Hiljaiset sillat @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Vuoden 2023 teatterikauteni käynnisti Turun kaupunginteatterin Hiljaiset sillat-musikaali, jonka näin 7.1.

On vuosi 1965 ja kotiäiti Francesca (Elli Vallinoja) elää tasaista, arjentäyteistä elämää maatilalla Iowassa miehensä Budin (Stefan Karlsson) ja lastensa Carolynin (Linda Hämäläinen) ja Michaelin (Akseli Ferrand) kanssa. Kun mies ja lapset lähtevät maatalousmessuille, Francesca jää kotiin nauttimaan omasta ajasta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Mutta sitten tietä kyselemään ilmestyy National Geographic-lehden valokuvaaja Robert (Jonas Saari), ja kaikki muuttuu.

Olen kuunnellut Hiljaisten siltojen kappaleet läpi joskus muutama vuosi sitten, mutta minulla ei ollut niistä mitään muistikuvaa (muistiinpanoista tarkistin, että suosikkibiisini oli tuolloin Who We Are and Who We Want to Be, suomeksi Keitä ollaan). En myöskään ole lukenut tarinan alkuperäistä versiota eli Robert James Wallerin Bridges of Madison County-romaania tai nähnyt vuoden -95 leffaa, joten tarinasta ei sen suuremmin ollut tietoa katsomoon astellessa. Odotin suuria tunteita, amerikkalaista tarinaa ja pakahduttavaa rakkautta, ja kaikkia myös sain. Jostain syystä, ennen tämän näkemistä, yhdistin mielessäni Hiljaiset sillat ja enemmän kuuntelemani Bright Star-musikaalin jotenkin samanlaisiksi, vaikka en siis siinä vaiheessa ollut kumpaakaan edes nähnyt. Molemmissa toki liikutaan amerikkalaisella maaseudulla/pienissä kaupungeissa ja historiassa, Bright Star tosin sijoittuu 1940- ja 1920-luvuille, kun Hiljaisissa silloissa ollaan jo kuusikymmentäluvulla. Tarinallisesti näissä ei kyllä oikein samaa ole, eikä musiikillisestikaan ehkä kovin paljon, mutta alitajuntani teki silti tällaisen yhteyden musikaalien välille. Ehkä se on se "amerikkalaisuus", joka näissä tuntuu samalta. En ole itsekään oikein varma, mitä tarkoitan amerikkalaisella tarinalla Hiljaisten siltojen yhteydessä. Kyllä, tarina sijoittuu Iowaan ja on amerikkalaisten tekijöiden, mutta tekeekö se musikaalista jotenkin leimallisesti amerikkalaisen? Enemmän se lienee teemat ja niiden käsittelytyyli, se, miten rakkaustarinaa rakennetaan ja kerrotaan. Tätä olisi kiva osata avata enemmän, mutta vaatii lisää analyysiä aiheesta ennen kuin osaan ajatuksiani perustella. Joka tapauksessa – Hiljaisissa silloissa tosiaan saa seurata suuria tunteita ja pakahduttavaa rakkautta, jotka sujautetaan saumattomasti hahmojen arkeen ja joista rakentuu neljä päivää kestävä toteutunut unelma.

On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi nähnyt samantyylisen musikaalin kuin tämä. Sellaisen siis, jossa ei ole suuria tanssinumeroita, paljoa porukkaa, meneviä biisejä tai isoja joukkokohtauksia, tai ylipäätään sellaista show-menoa. Toki näin viime vuonnakin muutaman pienemmän ensemblen musikaalin, mutta en muista, että ne olisivat tuntuneet samanlaisilta kuin Hiljaiset sillat. Tämä musikaali kulkee tarina ja tunne edellä, ja kokonaisuuden jokainen osa tukee tarinan kuljetusta. Tarinassa ei myöskään ole mitään arkea ihmeellisempää, kuten musikaaleissa yleensä, mutta tämähän ei ole mikään huono juttu. Arkimusikaalit ovat parhaita, ja myös tällainen melko läheiseen historiaan sijoittuva, toisaalta ajaton tarina on toimiva musikaalin aihe. Ja rakkaus, sehän nyt aina toimii. Oli tosi kiva nähdä Samuel Harjanteelta rauhallisemman ja vähemmän show-tyyppisen musikaalin ohjaus, niiden show-juttujen ohjauksessa hän on jo taitonsa näyttänyt. Harjanteen ote on varma myös tämäntyyppisessä musikaalikerronnassa, vaikkakin herkkävireinen kokonaisuus lipsahtaa välillä turhan hitaaseen kerrontaan. Muutamassa kohtauksessa intensiteettiä olisi tarvinnut lisää, jotta huippukohdat nousisivat kunnolla esiin, mutta kun tarina pääsee kunnolla alkuun, esitys rytmittyy hyvin. Harjanteen taito henkilöohjauksessa pääsee hienosti esiin varsinkin nyt, kun musikaalin "juttu" ovat juurikin henkilöhahmot ja heidän tunteensa, ajatuksensa, tekonsa ja päätöksensä. Tunne tulee katsomoon saakka ja on usein samaistuttavaa ja uskottavaa, aitoa. Hiljaisissa silloissa parasta on tunnelma, johon on lempeää ja lumoavaa upota, ja joka väreilee koko teatterisalissa alusta loppuun. Arki ja unelmat sekoittuvat, ja lopputulos on hurmaava.

Hiljaiset sillat on visuaalisesti arkinen, mutta kaunis ja yksityiskohtainen. Sanna Malkavaaran videosuunnittelu on upeaa, ja varsinkin Napoli-projisoinnit Haave vain-kappaleen taustalla jäävät varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Todella hienot! Näyttämökuvan yksityiskohdat ovat myös mainioita, kuten se, että puun lehdet heiluvat sateessa ja Francescan piirros valmistuu yleisön silmien edessä. Lavastuksessa (Jani Uljas) on sopivan rouheaa maalaistunnelmaa ja arkisuutta, johon Francescan ja Robertin intohimoinen rakkaus peilautuu. Tiina Valkaman puvut ovat niin ikään arkisia ja 60-luvun Amerikkaan sopivia, ne tukevat tarinaa ja hahmojen persoonia onnistuneesti. Kalle Ropposen lämmin valosuunnittelu tuo helteisen kesän lavalle tunnelmallisella tavalla. Koreografi Osku Heiskasella ei ole ollut montaa tanssikohtausta rakennettavana, mutta niin rivitanssi kuin Robertin ja Francescan hidas pyörähtely sopivat esityksen tunnelmaan, toinen syventämään rakkaustarinaa ja toinen käynnistämään toisen näytöksen vauhdilla. Lisäksi koreografin tehtäviin lienee kuulunut näyttelijöiden asemointi, ainakin joidenkin kohtausten kohdalla, ja liikekieli yleensä. Myös tässä liikekielellisessä työssä näkyy hyvin musikaalin tarinan maailma ja sen arkisuus, mitään liian isoa tai ihmeellistä ei ole lavalle laitettu vaan kaikessa luotetaan tunnelmaan ja tunteisiin. Tämä ratkaisu toimii. Jason Robert Brownin säveltämä musiikki on kaunista ja vaikuttavaa, pidän näistä kappaleista kovasti ja Brownin sävellyksistä noin ylipäätään. Suosikkejani olivat Pian taas me tullaan kotiin, Et yksin sä jää, Sen jätin taa, Jäät miettimään, Siis matkaan/Maailmanmeno, Haave vain ja Niin muutit maailmain/Kanssain tuu. Erityisesti Kanssain tuu-biisin avaus pelkällä laululla jäi mieleen. Eeva Kontu kapellimestaroi bändiä tarkoin ottein, ja musiikki kuulostaa alusta loppuun vaikuttavalta.

Näkemäni esitys oli tavallaan ensi-ilta, sillä Francescan rooliin kevätkaudeksi astuva Elli Vallinoja nähtiin silloin roolissa ensimmäistä kertaa. Hänen roolityönsä on maanläheistä mutta kuitenkin herkkää. Francescan aloilleen asettuminen ja arki sekä muistot kotimaasta ja nuoruudesta Napolissa tuovat hahmoon monitasoisuutta, ja Vallinojan tulkinta tekee Francescasta aidon, kokonaisen ihmisen. Jonas Saaren Robert on hurmaavan rento ja ystävällinen tyyppi, välitön ja hyväsydäminen. Saari näyttelee varmasti, hän tuo hahmoonsa lämpöä ja energiaa. Saari ja Vallinoja pelaavat hyvin yhteen, mutta aivan täysin en uskonut Francescan ja Robertin rakastuvan niin syvästi että kaikki muu unohtuu. Vallinojalla ja Saarella ei kuitenkaan ole vielä pitkää yhteistä näytöskautta takana, joten rakkaustarinaan löytyy varmasti vielä muutama taso lisää kevään edetessä. Hahmoista samaistun eniten, yllättävänkin paljon, Michaeliin ja Carolyniin. Heissä on samaa kuin minussa, he ovat kasvaneet maatilalla ja sekä rakastavat kotiaan ja maaseutua että haaveilevat jostain muusta. Minä tosin en halua enkä aiokaan erottaa maalla asumista kaikesta muusta, vaan tehdä molempia, mutta tunnistan unelmat, nuoruuden ja itsenäistymisen tarpeen, joka hahmoissa näkyy. Akseli Ferrandin ja Linda Hämäläisen roolityöt ovat tasapainoiset ja tarkat, he kuvaavat herkästi Michaelin ja Carolynin ajatuksia ja persoonia. Myös sisaruus ja vanhempien ja lasten väliset suhteet tulevat roolitöissä hienosti esiin, on uskottavaa kinaa ja yhteen hiileen puhaltamista. Stefan Karlsson tekee sujuvan roolin Budina. Karlssonilla on rooliin hyvä ote, ja Bud rakentuu lavalle kiinnostavaksi hahmoksi, joka on hyvä vastapari sekä Francescan että Robertin hahmoille, ja itse asiassa myös Michaelille. Kirsi Tarvaisen rempseästi näyttelemä Marge ja hänen miestään Charlieta leppoisasti näyttelevä Lasse Pajunen tuovat tarinaan keveyttä ja huumoria, ja tämän pariskunnan välinen sanailu on ihanan lämmintä ja suoraa. Reeta Vestman hurmaa sekä Marianin roolissa että ensemblessä, ja muu ensemble-porukka (Anna-Maija Jalkanen, Marika Huomolin, Julius Martikainen, Peter Nyberg) ansaitsee myös kiitokset. Näyttelijäntyö on kaikissa rooleissa sujuvaa ja sopivan vähäeleistä, musikaalin tyyliin sopivaa. Tarina on arkinen ja myös uskottava, ja se myös kerrotaan uskottavasti, nämä tyypit tuntuvat aidoilta.

Kokonaisuutena Hiljaiset sillat hurmasi ja vei mukanaan lämpimään tunnelmaansa. Tahdiltaan musikaali on rauhallinen ja kiireetön, ja välillä jännite pääsee hieman katoamaan, mutta tarina rakentuu kauniisti ja ihastuttaa. Kaunis on muutenkin se sana, jolla tätä musikaalia kuvailisin. Hiljaiset sillat on musikaali unelmista, haaveista ja elämästä, siitä että kaikkea ei voi saada mutta aika paljon kuitenkin, ja onnea löytyy vaikka mistä. Haaveet ja todellisuus ja niiden tasapaino jäivät päälimmäisenä mieleen, vahvan ja herkästi sävelletyn musiikin lisäksi.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!