9 hyvää syytä elää @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin 9 hyvää syytä elää-näytelmän ensi-illassa 25.2.

Klara (Tiina Löytynoja) on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa pitkään, ja päivä toisensa jälkeen tuntuu tasaisen vaikealta. Omassa asunnossaan Klara on suhteellisen vapaa, mutta kun uloskin pitäisi mennä, hakea ruokaa, tavata ihmisiä ja tehdä kaikenlaista. Vaan ei se ole niin helppoa. Naapurustossa asustelevat muun muassa hurmaava koira Urho Kaleva (Artturi Frisk), tämän omistaja Oskari (Jani Vesanen), teinityttö Lumi (Lotta Leistola) ja hänen äitinsä Külli (Satu Prittinen) sekä pöytätuolin kanssa kulkeva vanha mies, jota Klara kutsuu Hämähäkkimieheksi (Heikki Simolin). Arki kulkee eteenpäin, Klara pakottaa itsensä ulos asunnostaan, kohtaa ihmisiä, ja vähitellen muodostuu yhteyksiä niin uusiin ystäviin kuin vanhoihin tuttuihin.

Ihan ensimmäisenä täytyy kehua Järvenpään Teatteria siitä, miten kaikkien niiden vuosien aikana, kun olen heidän esityksiään nähnyt, ohjelmistovalinnat ovat olleet monipuolisia, kiinnostavia, välillä yllättäviä, onnistuneita ja kunnianhimoisia. Tämä pätee myös 9 hyvää syytä elää-näytelmään. Anna Krogeruksen teksti ei ole kaikista helpoin sen enempää näyttelijöille kuin katsojillekaan. Synkkiä sävyjä ja harmaata pohjavirettä henkivä näytelmä kasvattaa kuitenkin ohjaaja Jukka Keinosen johdolla tarinansa toiveikkaaksi ja ihmisen-/ihmistenkokoiseksi onnen ja tulevaisuudenuskon kokonaisuudeksi. 9 hyvää syytä elää on monessa kohtauksessa varsin riipaiseva ja surullinen tarina, se näyttää ihmiset heikoimpina hetkinään eikä kaunistele asioita, vaan saattaa välillä tehdä synkkyydestä enemmänkin humoristista. Pohjasävynä on kuitenkin lämpö ja ymmärrys, lempeys jolla kanssaihmiset pitäisi kohdata, ja se, miten pienikin asia voi auttaa, ilahduttaa ja olla vaikutukseltaan suuri. Harmaus on tarinassa kantava teema, ja niin myös näytelmän toteutuksessa. Klaran sukunimi on Harmaa, hänen puvustuksensa on tummasävyistä, samoin näyttämökuvan talot. Arki on harmaata sekin, elämä kuin usvassa tarpomista. Mutta kun tähän harmauteen sitten alkaa pieni toivonsäde paistamaan, tuntuu tulevaisuus taas mahdolliselta. Ohjaaja Keinosen tapa pitää harmaus ja synkkyys jatkuvasti mukana taustalla, melkein viimeiseen kohtaukseen saakka, on toimiva ratkaisu. Arkinen ja aidonoloinen tarina saa myös uskottavan lopun, kun kaikki ei yllättäen muutu ruusuilla tanssimiseksi. Lämmin ja toiveikas loppu kuitenkin on, ja antaa voimaa ja luottamusta siihen, että kaikki voi mennä myös hyvin.

Esityksen skenografiasta vastaa Tiina Hauta-aho, jonka kädenjälki on esityksen arkiseen tunnelmaan sopivaa. On harmaata, on mustaa, on pieniä valoja ikkunassa. Sopivasti vähän hiljainen, tavallisuudessaan melkein tylsä lähiöfiilis, josta kuitenkin paljastuu vaikka mitä kiinnostavaa. Sekä lavastuksessa että puvustuksessa on vaivattoman oloista tarkoituksenmukaisuutta, yksityiskohtia, joilla on merkitys. Valosuunnittelu (Jukka-Pekka Saastamoinen) tukee tarinan maailman rakentamista, ja tavoittaa tarinasta niin sen synkät kuin toiveikkaat hetket. Äänisuunnittelu (Vesa Saralehto) on tosi onnistunutta, moni ääni on kova ja voimakas, ja korostaa Klaran fiiliksiä hienosti. Äänisuunnittelu laajenee tukemaan tarinankerrontaa myös Klaran asunnon ulkopuolelle, ja koko esityksen läpi äänimaailman suhteen on tehty hyviä päätöksiä. Musiikkivalinnat ja musiikin käyttö ansaitsevat myös kehuja.

Tiina Löytynoja tekee Klaran roolissa huiman hyvää työtä. Hän on roolissa sisällä erinomaisesti, Klara kasvaa kokonaiseksi hahmoksi, jonka tarina tuntuu uskottavasti ulottuvan myös näytelmän kertoman tarinan rajojen ulkopuolelle. Löytynojalla on rooliinsa onnistunut ote, hän kantaa Klaran kaikki kerrokset vakaasti ja kertoo tämän tarinan taitavasti. Sanna Erdoğan Klaran siskon Ursulan roolissa tekee myös mainiota roolityötä, ja pidin erityisesti siitä, miten uskottava sisaruussuhde näiden kahden hahmon välillä on. Erdoğan lukee roolihahmoaan sujuvasti ja tekee varman roolin. Stella Wnuk siskosten äitinä Aulikkina tekee oikein hyvän roolin, hahmo on toimiva ja hänessä näkyy epävarmuus ja hämmennys siitä, kun oma lapsi tuntuu vieraalta. Markus Peltola tekee onnistuneen roolin Sakuna, joka vauhti päällä viuhtoo menemään, kunnes pysähtyy seuraavassa hetkessä täysin. Peltola tuo hahmonsa lavalle valmiina, ja kertoo tämän tarinaa tarkalla otteella. Samoin Jani Vesanen Oskarina ja Juha Latvala Jannena tavoittavat tarkasti hahmojensa tärkeimmät piirteet, ja tekevät vahvat roolit. Erityisesti Vesasen erinomainen roolityö jäi mieleen. Koko näyttelijäjoukko heittäytyy kertomaan hahmojen tarinaa taidolla ja tavalla, joka nostaa esiin kaikista hahmoista paitsi sen, että heillä menee välillä huonosti, myös sen, että heissä on kaikissa paljon hyvää. Porukka pelaa yhteen tosi hyvin, ja näyttelijäntyössä näkyy ymmärrys omasta hahmosta, ja myös muiden hahmojen tarinasta, sekä näytelmän kokonaisuudesta.

9 hyvää syytä on hieno esitys. Teksti on arkinen, synkkäsävyinen ja surullinen, mutta tarjoaa vastapainoksi lämpöä, ymmärrystä ja siellä täällä toivonkipinöitä, vahvojakin. Näyttelijöiden työ hahmojen parissa tarjoaa samaistumispintaa, kauniisti kuvattuja kohtaamisia ihmisten välillä, paikan liikuttua ja paikan nauraa. Kokonaisuus on kasassa ja valmis, ja katsojille avautuu monia ajattelemisen aiheita. Esityksessä on paljon harkittuja, mainioita yksityiskohtia, ja se jättää sekä vaikuttuneeksi onnistuneen teatterielämyksen jälkeen että herättää miettimään omia hyviä syitä elää ja sitä, mistä kaikesta toivoa löytyy.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!