Pintaremontti @ Kansallisteatteri

 Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Stefan Bremer

Näin Pintaremontin ensi-illassa 27.10.

Hautajaisista aloitetaan ja häihin lopetetaan, väliin mahtuu paljon huumoria, lämpöä, tarkkanäköisiä havaintoja ja elämää. Pintaremontti on tarina perheestä, ystävyydestä, rakkaudesta, asioiden tavoittelusta, haaveista, vanhemmista, lapsista ja hoivaamisesta. Se on hauska, mutta myös syvällinen ja lempeä, ja kertoo sujuvasti erilaisten hahmojensa tarinat.

Lavalla nähdään Katja Küttner (Sini ja muita rooleja), Markku Maalismaa (Pesosen isä ja muita rooleja), Pyry Nikkilä (Markus), Ilja Peltonen (Esa ja muita rooleja), Heikki Pitkänen (Pesonen), Annika Pojärvi (Henna), Juha Varis (Sami), Maruska Verona (Silva ja muita rooleja) ja Tiina Weckström (Seija ja muita rooleja) sekä muusikko Linda Ilves. Ohjauksesta vastaa Irene Aho, Miika Nousiaisen romaanin on dramatisoinut Minna Leino, lavastuksen takana on Katri Rentto, puvustuksen on suunnitellut Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen ja musiikin sekä äänet Timo Hietala.

Miika Nousiaisen tarinoista olen tykännyt tosi paljon. Pintaremontti oli minulle uusi tuttavuus mutta ehdottomasti mieluinen sellainen, samaa fiilistä kuin Nousiaisen muissakin teoksissa. Ja hienosti toimii teatterin lavalla, sekä huumori että vakavuus on hyvällä otteella toteutettua. Ohjaaja Aholla on langat käsissään, esitys nousee suurelle näyttämölle ja täyttää tilan vaivattomasti. Erityisesti arkinen huumori ja tavallisten tilanteiden hauskuus on tavoitettu onnistuneesti, ja mukava, lempeä tunnelma seuraa kaikkea lavalla tapahtuvaa, vaikka joskus mennään aika syvissäkin vesissä. Katri Rentto on loihtinut todella hienon, nukkekotimaisen lavastuksen, joka tarjoaa kurkistuksia eri hahmojen elämään ja koteihin. Lavastus toimii erinomaisesti, ja sitä hyödynnetään näppärästi osana tarinaa. Lavastuksen asunnot ovat yksilöllisiä, niin sisustuksensa kuin äänimaailmansakin perusteella. Ääni- ja valosuunnittelu on oikein hyvää, molemmista pidin kovasti.

Auli Turtiaisen puvustus on huikea, onpa hienoja ja kekseliäitä asukokonaisuuksia, ja lopun vaaleanpunainen teema hivelee silmiä. Puvustus ansaitsee kyllä jonkin erityismaininnan, niin hyvin sopivat vaatekappaleet sekä hahmojen tyyliin että kohtauksiin itseensä. Esityksessä on mukana musiikillisia lainoja aina uudelleensanoitetusta Minä suojelen sinua kaikelta-biisistä Pikku Kakkosen Nimipäiväonnitteluun. Ensiksi mainittu on tosi hyvä, vakuuttavasti esitetty kappale, sopii mainiosti esitykseen. Sen sijaan muutaman kerran lavan poikki marssivat tyypit nokkineen ja torvisoittimineen tuntuvat irrallisilta ratkaisuilta, samoin se, että Samin kertomia juttuja korostetaan musiikilla ja valoilla, kuten vaikka poliisiasema-kohtauksessa. Tehokeinona tämä tosin toimii. Yksityiskohtakehut sille, että poliiseilla on höyryävät/sauhuavat kahvikupit, mainio oivallus tämä!

Näyttelijäporukka tekee varmaa työtä, osuu komedian iskuihin sujuvasti ja eläytyy tarinaan luontevasti. Koko esiintyjäjoukko asettuu hahmojensa nahkoihin niin, että lavalle saadaan eläviä, tuntevia ihmisiä, joiden elämän iloja ja suruja on mielenkiintoista ja koskettavaakin seurata. Nostan esiin kuitenkin muutamia erityisesti mieleeni olevia roolisuorituksia seuraavaksi. Pyry Nikkilä Markuksen roolissa on mainio, hienon uskottavasti esitetty yksinhuoltajan elon vaikeudet kiireestä väsymykseen. Nikkilä tuo mukaan myös onnea ja lämpöä, sillä tietysti niitäkin Markuksen elämässä on, luulisin että enemmän kuin on väsy ja turhautuminen. Nikkilä tekee roolinsa tarkasti ja herkällä tavalla, hieno roolisuoritus. Annika Poijärvi tekee vahvan roolin lapsesta haaveilevana Hennana. Poijärvi tavoittaa Hennan hahmon nyanssit sujuvasti, ja hänen käsissään hahmosta muodostuu vivahteikas ja määrätietoinen. Henna unelmoi, mutta unelmat vaikuttavat valuvan koko ajan kauemmaksi. Poijärvi tuo rooliinsa taitavasti herkkyyttä ja tietynlaista epätoivoa, kun Hennan elämä ei tunnu menevän yhtään oikeaan suuntaan. Loppupuolella hahmossa tapahtuu jonkinlainen muutos, kun hän eroaa ja muuttaa uuten asuntoon. Tämän Poijärvi erityisen näyttelee onnistuneesti. Maruska Verona tekee mainiot roolit Samin kolmen ihastuksen rooleissa, eli Lempin äitinä, Silvana ja Suvina. Kaikki kolme naista ovat erilaisia persoonia, ja Verona löytää tavan tehdä heistä kokonaisia ihmisiä, vaikka lava-aikaa ei hahmoille paljoa suoda. Mainitaan vielä Tiina Weckström Seijana, hieno rooli ja tosi hyvin rakennettu hahmo, sekä Juha Varis Samina ja Heikki Pitkänen Pesosena, molemmat hahmot ovat kivoja tyyppejä ja Varis ja Pitkänen näyttelevät heitä onnistuneella otteella. Pidin myös Samin, Pesosen ja Markuksen ystävyydestä, se on lavalla esitetty toimivasti.

Pintaremontti oli positiivinen yllätys, sillä vaikka ajattelinkin, että Miika Nousiaisen kynästä syntyneen alkuteoksen huumori ja ihmiskuvaus luultavasti ovat mieleeni, en tiennyt tästä etukäteen mitään enkä osannut sitten odottaakaan mitään. Pintaremontissa huumori yhdistyy isoihin asioihin, kuten rakkauteen, kuolemaan ja ystävyyteen, ja sekä nauru että liikutus ovat mukana. Tällainen "syvällisempi" komedia on juuri sellaista hauskaa teatteria, josta minä pidän, joten viihdyin katsomossa erittäin hyvin. Esitys herätti monenlaiseen pohdintaan, tässä on tärkeitä teemoja ja aiheita, jotka nousevat esiin. Lapsettomuus, yksinhuoltajuus, biologisten kellojen tikitys ja täydellisen imagon luominen, ehkä täydellisyyden tavoittelu noin yleisesti, ovat Pintaremontissa läsnä ja niitä selvästi kannattaa käsitellä komedian(kin) keinoin.  Kokonaisuutena esitys on loppuun asti hiottu, toimiva paketti, joka tarjoaa niin naurua ja viihdettä kuin lämpöä, herkkyyttä ja liikutustakin. Eli tunteita laidasta laitaan, sellaisesta on helppo nauttia.

Suositus tälle ehdottomasti, aika menee nopsasti ja katsomossa viihtyy, kiitos sujuvan tarinan ja taitavien näyttelijöiden sekä onnistuneen toteutuksen.

Once @ Lilla Teatern

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lillan!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin Lilla Teaternissa 23.10.

Killen (Tuukka Leppänen), irlantilainen imurinkorjaaja-katusoittaja, ja Flickan (Emma Klingenberg), Dubliniin muuttanut tšekkiläisnainen, tapaavat kadulla ja tutustuvat toisiinsa muutaman päivän aikana. Imurinkorjaamisen ja musiikin luomisen lomassa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, perhettä, elämää, iloja ja suruja sekä musiikin voimaa.

Olen nähnyt Oncen kerran aikaisemmin, kahdeksan vuotta sitten Lontoossa. Esitys teki silloin vaikutuksen, ja vaikka en siitä aivan kaikkea muistanut Lilla Teaternin katsomoon astellessani, muistin energian, lämmön ja onnellisen tunteen, jonka esitys jätti. Tämä Lilla Teaternin Once kiinnosti monestakin syystä, siis sen lisäksi, että tykkään musikaalista tosi paljon. Tuukka Leppänen lavalla, Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia, pieni teatteri, trailerin perusteella loistava tunnelma... Odotukset olivat korkealla ja sanoisin, että ne täyttyivät jo ennen esitystä musiikkiprologin aikana. Varttia ennen esityksen alkua näyttelijät ilmestyvät lavalle fiilistelemään ja musisoimaan, ihana tapa virittää tunnelmaa ja ilahduttaa yleisöä jo ennen shown alkua. Ja hyvä meno tuntui olevan niin lavalla kuin katsomossakin.

Esitykseen saa suomenkielisen tekstityksen sovelluksella, joka toimi yllättävän hyvin verrattuna toiseen tekstityssovellukseen, jota olen käyttänyt. En luota ruotsinkielentaitooni niin paljoa, että olisin uskaltanut katsoa tätä ilman tekstityksen tukea, mutta aika vähän minun sitten kuitenkin tarvitsi vilkuilla käännöstä. Mutta vaikka pysyinkin tässä mukana hyvin, tekstitys ehdottomasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esitystä toisella kotimaisella, kun tarpeen tullen voi tarkistaa, onko ymmärtänyt oikein. Ja missä sitä mieluummin kielikylpisi kuin teatterissa?

Tuntuu, että toistan itseäni, mutta kyllä vaan tämäkin Jakob Höglundin ohjaus- ja koreografiatyö on upean tarkka, kaunis, vivahteikas ja oivaltava. Höglund on valjastanut 12-henkisen ensemblen erinomaisiin suorituksiin, ja esitys on alusta loppuun harkittu, sujuva ja täynnä tunnetta. Höglund tuo lavalle liikettä, joka heijastelee onnistuneesti kohtausten energiaa, herkkyyttä, huumoria, lämpöä ja haikeutta. Hänen ohjauksessaan Once rakentuu lavalle vahvasti, tarinan sydämellisyys täyttää koko teatterin ja katsomossa saa nauttia, liikuttua ja hymyillä, kun esitys etenee varmalla tavalla. Ohjauksessa on paljon yksityiskohtia, jotka syventävät hahmoja ja tarinaa, ja jotka tekevät esityksestä elävän ja hengittävän kokonaisuuden. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastaa Sven Haraldsson, ja hienolla tavalla on löytynyt juuri tähän esitykseen sopiva ulkoasu aina instrumenttien varaan rakennetusta lavastuksesta hahmojen persoonaan sopivaan, mukavan yhtenäiseen vaatetukseen. Lavalla ei ole mitään ylimääräistä, mutta ei sieltä mitään puutukaan, ensemble instrumentteineen täyttää lavan sopivasti ja näppärästi asetellut ja siirreltävät soittimet, tuolit ja laatikot luovat tarinalle toimivat kehykset.

Tuukka Leppänen ja Emma Klingenberg päärooleissa tekevät upeaa työtä, samoin koko muu ensemble eli Robert Kock, Ulriikka Heikinheimo, Riku Vartiainen, Aili Järvelä, Santeri Helinheimo Mäntylä, Pia Runnakko, Joachim Wigelius, Kalle Ruusukallio, Alexander Wendelin ja Tekla Tolonen. Lavalla on sellainen määrä taitavuutta, energiaa, tarinankerrontataitoa ja kykyä tuoda hahmot eläviksi että ei voi kuin ihailla. Ja mitä soittotaitoja porukalta löytyy, ihan mahtavaa! Näyttelijät soittavat esityksen musiikin sujuvasti ja hyvällä energialla, sävelet soljuvat voimakkaina, haaveellisina ja mainiolla fiiliksellä. Jokainen näyttelijä sopii rooliinsa ja tuo esitykseen osan sen taianomaisuudesta ja lämmöstä. On ilo katsoa, miten hienosti porukka esiintyy, näyttelijät pelaavat saumattomasti yhteen ja tekevät esityksestä elämyksen, joka varmasti säilyy muistoissa pitkään.

Tuukka Leppäsen roolityö on hienon tarkkavireinen ja monitasoinen. Hän tuo hahmonsa lavalle varmalla otteella, niin, että tämän ajatukset, toiveet ja pelot tuntee katsomossa saakka. Killen on tosi kiva hahmo, ja Leppänen tavoittaa onnistuneesti hänen persoonansa, roolityö on terävää, tarkkaa ja lämmintä. Emma Klingenberg on ihana Flickan, pidin tosi paljon hänen tavastaan rakentaa hahmoaan ja tuoda tämän energiaa lavalle. Klingenberg tekee vahvan roolin, jossa sykkii monia tunteita, hänen läsnäolonsa lavalla on itsevarmaa, herkkää ja avointa. Muista rooleista suosikkini olivat Santeri Helinheimo Mäntylän Andrej (hieno, vivahteikas rooli), Pia Runnakon Baruska (hurmaava, rempseä, lämmin hahmo), Robert Kockin Billy (mahtava tyyppi, Kock rakentaa hahmonsa erinomaisesti), Ulriikka Heikinheimon Reza (vangitsevaa ja vahvaa työtä) sekä Alexander Wendelinin pankinjohtaja (hurmaava hahmo, ja En olycklig kärlek-biisi on mahtava).

Oncen musiikki on ihanaa, minulla on siitä kaksi selvää suosikkikappaletta ja molemmat, Faller sakta ja Ser att du ser, soivat Lillanissa kauniisti ja vahvasti, ja melkoisen ihanaa on kuunnella muitakin biisejä. Kuten jo kirjoitin, näyttelijät soittavat onnistuneella fiiliksellä ja lisäksi laulavat yhtä hyvin. Tuukka Leppäsen ja Emma Klingenbergin sooloista ja duetoista on helppo nauttia, esimerkiksi jo mainittu Faller sakta sekä Om du ser mig ja Ditt val ovat huikeita. Myös muu porukka pääsee ihastuttamaan laulutaidoillaan, ensemblen äänet soivat yhteen erinomaisesti, ja jokainen saa lavalla tilaa. Ej pada pada on hurmaavan vauhdikas biisi, Ser att du ser-kertaus soi hienosti ja, kuten mainittu, Alexander Wendelinin vetäisemä En olycklig kärlek on varsin riemastuttava. Loistavaa musiikkia ja loistava näyttelijäjoukko tulkitsemassa sitä.

Tämä Lillanin Once on teatteria parhaimmillaan, ja juuri sellaista musikaalin tekemistä, joka iskee syvimmälle sieluuni tai sydämeeni tai jonnekin sisimpääni. Musikaali on toteutettu ammattitaidolla, se on viimeisen päälle hiottu kokonaisuus jossa jokaisella esineellä ja esiintyjällä on paikkansa, ja heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien kaikki iskut osuvat kohdalleen. Mutta tässä on myös jotain enemmän, ehkä teatterin taikaa, se jokin, jonka ansiosta esitys saa kokemaan niin vahvasti ja hymyilemään niin leveästi. Katsomossa oli sanalla sanoen täydellistä istua, sillä esitys soljui eteenpäin vaivattomasti ja juuri sillä energialla ja lämmöllä, jonka muistin hurmanneen minut Lontoossa.

Ihana, kaunis, haikea ja vaikuttava esitys, ei tätä kyllä paremmin olisi voinut tehdä. Sydän täynnä onnea ja iloa astelin teatterista ulos, tämä Once tarjosi kaikkea mitä odotin ja paljon enemmän. Nyt toivon, että seuraava Once-vierailuni siintää lähempänä kuin kahdeksan vuoden päässä, siinä ajassa olin nimittäin vähän unohtanut, miten rakastan tätä musikaalia.

Palkkamurhaajan painajainen @ Kouvolan teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!

kuvat © TAVATON media

Eilen 9.10. sai Kouvolan teatterissa ensi-iltansa tummasävyinen komedia Palkkamurhaajan painajainen.

Paula (Tiina Winter) majoittuu hääyöhotelliinsa aikeinaan tehdä itsemurha. Naapurikseen hän saa Ritan (Annina Rubinstein) jolla taas on suunnitelmissa palkkamurhan suorittaminen. Toisten huonoksi ja toisten hyväksi onneksi hotellin omistaja (Tommi Kekarainen) huomaa Paulan itsemurha-aikeet, ja Rita ajatuu tämän tukihenkilöksi ja huolenpitäjäksi, sillä eihän se sopisi, että palkkamurhaajan naapurihuoneeseen alettaisiin poliiseja kutsumaan. Mukaan kuvioihin tulevat kuitenkin poliisit (Kekarainen ja Henry Holopainen) sekä Paulan eksä-nyksä Mauri (Holopainen) ja tämän uusi nainen Sutela (Satu Lemola).

Olen nähnyt Palkkamurhaajan painajaisesta yhden version aiemmin, Helsingin kaupunginteatterissa neljä vuotta sitten, joten se ei ollut enää kovin kirkkaasti mielessä. Muistin kuitenkin, että hauskaa oli, joten naurua odotin myös Kouvolan versiosta. Ja iloitsin jo etukäteen siitä, että tässä päähenkilöt ovat naisia, tämä alkuperäiskäsikirjoituksesta poikkeava muutos sopii esitykseen eikä juoni tietenkään muutu, eivätkä hahmojen perusolemukset myöskään. Ohjaaja Seppo Honkonen vastaa ohjaamisen lisäksi myös sovituksesta ja lavastuksesta, ja hyvin on kolme osa-aluetta hallussa. Honkosen ohjaus osuu komediallisiin iskuihin terävästi, vauhtia on reippaasti muttei liikaa, ja tarina itsessään asettuu näyttämölle oikein onnistuneesti. Tarkasti ohjattu komedia, jossa uskalletaan mennä täysillä, huumori on riemukasta vaikka onkin mustahkoa, ja esitys otetaan tarpeeksi vakavasti jotta se naurattaa. Näyttämö tarjoilee tyylikästä hotellitunnelmaa ja lavasteet oivan kehyksen tarinan esittämiseen, sohvat, pöydät, kylpyammeet ja muut toimivat saumattomasti ohjauksen ja lavalla liikkumisen tukena. Myös Henry Holopaisen koreografioimat, notkeat ja vauhdikkaat taistelut hyödyntävät lavastusta sujuvasti. Ja televisioruutujen kautta nähdyt videopuhelut ovat mainio keksintö!

Tiina Winter ja Annina Rubinstein ovat loistava parivaljakko, he pelaavat luontevasti yhteen ja ovat molemmat tosi onnistuneet valinnat rooleihinsa. Ai että mitä hilpeää ja hauskaa menoa melkeinpä koko ajan, sekä Winter että Rubinstein lukevat esityksen rytmiä ja hahmojensa persoonallisuuksia taitavasti ja toimivalla tavalla. Winterin Paula on aluksi surkuteltava tyyppi, hänet kun on jätetty toisen naisen takia ja entistä miestä ei kiinnosta, vaikka Paula uhkaa hirttäytyä. Mutta vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, ettei Paula ole kovin tasapainoinen (tai no ei hän ihan alunperinkään ollut), ja hänestä muodostuu mainion ristiriitainen hahmo, ei pelkkä poloinen raasu. Winter tekee erinomaisen roolin ja kaivaa hahmostaan kaiken irti, hieno roolityö! Rubinstein on uskottavan epätoivoinen ja kyllästynyt itsetuhoiseen huonenaapuriinsa, ja Ritan asenne tulee lavalle sujuvasti. Rubinsteinillä on mainio ote rooliinsa, sopivan palkkamurhaajamainen fiilis syntyy Ritasta, mutta hänessä on muutakin, ja loppua kohti ainakin minun sympatiani olivat Ritan puolella. Rubinsteinin Rita toimii hyvin vastavoimana Winterin Paulalle, naiset ovat erilaisia mutta vastakohdat selvästi täydentävät toisiaan, ainakin tässä tapauksessa.

Henry Holopainen tekee sujuvaa työtä Maurina, näppärä ja hyvin rakennettu rooli, johon Holopainen tuo mukavasti yksityiskohtia. Satu Lemola Sutelana on loistava, hänellä on komedian rytmi hyvin hallussa ja roolin tekeminen tarkkaa ja toimivaa. Tommi Kekaraisen hotellin omistaja on huikean asiakaspalveluhenkinen ja vähän keksijänvikaa omaava tyyppi, jonka hotellissa riittää omia virityksiä ja joka vaikuttaa hoitavan kaiken tarjoilusta sähkövikojen korjaamiseen. Kekarainen näyttelee roolinsa varsin mainiolla tavalla, hyvää työtä! Koko näyttelijäviisikko oli jo ensi-illassa tosi hyvässä iskussa, ei mitään haparointia tai hankaluuksia esityksen rytmin kanssa vaan täyttä tykitystä alusta loppuun. Ja nimenomaan hauskaa tykitystä, näytelmän huumori ja sen tyyli on selvästi tunnistettu koko työryhmässä ja se näkyy lavalla kirkkaasti, eli jos tämän komedian hauskuutukset osuvat yhteen katsojan huumorintajun kanssa, uskoisin että todellakin naurattaa.

Varsin mainio teatterikokemus, tämä on melko lyhyt esitys (1 h 45 min väliajan kanssa) ja aika meni kyllä aivan siivillä. Mutta hyvin ehtii kaikki tapahtumaan, ja komedialle niin tärkeä rytmi on ehdottomasti kunnossa. Kokonaisuus on hyvin kasassa, huumorin ydin on löydetty ja tyylikkäiden lavasteiden keskellä tämä komedia toimii tarkasti. Tässä palkkamurhaajan painajaisessa kaikista parasta on roolitus, niin sujuvaa, näppärää ja komediallisesti onnistunutta tekemistä koko viiden näyttelijän joukolta että katsomassa on helppo nauttia ja nauraa. Onnistunut esitys, lämmin suositus.