Uuteen nousuun @ Q-teatteri

kuva © Pate Pesonius

Näin Uuteen nousuun-näytelmän 11.4.

Ysärillä lapsuuttaan eläneet Inka (Satu Tuuli Karhu) sekä Johanna (Anna-Sofia Tuominen) ja hänen veljensä Jesse (Olli Riipinen) saapuvat yhdessä heidät koolle kutsuneen Pyryn (Miro Lopperi) kanssa vanhan peruskoulunsa liikkasaliin. Kaikki on nuhjuista, ilmassa leijuu ihan varmasti homeitiöitä, ja loisteputket vilkkuvat katossa viimeisillä voimillaan. Kun koulunäyttämön lavalle ilmestyy näky vanhasta koulun kanttorista, alkaa sukellus menneeseen. Nelikko syöksyy televisioruutuun, synttäribileisiin, hiihtokilpailuihin, kouludiskoon, pelaamaan videopelejä, pussailemaan, internetin ihmeelliseen maailmaan, spiritismi-istuntoon ja vanhempien epätoivoon. Tämä trip down memory lane on pursuileva runsaudensarvi, joka tarjoaa samalla kertaa intiimin katsauksen neljän laman lapsen tarinaan ja kuvan kokonaisen sukupolven kokemuksesta.

Ensimmäinen reissuni Q-teatteriin koitti tämän ysärinostalgisen lama-ajan lapsuutta ja nuoruutta kuvaavan esityksen muodossa, ja melkoista menoa olikin tarjolla. Anna Brotkinin ja Juho Mantereen kirjoittama, Mantereen ohjaama Uuteen nousuun on karnevalistinen nostalgiatrippi, joka naurattaa ja ahdistaa, hurmaa ja itkettää. Onnistuin nappaamaan melkolailla loppuunmyytyyn näytöskauteen peruutuslipun, ja onneksi onnistuin! Tämä olisi ollut ihan kamalaa missata, sillä kaikki hype, mitä esityksen ympärillä on kaikunut, on täysin ansaittua. Etukäteen en oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ajattelin, että Uuteen nousuun saattaisi tuoda mieleen Veikko Nuutisen Pasi Was Here-näytelmän. Pasissa liikutaan myös lapsuus- ja nuoruusnostalgian viidakossa ja käsitellään isoja aiheita ja erilaisista perhetaustoista tulevia lapsia. Ja onhan näissä samaa, mutta ei Pasi tullut katsomossa kertaakaan mieleen. Toisaalta näin Nuutisen näytelmän viisi vuotta sitten, joten en siitä ihan kaikkea muista. Minulla on teksti kuitenkin hyllyssä, täytyykin lukea se nyt kun Uuteen nousuun on vielä tuoreena mielessä. Uuteen nousuun tarjoaa kyllä samaistumistumispintaa sekä nostalgian että nuoruuden muodossa, mutta siinä on paljon myös sellaista, mihin en omasta nuoruudestani tunnista. Itse olen toki ysärilapsi vain juuri ja juuri, eli syntynyt -99, mutta toki nuoruus, kuten moni muu kokemus, on samalla sekä jaettu ja tunnistettava vaihe että jokaisen ihmisen kohdalla erilainen. Uuteen nousuun kohdistaa katseen lama-ajan lasten lapsuuteen ja nuoruuteen, jolloin heidän kokemustaan värittävät niin talouden alamäki, internetin vallankumous kuin yhdeksänkymmentäluvun media ja viihde sekä julkkikset.

Brotkinin ja Mantereen teksti on tarkkaa ja sujuvaa, ja se muodostaa hienosti esityksen ytimen. Uuteen nousuun on kaikkien osa-alueidensa erinomaisesta yhteensulautuneisuudesta voimansa ja hienoutensa saava esitys. Jos jonkin palasen ottaisi pois, kokonaisuus jäisi vajaaksi. Teksti on kuitenkin aina tärkein, ja Uuteen nousuun rakentuu sen suhteen vahvalle pohjalle. Hahmojen tarinat tulevat lavalle tarkkanäköisesti kaiken nostalgian ja tuokiokuvien läpi, ja esityksen rakenne tukee sen maailmaan uppoutumista. Ehkä olen tylsä, mutta minulle esityksessä iskivät eniten nykyajan hetket, eli ensimmäinen ja viimeinen kohtaus, kun jo aikuiset lama-ajan lapset saapuvat vanhalle koululleen. Niissä dialogi on ihanan aitoa ja luonnollista, arkipäiväistä juttelua, se ensimmäisessä kohtauksessa asettaa odotukset tulevalle ja viimeisessä kohtauksessa näyttää, mihin esityksen katsojille esittelemät lapset ovat "päätyneet", millaisia tyyppejä he nyt ovat. Pidin myös valtavasti kaikesta muusta, mitä esityksessä tapahtuu, ja eka ja vika kohtaus toimivatkin hienosti juuri siksi, että niitä peilaa kaikkiin muihin kohtauksiin. Mantereen ohjauksista olen nauttinut ennenkin Toksisen kabareen ja Tuntemattoman sotilaan muodossa, ja jälleen hänen äärimmäisen herkkävireinen ohjaustyönsä tekee vaikutuksen. Tuntemattoman sotilaan kohdalla kuvailin Mantereen työtä teräväksi, herkäksi ja raa'aksi, ja samaa sopii sanoa myös Uuteen nousuun-esityksestä. Mantere osaa lukea sekä komedian että draaman eri sävyjä taidolla, ja käsitellä niitä yllättävälläkin tavalla. Uuteen nousuun on teknisesti vaativa esitys, sillä livevideota käytetään paljon, ja tilassa liikutaan muuallakin kuin näyttämöllä. Kaikki on kuitenkin viimeisen päälle suunniteltua, ja kamerat, kuvaajat ja näyttelijät liikkuvat lavasteissa vaivattomasti, välittäen samalla taiteellisten ratkaisujen täyden tehon.

← kuva © Riina Leea Nieminen
kuva © Pate Pesonius →

Ja se videokuvaus sitten! Livevideon käyttö teatterissa on aina ollut mielestäni hyvä tehokeino, mutta silti usein vähän turhaa. No, nyt ei kyllä ole turhaa. Videot laajentavat teatteritilaa ja tuovat sekä näyttelijäntyöhön että esityksen tekemisen tyyliin uusia ulottuvuuksia. Ville Seppänen vastaa sekä lavastus- että videosuunnittelusta, ja Seppänen ja Jonatan Sundström ovat tehneet kuvaussuunnittelun. Videota on paljon, mutta perustellusti, eikä se menetä tehoaan esityksen aikana. Tarkasti suunniteltu kuvaus päästää kameran aina sinne minne pitää, ja videokuvan mahdollisuuksilla pelaaminen tuo katsojien eteen oivaltavasti sekä lähi- että kokokuvia. Erityisesti teatteritilan laaja käyttö, johon video tarjoaa mahdollisuuden, saa minulta kiitosta. Myös nopeasti vyörytetty kuvavirta aina ostos-tv:stä Boris Jeltsiniin ja Prätkähiiriin sekä videopeleistä Baywatchiin, Aladdiniin ja Britney Spearsiin on toimiva ja nostalgiasävyä vahvistava ratkaisu. Seppäsen lavastus toimii sekä itsessään että yhdessä videon kanssa, ja lava taipuu monenlaiseksi tilaksi ja tilanteeksi. Ennen esitystä ja väliajalta palaamisen jälkeen saa ihastella erityisesti vanhan koulun ränsistynyttä liikkasalia, jossa mainioita yksityiskohtia riittää. Ehdottomasti eniten pidin korisverkkoon päätyneestä maapallosta. Seppäsen lavastus on kokonaisuudessaan tiukasti kiinni esityksen tyylissä ja siinä, millainen se luonteeltaan on. Siinä on nostalgiaa, tuttuutta ja vieraannuttavia yksityiskohtia, yllättäviä juttuja ja teknisesti mainioita ratkaisuja. Riina Leea Niemisen pukusuunnittelussa kuljetaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ajankuvan mukaisesti, ja puvustuksella myös korostetaan, kiinnitetään huomiota ja tehdään totta niin Esko Aho-demonista kuin Prätkähiirten Turbosta. William Ilesin valosuunnittelu on monipuolista ja onnistunutta, erityisesti pidin siitä varjoefektistä, jossa on punaista ja sinistä. Valoilla on iso rooli monessa kohtauksessa, ja Ilesin tapa käyttää valoa, varjoa ja eri värejä sopii esityksen tyyliin hienosti.

Näyttelijänelikko, eli Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen, on sanalla sanoen loistava. He kasvattavat hahmonsa lapsista nuoriksi aikuisiksi luontevasti ja saumattomalla yhteistyöllä, ja näyttämöltä heijastuu katsomoon sama ylpeys ja onnellisuus teoksesta kuin mitä käsiohjelmassa katsojalle kerrotaan. Näyttelijät esittävät niin vanhalle koululleen palaavia ystävyksiä kuin milloin ketäkin sivuhahmoa, aina liikunnanopettajasta siviilipalvelusta suorittavaan nuorukaiseen kuin vanhemmista Esko Aho-demoniin ja Prätkähiireen. Roolityö on milloin monitasoista ja hallittua, milloin eri tavoin korostettua ja yli vedettyä. Näytelmän rakenne mahdollistaa hyvinkin eri tunnelmaisten kohtausten peräkkäin esittämisen, ja näyttelijäntyöllisesti nämä tunnelmasta täysin toiseen tunnelmaan-hetket ovat sellaisia, joissa näyttelijöiden nopea eläytyminen erityisesti näkyy. Karhu jää mieleen erityisesti spiritismi-istunnosta, jota Inka johtaa asiantuntijan elkein. Onhan Siskoni on noita katsottuna ja Noidan käsikirja luettuna, silloin on aivan valmis henkiä kutsumaan. Myös Päärynävartalo-biisissä Karhu on mainio, samoin Tuominen. Tämä jäi päähän soimaan! Tuomisen ja Karhun yhteisistä kohtauksista jäi myös kouludisko mieleen tanssiliikkeineen ja keskusteluineen. Tuomisen roolityössä pidin varsinkin siitä, miten läsnä hän lavalla on, ja miten hän lähestyy kohtauksia. Riipisen roolitöistä sekä Jessen kasvutarina että Pyryn isä tekivät vaikutuksen. Riipinen tekee vahvaa työtä monenlaisissa kohtauksissa, ja tavoittaa hienosti Jessen kaaren lapsuudesta aikuisuuteen. Lopperin näyttelemä Pyry jäi minulle hahmoista eniten mieleen pyörimään. Vaikka kaikki hahmot ovat kiinnostavia, Pyryn tarina jätti eniten mietittävää. Osansa siinä on Lopperin tavalla tuoda hahmonsa lavalle, hän kaivaa hienosti esiin aina uusia yksityiskohtia. Lopperin roolityössä on sivuhahmojenkin kohdalla hahmosta riippumatta aina selkeä ydin, josta hahmon rakentuminen lähtee, ja sitä kautta katsoja pääsee sisälle eri tyylisiin hahmoihin. Viidentenä lavalla nähdään muusikko Henri Lyysaari, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Lyysaari on tiiviisti mukana tunnelmaa luomassa ja kohtauksia tehostamassa, ja erityisesti komediallisissa hetkissä hän loistaa.

Uuteen nousuun on hauska, mutta myös ahdistava ja raskaskin. Näytelmä luo tehokkaasti tuokiokuvia lapsista ja nuorista aikuisten maailmassa, nuorten hahmojen luoviessa siellä omilla säännöillään ja oman kokemuksensa kautta. Vanhempien riidat tai huolet eivät aina kosketa, joskus ne tulevat todella lähelle, ja joskus ne eivät kiinnosta yhtään. Media vyöryy silmille ilman sen suurempia varoituksia, ja kun internet kehittyy hurjaa vauhtia, sieltä löytyy aika paljon muutakin kuin hitaasti näytölle latautuva tissikuva. Yksi esityksen kohtauksista, joka jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen, on se, jossa käydään läpi netistä katsottuja videoita. Vastaan tulee asioita, jotka jo puheen tasolla ovat ahdistavia, ja Miro Lopperin näyttelemän hahmon selostava, riisuttu tapa kuvailla näkemäänsä tekee kohtauksesta vaikuttavan, ja kylmäävän myös. Lasten ja aikuisten maailman erot ja ristiriitaisuus näkyy esityksessä hienosti muutenkin, samoin erilaisten ihmisten suhtautuminen eri asioihin. Näytelmän päähahmot, sisarukset Johanna ja Jesse ja heidän kaverinsa Inka ja Pyry ovat kaikki erilaisista taustoista, heillä on erilainen suhde vanhempiinsa ja erilainen suhtautuminen niin elämään kuin siihen, mikä siinä on tärkeää. Uuteen nousuun ei varsinaisesti ole syväluotaava katsaus hahmojensa kasvutarinaan, mutta tarjoaa riittävästi yksityiskohtia, joiden pohjalta rakentaa hahmoista kuva lapsuudesta aikuisuuteen. Hahmot ja heidän tarinansa ovat minulle teatterissa aina tärkeintä, ja tämän näytelmän kohdalla sain sekä seurata kiinnostavia hahmoja että nauttia laajemmasta aikakauden kuvauksesta.

Uuteen nousuun vie sellaiseen vuoristorataan, että kolmetuntisen esityksen aikana ehtii tuntea, ajatella ja kokea kunnolla. Mietittävää jää myös esityksen jälkeen, sillä siinä on paljon kaikkea aina visuaalisuudesta tarinaan ja hahmoista kulttuurisiin viittauksiin. Parasta on se, miten kokonaisvaltaisesti kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä. Näyttelijäntyö kantaa vaivattomasti pitkien kohtausten ja näytelmän kuvaamien vaiheiden, siis lapsuuden, teini-iän ja aikuistumisen, halki ja on alusta loppuun monitasoista ja erinomaista. Kolme tuntia menee niin näytelmän maailmaan uppoutuneena, että sitä ihan hämmästyy pois lähtiessä, kun huomaa kadottaneeksi hetkeksi niin ajan- kuin paikantajun. Nautin katsomossa täysin, vaikka osa kohtauksista meneekin mukavuusalueeni rajan yli, joskus reilusti. Se ei kuitenkaan haittaa, ja mukavuusaluettaan on hyvä laajentaa. Kokonaisuuden ollessa niin onnistunut, ja erityisesti tarkan ohjauksen ja hienon näyttelijäntyön ansiosta, olisin hypellyt epämukavuusalueellani hevospäisen demonin perässä vaikka koko näytelmän ajan. Mutta vaikka olin valmis tekemään niin, onneksi ei tarvinnut, sillä esitys tarjoaa paljon myös sellaisia teatterillisia ja tarinallisia ratkaisuja, jotka osuvat täysin mieltymyksiini.

Uuteen nousuun on hehkutuksen ja kehut ansainnut, ja liityn suosittelijoiden joukkoon. Jos vain onnistuu saamaan lipun, tätä ei kannata jättää välistä! 

kuva © Riina Leea Nieminen