista käytöstä siedetään ja odotetaan. Tyttöjen ei kannata tehdä huonostakaan kohtelusta numeroa, niin Sigridille kerrotaan. Niin työssä kuin elämässä oppii kuitenkin pärjäämään, ja lujat ystävyyssuhteet sekä varovaiset ihastukset tuovat arkeen iloa. Kun politiikan kuohunta yltyy ja vuosi 1918 alkaa, kapinamieli kasvaa työläisten joukossa, oikeuksia ja tasa-arvoa vaativat monet. Tehtaan tytöt liittyvät naiskaartiin, sillä he haluavat olla mukana vallankumouksessa. Ja sitten syttyy sota.

Veriruusut perustuu Anneli Kannon samannimiseen romaaniin, johon pohjautuu myös Tytöt 1918-musikaali, jota en tosin ole nähnyt, mutta jonka albumia olen ahkerasti kuunnellut. Tarina tuntui siis moneen otteeseen hämmästyttävän tutulta, mutta sehän selittyi sitten musikaalilla. Tämä Jukon Veriruusut perustuu romaanin Valkeakoski- ja Lahti-osiin, ja sen on sovittanut ja ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander. Näytelmä kertoo ihmisistä sisällissodan kynnyksellä ja keskellä, ja rysäyttää semmoiset tunnemyrskyt käyntiin että huh. Ja miten hienovaraisesti! Kohtaus toisensa jälkeen menee syvemmälle ja syvemmälle, ja lopussa rintaa puristaa kun ihmiskohtalot ovat auenneet lavalla katsojan eteen. Mutta on hauskaakin! Iloa ja riemua, ystävyyttä, ihastumista, laulua ja tanssia. Ja sitten on sota, ja pelko, viha, kuumeinen into ja nuoruuden hurjapäisyys, voimiensa tunnossa pyssyllä osoittelu ja kaikki se hätä, kun ympärillä ryskyy eikä turvaan pääse. Smolanderin ohjaus ja sovitus liikkuu taidolla eri tunnelmissa ja tavoissa tehdä, antaa tilaa huumorille ja syvyydelle eikä sulje mitään pois. Ohjauksessa on tarkkuutta ja ajatusta, joka nostaa näytelmän lavalle väkevänä toteutuksena. Veriruusut on ennen kaikkea tarina ihmisistä, sitten vasta sodasta. Teemat ihmisyydestä ystävyyteen ja sodasta tasa-arvoon kietoutuvat toisiinsa sujuvasti, ja niitä käsitellään mainiolla, iskevällä otteella. Smolander ei jää kiinni yhteen tyyliin, vaan lavalla on riemukkaan komediallista tekemistä, herkkävireistä draamaa, iloista ja haikeaa musisointia, ja monta tasoa niin liikekielessä kuin näyttelemisen ja tarinankerronnan tavassa. Esitys tuntuu elävältä ja siinä väreilee energiaa, joka ulottuu katsomoon saakka. Olen miettinyt monia kohtauksia ja hetkiä useasti näytelmän näkemisen jälkeen, ja tämä pyörii mielessä varmasti vielä pitkään. Ei pelkästään sen takia, millaisen tarinan esitys kertoo, vaan enemmänkin nimenomaan siksi, miten tarina kerrotaan.

Ola Blickin suunnittelema lavastus ei loihdi tarkkarajaisia tapahtumapaikkoja, vaan koostuu suorista linjoista, toistuvasta neliömuodosta ja selkeistä väreistä. Lavastuksen vallitsevat värit ovat vaalea puu ja keltainen, ja ne sopivat esityksen vaihtuviin tunnelmiin hyvin. Keltainen luo tarinallisia tasoja, sillä se on iloinen ja lämmin väri, eikä se myöskään ole kummankaan puolen, valkoisten tai punaisten, väri. Lämpö ja ilo sopii tarinassa moneen hetkeen, ja valoisuus ja toivo kuultavat myös hädän ja surun läpi. Kun lavastus ei kuvaa suoraan yhtäkään tapahtumapaikkaa, se myös muuntuu nopeammin kohtauksen vaatimiksi raameiksi ja taipuu toimivasti moneen. Vaahtomuoviset palat lavan keskustassa ovat näppärä oivallus, ja niitä käytetäänkin hienosti osana tapahtumia. Iida Ukkolan pukusuunnittelu luo kuvan tapahtuma-ajasta, mutta tekee sen modernilla otteella. Puvustuksessa on ihania värejä ja erityisesti sodan ja tehtaan ulkopuolella puvustus sopii kohtausten tunnelmaan ja hahmojen persoonaan erinomaisesti. Sodassa ja työssä vaatetus on yhteneväisempää, kuten kuuluukin, ja pidin sekä asepuvuista että tehtaan ukkojen asukokonaisuuksista. Myös papin komea tyyli ja Forsströmin (Matti Pajulahti) pitkä takki ja lippis jäivät mieleen. Ja ne lapsukaisten suloiset myssykät! Antti Haikon valosuunnittelu on todella onnistunutta, tiukasti tunnelmassa ja tyylissä kiinni ja draamallisesti merkittävää, tärkeä osa tarinaa. Erityisesti väliajan jälkeen, yleisön palatessa saliin valo on hieno, samoin spottivalot ja kaikki vahvat värivalot. Ja se nopeasti vilkkuva valo, joka luo hidastusefektin. Upea! Janne Louhelaisen äänisuunnittelu syventää kokemusta ja katsomoon kuuluvat niin hiljaiset rapsahdukset kuin kovat pamaukset. Esityksessä kuullaan Minja Kosken siihen säveltämiä, kauniita kappaleita, yhtä virttä ja pätkä Kaj Chydeniuksen Kisällittäret-sävellystä, ja musiikki asettuu tarinaan mukaan luontevalla tavalla, teemoja ja tapahtumia tukien.

Vahva on siis taiteellinen toteutus, ja osana sitä vahvoja myös esiintyjät. He menevät rohkeasti sisälle roolihahmoihinsa, kertovat tarinaa vilpittömästi ja näyttävät ihmiset kaikessa haavoittuvuudessaan ja hauraudessaan, ja kaikessa periksiantamattomassa vahvuudessaan. Kuusi näyttelijää vie esityksen alusta loppuun varmoin ottein, tunnetilaa kauniisti lukien ja väkevää energiaa lavalle tuoden. Suvi Blick tekee Sigridistä uteliaan, vähän epävarman ja oikeudentajuisen tytön, joka kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Blickin roolityössä on hienosti eri tasoja, hän on lavalla vaikuttavasti läsnä ja antaa Sigridin tarinan tulla yleisön eteen kaikkine sävyineen. Erityisesti ne hetket, joissa Sigrid kokee isoja tunteita, oli se sitten voimattomuutta, iloa, huumaavaa valtaa tai lamauttavaa pelkoa, ovat Blickin näyttelijäntyön välittäminä käsinkosketeltavia. Minja Koski on Martan roolissa rempseä ja suorapuheinen, hyväsydäminen tyttö, joka tietää miten maailma toimii ja osaa ottaa paikkansa siinä. Kosken roolityö on tasapainoista ja varmaa, ja hän tulkitsee tarinan tunnelmaa ja sen muutoksia näppärästi. Annika Hartikka näyttelee isommissa rooleissa tehtaan työntekijää Hilmaa ja Martan äitiä, ja tekee näissä molemmissa sujuvaa työtä. Hartikka lataa näyttelijäntyöhönsä vahvasti niin komediaa, tunnetta kuin herkkyyttäkin, ja välittää hahmojensa kokemukset uskottavalla tavalla. Myös Eero-hevonen on hurmaava! Maria Nissi jää mieleen niin pauhaavana, sanavalmiina Sigridin äitinä kuin Martan suloisena sulhasena Anttonina, ja erityisesti naiskaartilaisena lopun vahvasta monologista. Nissin tapa näytellä taipuu vaivattomasti railakkaasta komediasta koskettavaan, hienovaraiseen ilmaisuun. Ola Blick on ihanan lepoisa Sigridin isä ja valloittava ihastuksensa kourissa punasteleva ja ujosteleva Martti, joka ei ihan uskalla Sigridille puhua vaikka mieli tekisi. Aivan ihania ne hetket, joissa Martta-sisko ja muu perhe kiusoittelee ihastunutta Marttia. Blick tekee varmaa roolityötä, ja hänellä on hieno tapa olla lavalla ja mainio rauha näyttelijäntyössä, myös riehakkaasti sotaan lähtevän Sulon roolissa. Matti Pajulahti on inhottava ja vallastaan hyvin tietoinen tehtaanjohtaja Forsström, jonka viheltely jäi karmimaan. Pajulahti näyttelee taitavasti sen, miten Forsström suhtautuu tilanteisiin, joissa hänellä on valtaa, ja toisaalta niihin hetkiin, kun valta otetaan häneltä pois. Naisille ammuntaa opettavana Kallena Pajulahti on rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, joka ei hätäile, vaan kärsivällisesti neuvoo eikä hermostu. Ei edes taistelun keskellä. Kaikki näyttelijät tekevät useampia rooleja, ja kuuden esiintyjän voimin lavalle nousee kaikki tarvittava joukkokohtausten tunnelmasta sodan melskeeseen. Vaihdot roolista toiseen ovat sujuvia, ja näyttelijät tekevät riemastuttavia ja toimivia tyylivalintoja eri hahmojen välillä, varsinkin silloin, kun hahmoja tyypitellään. Päähenkilöiden tarinoissa on luonnollisesti enemmän sävyjä, ja jokainen näyttelijä rakentaakin päähahmonsa kokonaiseksi ja inhimilliseksi.

Jukon Veriruusut on vaikuttava, taitavin ottein rakennettu esitys, jonka kaikki osa-alueet toimivat. Se lähestyy sisällissotaa ihmisten kautta, vahvalla energialla ja ajoittain uudenlaisesta kulmasta. Saumatonta yhteistyötä tekevä näyttelijäjoukko ottaa tarinan ja hahmot omakseen, ja kuvaa ihmisten kokemukset hienovaraisesti, vilpittömin tuntein. Visuaalisesti ja ohjauksellisesti selkeälinjainen ja monipuolista ilmaisutapaa pelkäämätön esitys on tiukasti teemoissaan kiinni, ja tarinan käsittely on kirkasta. Näytelmä antaa paljon ajateltavaa, ja vaikka aihe on tuttu ja historiallinen, löytää Jukon Veriruusut siihen tuoreita lähestymistapoja. Sisällissodan muisto ei tietenkään milloinkaan katoa, ja sen tarinoilla on edelleen paikkansa kaikessa taiteessa. Yksi näistä tarinoista on Veriruusut, joka antaa katsojalle väkevän, tärkeän kokemuksen. Puhutteleva esitys, joka oli ilo nähdä.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Juko!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti