Koesoitto @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Koesoiton 20.3.

Suosiosta aiemmin nauttineen, sittemmin tauolle jääneen bändin rumpali Josa (Paavo Kerosuo) ryhtyy kasaamaan vanhaa porukkaa takaisin yhteen. Kitaristi Pete (Antti Korhonen) on heti mukana, hänen siskoaan, kosketinsoittaja Lisaa (Veera Railio) täytyy vähän suostutella. Sitten on jäljellä vielä yksi. The Ääni. Mutta tämä sanoo ei, ja todella selvästi sanookin. Mikäs sitten avuksi? Ei muuta kuin koe-esiintymiset tulille ja uutta vokalistia etsimään. Joukkoon hyppääkin mukaan pian Sumu (Tuuli Paju), joka uutena tulokkaana saa huomata, että toisten kaavoihin sopimisessa on hankaluutensa. Kun bändi alkaa treenaamaan kohti paluukeikkaa, yksi jos toinenkin saa huomata myös sen, että kun tehdään intohimoprojektia, tavalliset työpaikkasäännöt lentävät romukoppaan ja sen ääni kuullaan, joka huutaa kaikista kovimmin. Mutta pitääkö sellaista sietää?

Tuomo Rämön käsikirjoittama Koesoitto on tuoretta musiikkiteatteria, se sai ensi-iltansa viime viikolla. Markus Järvenpään ohjaamassa esityksessä ihmissuhteita, bändisuhteita ja työsuhteita käydään lavalla läpi huumorilla, tunnistettavasti ja myös koskettavasti. Bändihomma nostaa kaikista esille parhaat ja huonoimmat puolet, ja kun kaikki yrittävät saada äänensä kuuluviin eikä kukaan tiedä miten, syntyy väkisinkin ristiriitoja. Neljän näyttelijän porukka näyttelee, laulaa ja soittaa tarinan erinomaisesti, pidin tästä tosi paljon! Etukäteen tiesin Koesoitosta vain sen, että bändiä kasataan uudelleen kokoon ja mukaan tulee uusi jäsen, joten en osannut odottaa sitä, millaisia hahmot ovat, miten tarina kerrotaan, mitä kaikkea siinä tapahtuu ja millaisia teemoja käsitellään. Olikin siis ihanaa istua katsomossa ja huomata, kuinka vähitellen tykästyi esitykseen enemmän ja enemmän. Rämön käsikirjoitus on tosi tarkkanäköinen ja onnistunut, teksti on sujuvaa ja tarinassa hienosti paljon kaikkea myös rivien väliin latautuneena. Kaikki hahmot ovat ihan mahtavia persoonia, ja heidän kehitystään on mukavaa katsoa. Jokainen kasvaa, oppii ja tajuaa asioita, omalla tyylillään ja tahdillaan. Ihmiset ovat erilaisia, ja se saattaa ärsyttää varsinkin kireissä tilanteissa, mutta aika hienosti erilaiset ihmiset myös sopivat samaan bändiin ja toistensa elämään. On kiinnostavaa katsoa, miten "ulkopuolinen" Sumu otetaan mukaan bändiin ja millaista on olla se uusi tyyppi, joka ei tiedä vanhoja juttuja, ei osaa vanhoja toimintatapoja eikä tiedä, miten bändissä on totuttu kohtelemaan toisia. Kiinnostavia ovat myös bändiläisten suhteet toisiinsa ja se, miten ne esityksen aikana kehittyvät. Bändin meno kehittyy sekin, mutta myös takapakkia tulee, ja niinhän se menee – uusia, toisia kunnioittavampia ja parempia tapoja toimia ei ole ihan niin helppo omaksua, kun on aina tottunut tekemään kuten itse haluaa.

Markus Järvenpään ohjauksessa on herkullisia tilanteita ja ihanan kamalaa tunnistettavaa ihmisyyttä. Tiivis yhteisö, sellainen kuin bändi esimerkiksi, on paikka jossa tunteet kuumenevat, erimielisyydet kasvavat isoiksi, luovat ristiriidat tuntuvat henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä ja joukkoon kuulumista mitataan sillä, kuinka hyvä tietyssä asiassa on. Mutta tiivis yhteisö myös tukee, tietää toisistaan paljon, ja on paikka jakaa ja kokea yhdessä isoja asioita. Ihmissuhteista tulee merkityksellisiä, kun työskennellään saman asian eteen. Järvenpään ohjaus, kuten Rämön teksti, tavoittaa loistavasti sen, millaista luova työ, yhteistyö ja oman intohimon eteen tekeminen on. En ole koskaan ollut bändissä, enkä sellaisessa projektissa, jossa olisi yhtä vahvasti esitettyjä, toisia jyrääviä mielipiteitä kuin tarinan bändissä, mutta meno on tunnistettavaa ja hyvin uskottavaa. Koesoitossa tutkitaan erilaisten ihmisten tapaa olla yhdessä bändi ja työkavereita, ja siinä näkyy sekä halu pitää kaikki langat käsissään ja olla tiukasti johtohahmo, että pyrkimys kohti tasa-arvoisempaa, yhteisöllisempää ja toisia kuuntelevampaa bändiläisyyttä. Riku Suvitien lavastus- ja pukusuunnittelu yhdessä Ada Halosen valosuunnittelun kanssa luo esitykselle mainion visuaalisuuden, joka taipuu sekä treeni- että keikkatunnelmiin. Erityisesti treeniksen yksityiskohdat ja Sumun tyyli sekä keikkakohtauksien näyttämökuvat näyttävät mainioilta. Valosuunnittelu on hienosti tunnelmassa kiinni, ja luo näppärästi sekä arkisia hetkiä että keikkatunnelmaa sujuvilla ratkaisuilla.

Koesoiton musiikki on työryhmän käsissä syntynyttä, ja kovasti minun korviini sopivaa. Päähän jäi soimaan ainoastaan Haluan bändini takaisin, mutta sellainen tunne jäi, että kuuntelisin esityksen musiikkia ilomielin useasti, jos siihen olisi mahdollisuus. Osa kappaleista on aika lyhyitä, ja niitä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin. Biisit sopivat tarinaan, mutta myös niin sanotusti bändibiiseiksi, ne sekä kuljettavat juonta ja/tai syventävät hahmoja että kuulostavat siltä kuin olisivat tarkoitettu keikalla esitettäviksi. Näyttelijät ovat lavalla myös bändi ja hallitsevat instrumenttinsa, osa useammankin, suvereenisti. Kappaleista suosikkini ovat Pysäyttäkää juna, En haluu tätä nyt ja Riittääkö tää?, mutta kaikista biiseistä pidin ja erityisesti siitä energiasta ja taidosta, jolla ne vedetään. Max Marshallin äänisuunnittelu nostattaa kaikki soittimet tasapainoisesti kuuluviin, ja esiintyjien taitavaa soittoa on kiva ihailla, kun se soljuu sujuvasti. Biisien sanat sen sijaan meinaavat välillä hukkua. Langalliset mikit poimivat ääntä ehkä poskimikkejä paremmin, joten niihin lauletut kappaleet kuuluvat selvästi, muissa biiseissä joutuu joitakin sanoja arvailemaan.

Paavo Kerosuo on Josan roolissa johtamistaitoja osaamaton, johtajan rooliin pakolla itsensä runnonut bändin johtohahmo, joka oikeuttaa kaiken tekemänsä sillä, että toimii bändin parhaaksi. Josan on hankala muuttaa asennettaan tai toimintatapojaan, ja hän antaa omien tunteidensa ja tarpeidensa mennä kaikkien muiden edelle, kaikissa tilanteissa. Taustalla on kuitenkin pelko siitä, mitä elämään jää, jos bändi ja sen jäsenet otetaan pois. Kerosuo tekee monitasoisen roolin, jossa hahmon kasvu näkyy hyvin pienissä yksityiskohdissa, mutta joka koskettaa lopulta syvästi. Josan hahmo on tosi raivostuttava ja käyttäytyy huonosti. Silti hänen tarinaansa jaksaa seurata, koska Josa on kiinnostava eikä vain bändinsä tyranni, vaan hänessä on muutakin sisältöä. Kerosuo tunnistaa hahmonsa piirteet taitavasti, ja osaa tuoda esiin Josan epävarmuuksia ja lapsellisuuksia sopivassa suhteessa. Tuuli Paju tekee Sumun roolin erinomaisella otteella, hän näyttelee hienosti sen, miten bändin uusin tulokas sopeutuu vanhojen tuttujen joukkoon ja etsii paikkaansa. Pajun näyttelijäntyössä on samaan aikaan herkkyyttä ja voimaa, hänen käsissään Sumu on oikeudenmukainen ongelmanratkaisija, joka yrittää parhaansa mutta joka ei hänkään pysty täysin pysymään asiallisena, kun tilanteet kiihtyvät. Sumu on suosikkihahmoni tarinassa, hän on sydämellinen ja lahjakas taiteilija, jonka into ja intohimo musiikkiin ja esiintymiseen valloittaa. Pajun roolityössä näkyy mainiosti se, miten Sumun odotukset bändielämästä muuttuvat esityksen edetessä, ja miten se, etteivät keikkatreenit olekaan mitään auvoisaa yhteistyötä, vaikuttaa häneen. Hahmossa on paljon sellaista, johon samaistun, ehkä siksikin kiinnyin Sumuun kovasti. Pajun laulua on myös ilo kuulla, hän esiintyy upeasti. Antti Korhosen rooli Petenä on symppis ja hurmaava, hänellä on hahmonsa tekemisiä tulkitessaan vähän pilkettä silmäkulmassa ja hyvä meno koko ajan. Pete on mukava tyyppi ja vilpitön myös, hän on täydestä sydämestään mukana bändissä ja nauttii saadessaan tehdä sitä, mistä tykkää. Mutta sitten Peten soittotaito kyseenalaistetaan, ja hänet ollaan potkimassa pois itse perustamastaan bändistä. Korhonen tekee roolinsa samalla asenteella kuin Pete on mukana bändissä – sydämellä ja huumorilla. Veera Railio on Lisan roolissa mainio järjen ääni, joka saa huomata, että on helppo päästää tunteet valloilleen ja lipsua pois aikuismaisesta, kohteliaasta käytöksestä, kun ympärillä toimitaan niin. Lisa on tehnyt uraa bändin jälkeen, opetellut toisenlaisen tavan tehdä töitä ja olla työpaikalla. Hänen paluunsa bändimaailmaan on kiinnostavaa, Lisa joutuu tutkimaan omia arvojaan ja sitä, millainen ihminen, bändiläinen ja työntekijä hän on. Railio tekee sujuvan roolin, jossa on vivahteita. Hänen viulunsoittoaan olisin halunnut kuulla lisää. Koko näyttelijäporukka pelaa yhteen erinomaisesti, ja heidän lavaenergiansa on huikeaa.

Koesoitto on viihdyttävä, hauska ja koskettava musiikkiteatteriesitys. Minut se hurmasi erityisesti hahmoillaan, musiikillaan ja energiallaan. Kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja bändimeininkiä on mukavaa seurata. Tykkäsin! Ilahduin myös siitä, että Kapsäkin sivuparveketta käytetään esityksessä! Aina Kapsäkissä käydessäni sitä katselen ja ihailen, mutta tämä on harvoja, jos ei ainoa, esitys, jonka olen nähnyt, jossa parveke oikeasti on käytössä. Ja hieno kohtaus siellä nähdäänkin.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!