Isobroidi/Pikkubroidi @ Teatteri Jurkka

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Isobroidi/Pikkubroidi-näytelmän 13.9.

Lincoln (Jani Toivola) ja Booth (Roderick Kabanga) ovat veljekset, joille isä on vitsinä antanut Yhdysvaltain entisen presidentin ja tämän murhanneen miehen nimet. "Ei nimi miestä pahenna", vai sittenkin, "Nimi on enne"? Vanhemmat ovat hylänneet pojat jo vuosia sitten, ja aikuiseksi varttuneet veljekset asuvat yhdessä juuri ja juuri toimeen tullen. Toinen tehtailee kadulla korttihuijauksia ja varkauksia vähän siellä sun täällä, toinen istuu päivät pitkät pelihallissa Abraham Lincolnia esittäen ja tulee ammutuksi kerta toisensa jälkeen. Elämä on rankkaa, sitä ei käy kieltäminen, mutta heillä on toisensa, ja heillä on unelmia. Mutta riittääkö se?

Suzan-Lori Parksin näytelmä Topdog/Underdog sai ensi-iltansa New Yorkissa 2001, ja vuonna 2002 sille myönnettiin näytelmäkirjallisuuden Pulizer-palkinto. Nyt reilu parikymmentä vuotta myöhemmin Isobroidi/Pikkubroidi sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa. Esityksen on ohjannut Johanna Freundlich ja suomentanut Karri "Paleface" Miettinen. Äänisuunnittelu on Vili Pääkön ja valosuunnittelu Saku Kaukiaisen käsialaa. Ohjaaja Freundlich tuo Jurkan lavalle hienon intensiteetin ja latauksen, joka kantaa vaivattomasti esityksen läpi. Tarinassa on niin huumoria ja nokkeluutta kuin surullisuutta ja rajuutta., joita ohjaus tasapainottelee ja fokusoi onnistuneesti. Herkkyys ja hienovaraisuus on nopean, terävän ja hurjan rinnalla tehokasta, ja esityksessä mennäänkin tunteesta toiseen todella hienosti. Veljeys, toimeentulo, unelmat, rehellisyys, rikos, yhteiskunta ja ihmissuhteet rakentuvat lavalle vaikuttavasti, teemojen käsittely ei jätä kylmäksi. Tekstiä on runsaasti, ja se vaatii niin näyttelijöiltä kuin ohjaajalta sekä erityisesti suomentajalta paljon. Karri Miettisen taito käyttää sanoja on minulle tuttu jo Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalista, ja taitavasti Miettinen käsittelee myös Isobroidi/Pikkubroidi-isoa tekstimassaa. Suomennos vie sujuvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja rähjäisen pikku asunnon seinien sisälle, ja tavoittaa slangin, nokittelun, hienovaraiset tunnelman muutokset ja monitasoisen tekstin viittaukset.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelussa on pienen asunnon tiivistä ja arkista tunnelmaa, pelihallin energiaa ja pelikorttien maagista vetoa. Vuorokaudenaika, lavalla oleva tunne ja polttopiste vaihtelevat valon kautta sujuvasti, ja valosuunnittelu tukee muiden osa-alueiden työtä erinomaisesti. Vili Pääkön äänisuunnittelu istuu pieneen tilaan hienosti, se toimii yhteistyössä tekstin ja näyttelijäntyön intensiteetin kanssa ja on mainion herkässä vireessä. Esityksen visuaalisuus luo kuvan täyteen ahdetusta pienestä kämpästä, jonne hädin tuskin mahtuu yksi ihminen mukavasti, saati sitten kaksi valtasuhteistaan tappelevaa veljestä. Arkinen ja fiilikseen sopiva puvustus ja lavastus on toimivaa ja tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota tarinasta tai sen toteutuksesta. Mutta kun esimerkiksi kortit tai Boothin perintö tulevat kuvaan, ne kiinnittävät huomion tiukasti. Visuaalisuuteen tuovat onnistuneen lisän myös lainaus Abraham Lincolnilta: "Do I not destroy my enemies when I make them my friends?" sekä Lincolnin ja hänet murhanneen John Wilkins Boothin potrettimaalaukset (Sampsa Sarparanta). Historiaa ei voi unohtaa, kun se on jatkuvasti läsnä esityksen taustalla, ja potretit muistuttavat, jos hahmojen nimien paino ei muuten muistu mieleen.

Teatteri Jurkan pieni tila tarjoaa aina intiimin ja lähellä tapahtuvan tarinan, mutta tällä kertaa tunnelma, ja varsinkin näyttelijäntyö, on poikkeuksellisen intensiivistä. Tarkan ohjauksen ja latautuneen roolityön ansiosta Jani Toivolan ja Roderick Kabangan keskinäinen tykittely ei pelkästään pidä otteessaan, vaan pakottaa seuraamaan aivan pienimpiäkin eleitä ja ilmeitä. Lincolnin ja Boothin, isobroidin ja pikkubroidin, entisen kolmen kortin monten hallitsijan ja omaa unelmaansa etsivän intohimoisen haaveilijan tarina näyttää elämän kaikki sävyt, eikä päästä helpolla. Raju ja herkkä näytelmä tarjoaa kahdelle näyttelijälle melkoisen vuoristoradan, jonka raiteilla taiteilla reilun parin tunnin ajan. Toivola ja Kabanga pelaavat yhteen taidolla ja tunteella, molemmilla on tarkasti hallussaan niin oma roolihahmo kuin se, miten tämä toimii suhteessa näytelmän toiseen hahmoon. Näyttelijät tukevat ja haastavat toisiaan, Isobroidi/Pikkubroidi vaatii jo tekstin tasolla tosi nopeaa ja hereilläolevaa näyttelijäntyötä, ja kun siihen lisää kaiken esityksen teemoista hahmojen luonteisiin ja keskinäiseen suhteeseen, on näyttelijöillä tekemistä, jotta kaiken ehtii kertoa yleisölle, ja vielä uskottavasti. Taitavan ohjauksen ja hienovaraisen näyttelijäntyön ansiosta Toivolan ja Kabangan yhteistyö on hioutunut niin sujuvaksi, että uskottavuutta ja aitoutta ei heidän roolitöistään jää puuttumaan. Veljeys, köyhyys, rikollisuus, naishuolet, suuret suunnitelmat ja lannistava todellisuus tulee molempien roolityössä esiin terävästi. Näyttelijät löytävät erinomaisesti myös tekstin tarjoaman huumorin, joka tuo rankkaan tarinaan kaivattuja hengähdystaukoja.

Isobroidi/Pikkubroidi on voimakas, intensiivinen, raju ja surullinen näytelmä. Esitys antaa mietittävää pitkäksi aikaa, sitä on kiinnostavaa pohtia niin amerikkalaiseen yhteiskuntaan liittyvien ajatusten pohjalta kuin suomalaisesta kontekstista käsin, ja tietysti myös yleismaailmallisten teemojen kautta, sillä tämä puhuttelee jollain tasolla varmasti monenlaista yleisöä. Teatteri Jurkassa näytelmä saa hienon toteutuksen, ja on näyttelijäntyöllisesti täysosuma. On vaikea kuvitella tämän tarinan toimivan paremmin missään muualla, sillä Jurkan huoneteatterimuoto tuo kaiken käsinkosketeltavan lähelle. Ja kun veljesten tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi heidän pieneen asuntoonsa, mikä olisi sille parempi esityspaikka?

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!