Viikon teatterivinkit: Digital Theatre, osa 1

Viikon teatterivinkit, osa 1
Viikon teatterivinkit, osa 2

Digital Theatre-sivusto on tarjonnut meikäläiselle monia teatterikokemuksia nyt poikkeustilanteen aikana, ja seuraavaksi luvassa onkin kahden postauksen verran katsomisvinkkejä kyseisestä palvelusta. Olen katsonut sieltä tähän mennessä reilut parikymmentä esitystä, ja karsin niistä suosikkini näihin kahteen vinkkipostaukseen. Digital Theatre on tosi kiva palvelu, hinta on aika edullinen eli 9,99 puntaa/11,50 euroa kuukaudessa, tai sitten voi vuokrata kiinnostavan esityksen hintaan 7,99 puntaa. Voin suositella Digital Theatrea lämpimästi, tallenteet toimivat hyvin (muutaman esityksen kohdalla tosin on pätkimistä, onneksi harvoin) ja tarjonta on laaja, mielenkiintoinen ja monipuolinen. Teatterin lisäksi löytyy oopperaa, balettia, musiikkia ja joitakin (lyhyt)elokuvia. Näihin en ole vielä ehtinyt tutustumaan, mutta ainakin Royal Opera Housen The Nutcracker-baletin aion katsoa. Ilmaista kokeilujaksoa Digital Theatrella ei ole, mutta esityskirjastoon pystyy tutustumaan ilman kirjautumista, samoin esitysten trailerit ovat vapaasti katsottavissa. Suurimpaan osaan tallenteista saa englanninkieliset tekstitykset, minä olen tykännyt katsoa näitä tekstitettynä niin ei mene mikään kohta ohi. Musikaaleja palvelusta ei löydy kuin viisi, se on vähän harmi, mutta tuleepahan katsottua puheteatteria nyt iso annos, ja aikamoisen hienoa tarjonta on sekä puhe- että musiikkiteatterin puolella.

Tässä ensimmäisessä postauksessa mennään Shakespeare-teemalla, sillä suurin osa Digital Theatren teatteriesityksistä on juurikin Shakespearen näytelmiä ja niitä olen sitten eniten katsonut. Näistä kaikki ovat (Shakespeare's Globe-teatterin Romeota ja Juliaa lukuun ottamatta) Royal Shakespeare Companyn käsialaa.

The Two Gentlemen of Verona

Juoni pikaselostuksena: Valentine (Michael Marcus) lähtee Milanoon ja Proteus (Mark Arends), hänen paras kaverinsa, jää Veronaan. Proteus on rakastunut Juliaan (Pearl Chanda) ja Valentine Silviaan (Sarah MacRae), ja kuten arvata saattaa, vaikeuksia aiheuttavat molemmat suhteet. Proteuksen isä päättää lähettää poikansa myös Milanoon ja sinnehän Proteus suuntaa, iloisena jälleennäkemisestään Valentinen kanssa. Valitettavasti Proteus iskee silmänsä kaverinsa ihastukseen, ja päättää hurmata Silvian itselleen. Veronaan jäänyt Julia ei hänkään jää toimettomaksi, vaan lähtee kohti Milanoa mieheksi pukeutuneena. Monenlaista juonittelua, petosta, rakkaudentuskaa, ystävyyden koettelua ja oikeudenmukaisuuden tavoittelua mahtuu tarinaan, kunnes lopulta päästään selvittelemään porukan välejä ja näytelmän tapahtumia.

Kahden nuoren veronalaisen tarina on tuotu lavalle ihastuttavalla tavalla, ja olin esityksen lumoissa heti ensimmäisten minuuttien jälkeen. Kohtauksesta toiseen tekeminen on tosi hienoa, tässä on osunut lavastus, puvustus, äänisuunnittelu, valot, ohjaus ja varsinkin mainio näyttelijäntyö kohdilleen ja lopputulos on hurmaava. Tarinasta pidän kovasti, siinä on kiinnostavia teemoja ja ne tulevat RSC:n versiossa hyvin esiin. Jo mainittu näyttelijäntyö on loistavaa, jokainen näyttelijä tekee roolinsa tarkasti ja hienolla otteella, ja siksi(kin) esitys pitää tiukasti otteessaan. Tämä oli toinen RSC:n esitys, jonka katsoin Digital Theatresta (Romeo and Juliet oli eka), ja olen vieläkin tosi ihastunut juuri tähän esitykseen. Tässä on pari ihan mahtavaa kohtausta, esimerkiksi huikea yökerho/bilekohtaus Milanossa juuri ennen kuin Proteus saapuu sinne, Turion (Nicholas Gerard-Martin) hykerryttävän hyvä serenadiveto Silvian parvekkeen edessä (tämä kohtaus löytyy YouTubesta, klikkaa tästä sitä ihastellaksesi) ja loppupuolen kohtaus, jossa Valentine antaa Proteuksen kuulla kunniansa. Mainiota teatterin tekemistä, todella hyviä ratkaisuja, kaikki on kohdallaan ja minä olen ihan myyty. Viimeistään tämän kohdalla, tosin jo Romeota ja Juliaa katsoessani, rakastuin RSC:n tyyliin tehdä Shakespearea, ja siksi tämä vinkkilistakin on heidän Shakespeare-juttujaan täynnä, niitä kun on nyt tullut viime aikoina paljon nautittua.

Romeo and Juliet

Huom! Shakespeare's Globen Romeo and Juliet katsottavissa YouTubessa ilmaiseksi 3.5. saakka, klikkaa ylläolevaa videota ja nauti!

Juoni pikaselostuksena: Kahden suvun nuoret, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa, menevät naimisin ja koettavat pärjätä maailmassa, jota sukujen välinen viha saastuttaa. Homma ei toimi, vaan ongelmia aiheuttavat kaksintaistelut, nuoren sulhon karkotus, kirjeen toimitusvaikeudet ja parikin muuta seikkaa. Tragedia päättyy rakastavaisten kuolemaan. RSC:n Romeona Bally Gill, Juliana Karen Fishwick, Mercutiona Charlotte Josephine, Tybaltina Raphael Sowole ja Benvoliona Josh Finan. Globen versiossa Romeo Adetomiwa Edun, Julia Ellie Kendrick, Mercutio Philip Cumbus, Tybalt Ukweli Roach ja Benvolio Jack Farthing.

RSC:n Romeo and Juliet on ihanan täynnä nuorta energiaa, vauhtia, huumoria, rakkautta, vihaa, iloa ja surua. Heti tätä katsoessani totesin, että Bally Gill on paras Romeo, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Niin hieno, vallaton, haaveileva ja hurmaava roolisuoritus, että ihan hymyilyttää. Ja samaa hurmaavuutta on muissakin rooleissa, nuoret näyttelijät tuovat hahmonsa lavalle vauhdilla, taidolla ja innolla. Tässä versiossa ote Romeoon ja Juliaan on tosi kiva, samaan aikaan tosi vakava mutta ei sitten kuitenkaan niin vakava, huumoria riittää ja katsoessa naurattaa, ja sitten jo sydäntä särkee näiden nuorten rakastavaisten puolesta. Suosikki-Shakespeareni saa ansaitsemansa kohtelun, tämä on hienosti modernisoitu ja toteutettu näytelmä, jota on tosi kiva katsoa. Kaikki Romeon ja Julian tärkeimmät jutut löytyvät, ja traaginen rakkaustarina näyttäytyy raikkaana tulkintana.

Shakespeare's Globessa mennään perinteisemmällä linjalla, ja historiallinen puvustus on upea. Globe-teatteri on superhieno, ja sen lavalla Shakespearen jutut ovat kuin kotonaan. Olen käynytkin Globessa kerran, tosin heidän Sam Wanamaker Playhousessaan, en varsinaisessa Globe-teatterissa, mutta kun taas joskus tulevaisuudessa seikkailen Lontoossa, on minun koettava Shakespearea joskus Globe-teatterissakin. Tässä versiossa varsinkin taistelukohtaukset ovat loistavia (Romeon ja Tybaltin kaksintaistelu, todella hieno), ja Romeo ja Julia elävät rakkauttaan ihastuttavalla tavalla. Esitykseen mahtuu keveyttä ja iloisuutta sekä synkkyyttä ja traagisuutta, sopiva tasapaino löydetty näiden väliltä ja tunnelma vaihtelee sujuvasti. Näyttelijät tekevät mainiota työtä ja ohjaus on mukavan rytmikäs. Pidän siitä, että R&J modernisoidaan, mutta tällainen perinteisempikin tulkinta iski minuun.

Cymbeline

Juoni pikaselostuksena: Innogen (Bethan Cullinane) on mennyt naimisiin Posthumuksen (Hiran Abeysekera) kanssa, mutta koska nuorukainen on alhaisempaa syntyperää, on hänet nyt karkotettu. Innogenin äiti Cymbeline (Gillian Bevan) suunnittelee tyttärelleen sulhoksi Clotenia (Marcus Griffiths), joka ei tässä versiossa taida olla Innogenille sukua vaan Cymbelinen nykyisen miehen poika. Joka tapauksessa Cymbeline haluaa tyttärelleen ylhäisen miehen, ja siksi Posthumus ei käy. Italiaan karkoitettu Posthumus tapaa Iachimon (Oliver Johnstone), joka lyö vetoa, että pystyy viettelemään Innogenin. Iachimo lähteekin kohti Britanniaa neitoa hurmaamaan, mutta ei onnistu siinä. Hän kuitenkin saa sen verran todisteita, että pystyy vakuuttamaan Posthumukselle Innogenin olleen vieteltävissä. Kiukkuinen Posthumus käskee palvelijaansa nirhaamaan petturivaimonsa, mutta palvelija Pisania (Kelly Williams) paljastaa Innogenille Posthumuksen juonen, ja he keksivät suunnitelman, jonka avulla Innogen voi lähteä selvittämään, mikä ihme Posthumusta vaivaa. Innogen pukeutuu mieheksi ja lähtee sulhoaan etsimään, ja samalla Cymbelinen hallitsema Britannia ajautuu sotaan Rooman kanssa. Cloten, joka luulee olevansa menossa Innogenin kanssa naimisiin, lähtee Posthumuksen vaatteisiin pukeutuneena jäljittämään Innogenia, kun saa kuulla tämän häipyneen kotoaan. Paljon kaikenlaista tapahtuu, mukaan tulee vielä kauan kadoksissa olleita sisaruksia, pari taistelua ja väärinkäsitysten ja juonten selvittämistä, ja viimeisessä kohtauksessa sitten perataan kaikki tapahtumat auki.

En ollut ennen kuullutkaan Cymbelinestä, mutta kahden nuoren rakkaustarina on aina mielenkiintoinen, siihen vielä vähän petturuutta, juonittelua ja muita vaikeuksia mukaan, ja hyvä näytelmä on valmis. RSC:n dystooppisessa maailmassa Cymbelinen henkilöt elävät tarinaansa oikein mainiolla tavalla, näytelmässä on särmää ja nuorta energiaa, joka tekee siitä hyvin eloisan, mutta sopivan tragediahenkisen. Tosin nykyään tämä kai lasketaan Shakespearen romance-näytelmiin (jollainen tämä ehkä onkin) tai jopa komedioihin (johon en kyllä tämän näe sopivan). Lavastus ja puvustus ovat tosi hyvät, niistä löytyy hienoja yksityiskohtia ja kivaa vastakohtaisuutta. Tästäkin näytelmästä löytyy monta kohtausta, joista tykkäsin tosi paljon. Kun Iachimo ja muu Italian väki ensimmäistä kertaa saapuu lavalle tanssien ja laulun säestyksellä, olin ihan että no niin, näinhän tämä täytyy tehdä! Meno jatkuu yhtä mukavana, ja mukaan mahtuu tosi kivoja kohtauksia, sekä rauhallisia että vauhdikkaita. Loppukohtaus, jossa kaikki juonen kulut selviävät ja käydään läpi, on minusta tosi hyvä, siinä riittää jännitteitä, hermostusta, ihmetystä, iloa, rakkautta, anteeksiantoa ja totuuksien paljastumista. Oliver Johnstonen Iachimo teki minuun suurimman vaikutuksen, kaikki näyttelijäsuoritukset tosin ovat hienoja, ja hahmojen väliset suhteet tulevat todella taitavasti esiin.

Titus Andronicus

Huom! RSC:n YouTube-kanavalta löytyy monista heidän näytelmistään muutama kohtaus. Titus Andronicus-näytelmästä on tarjolla vain ylläoleva kohtaus, mutta esimerkiksi Romeosta ja Juliasta, Cymbelinestä sekä Othellosta löytyy monta pätkää.

Juoni pikaselostuksena: Titus Andronicus (David Troughton) palaa sodasta eikä halua ottaa haltuunsa Rooman hallitsijan paikkaa, joten päälliköksi nousee Saturninus (Martin Hutson). Tämä päättää ottaa rinnalleen Lavinian (Hannah Morrish), Tituksen tyttären, mutta matkaan tulee mutkia, koska Lavinia onkin jo kihloissa Saturninuksen veljen, Bassianuksen (Dharmesh Patel) kanssa. No, eipä mitään, Saturnius meneekin sitten naimisiin Tituksen sotavankina mukanaan tuoman Tamoran (Nia Gwynne) kanssa. Sotavankina on Roomaan saapunut myös juonitteleva Aaron (Stefan Adegbola), jonka ansiosta/takia Tamoran pojat Chiron (Luke MacGregor) ja Demetrius (Sean Hart) ensin murhaavat Bassianuksen ja sitten raiskaavat ja pahoinpitelevät Lavinian. Muutamaa väkivaltaista käännettä myöhemmin Tituksen poika Lucius (Tom McCall) lähtee rakentamaan armeijaa entisistä vihollisistaan, ja Tamora saa lapsen, jonka isä on Aaron. Tapahtuu lisää kaikenlaista väkivaltaista, kostoa ja oikeutta tavoitellaan monella taholla, ja lopulta lähes kaikki ovat kuolleet.

Tekoveri lentää, kun tätä Shakespearen verisintä näytelmää esitetään. Murhaa ja väkivaltaa riittää, toinen toistaan kammottavampia tekoja, jotka synnyttävät vain lisää kostonhalua, ja näin kierre on valmis. Titus Andronicus on teemoiltaan ja sisällöltään hyvin inhottava, ja hetken mietinkin, viitsinkö tätä edes katsoa. Päätin kuitenkin antaa esitykselle mahdollisuuden, ja vaikka tämä on aika raaka ja kauhea, on näytelmä tuotu lavalle oikein hyvin ja onnistuneesti. Tarinahan ei ole todellakaan mikään iloinen, mutta mustaakin mustempi huumori pitää huolen siitä, että tämä ei ole liian epätoivoinen kokemus, ja raakuus ja synkkyys taas tarjoavat hienon, traagisen teatterielämyksen. Näyttelijäntyö on vahvaa, samoin ohjaus, ja visuaalinen ilme on hieno. Tosi paljon hyviä yksityiskohtia ja näppäriä ratkaisuja niin lavastuksessa, puvustuksessa, ääni- ja valosuunnittelussa kuin näyttelemisessäkin, ja toki ohjauksessa, joka on tuonut näytelmän lavalle loistavasti. Pidin tästä yllättäen aika paljon, vaikka näytelmän teemat ja tapahtumat ovat kauheita, se esitetään todella hyvin ja ajateltavaa tästä saa roppakaupalla.

Othello

Juoni pikaselostuksena: Roderigo (James Corrigan) on kiukkuinen, koska hänen rakastettunsa Desdemona (Joanna Vanderham) onkin mennyt naimisiin Othellon (Hugh Quarshie) kanssa. Iago (Lucian Msamati), Roderigon kaveri, taas on Othellolle kiukkuinen, koska tämä on ylentänyt Cassion (Jacob Fortune-Lloyd) eikä häntä. Niinpä Iago vakuuttelee Roderigolle auttavansa tämän yhteen Desdemonan kanssa, vaikka hänellä onkin oma kostonsa ensin mielessään. Pian koko porukka, mukaan lukien Iagon vaimo Emilia (Ayesha Dharker), lähtee Kyprokselle sotimaan Turkkia vastaan. Perillä selviää, että turkkilaiset ovatkin jo lähteneet, ja bileet voivat alkaa. Iago alkaa toteuttamaan omia suunnitelmiaan ja uskotella Othellolle, että Desdemona pettää miestään Cassion kanssa. Monenlaista epäilyksen siementä kylvetään ja porukka syyttelee toisiaan ties mistä petoksista, syyttä ja syystä. Lopulta, kunnon tragedian tapaan, nämä petturuudet ja juonittelut johtavat moneen kuolemaan.

No nyt! Othello on voimakas kokemus, loistava, tarkka ja terävä versio tästä näytelmästä. Jos jossain on kaikki kohdallaan, niin sanoisin, että tässä. Roolisuoritukset ovat yksinkertaisesti erinomaisia, ohjaus on rohkea ja hyvin hienovarainen, ja toteutus nostaa esiin Othellon tärkeimmät teemat todella hienosti. Pidin oikeastaan kaikesta, ja Othello nousikin suosikikseni näkemistäni RSC:n esityksistä. Tämä on hämmästyttävän hieno esitys, johon mahtuu vaikka mitä superhyviä ratkaisuja. Lucian Msamati on täydellinen Iago, hän tekee vahvan ja häikäisevän roolin pelaten hienosti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Hugh Quarshie on hänkin loistava, kuten kaikki pääroolien esittäjät. Sivuosissakin tehdään erinomaista työtä, ja olenkin jo tottunut siihen, että näyttelijäntyön voi RSC:n esityksissä luottaa olevan aikamoisen taitavaa. Tässä Othellossa on yksi kohtaus, joka iski minuun erityisen paljon, ja se on sotilaiden rap battle. Enpä ajatellut, että Shakespeareen sopii rap battle, mutta totta kai sopii, ja tässä esityksessä se on toteutettu täydellisesti. Ja monta muutakin tosi hyvää kohtausta tässä on, kuten se, missä Iago ja Roderigo saapuvat lavalle gondolilla, ihan oikeaa Venetsialaista kanaalia pitkin. Tai tanssikohtaus, jossa Desdemona tanssii häntä ympäröivien ihmisten keskellä. Tai sitten ne monet hetket, joissa näkyy, miten Iagon juonittelut alkavat toimimaan. Ja myös se, miten nämä juonet alkavat selvitä. RSC:n Othellossa on paljon hyvää, ja ainakin tämän aion katsoa uudelleenkin ennen Digital Theatre-tilaukseni päättymistä, sen verran hyvä esitys on.

The Merchant of Venice

Juoni pikaselostuksena: Bassanio (Jacob Fortune-Lloyd) pyytää (poika)ystävältään Antoniolta (Jamie Ballard) rahaa lainaksi voidakseen kosia Portiaa (Patsy Ferran). Antoniolla ei ole käteistä, kun hänen kauppalaivansa ovat vielä merillä, mutta sopimukseen päästään Shylockin (Makram J. Khoury) kanssa: hän lainaa Bassaniolle rahaa, mutta jos ei saa omiaan takaisin aikarajan puutteessa, hän saa leikata Antoniosta paunan lihaa. Antonio kohtelee juutalaista Shylockia todella ilkeästi ja epäkunnioittavasti, ja näiden kahden välit ovat todella huonot, mutta bisnestä he voivat silti tehdä. Portialla riittää kotonaan kosijoita, joiden täytyy valita kolmesta rasiasta yksi, ja jos oikein valitsee, saa neitoa kosia. No, Bassanio pölähtää paikalle ja tekee oikean valinnan, joten iloinen avioelämä voi alkaa. Samaan aikaan toisaalla selviää, että Antonion kauppalaivat ovat kadonneet merillä ja Shylock saa periä saatavansa: paunan Antonion lihaa. Bassanio saapuu ystävänsä oikeudenkäyntiin, samoin valepukuun (mieheksi, toki) pukeutunut Portia, joka nokkelasti saa pelastettua Antonion. Tässä välissä luovutaan parista sormuksesta, ja myös valepukuhommat selviävät, mutta loppu on onnellinen.

Pidän erityisesti siitä, miten tässä versiossa Antonion ja Bassanion suhde on rakennettu romanttiseksi. Kun he suutelevat ensimmäisten minuuttien aikana, ei jää epäselväksi, kuinka tärkeitä miehet ovat toisilleen. Kolmiodraamahan tästä toki tulee, kun Bassanio lähtee Portiaa kosimaan ja he menevät kihloihin. Bassanion ja Antonion suhde selviää Portialle oikeudenkäynnissä, jossa hän valepuvussaan todistaa miesten jäähyväisiä ja myöhemmin helpotusta siitä, ettei Antonio kohdannutkaan loppuaan. Kun porukka lopussa palaa Portian linnaan, on selvää, että keskustelua vaatii se, miten tämä kolmen kopla jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin. Mutta tämä Bassanio-Antonio-Portia-kolmiodraama on vain yksi osa RSC:n versiota, siihen mahtuu paljon muitakin vivahteita. Patsy Ferranin Portia, nuori nainen, joka on jätetty kohtalon armoille ja tuomittu kihlautumaan sen tyypin kanssa, joka sattuu valitsemaan oikean rasian, on nokkela ja fiksu, ja juuri se hahmo, joka pelastaa koko homman. Ilman häntä Antonio olisi mennyttä ja Bassanio murheen murtama. Shylock, juutalaisvihan uhri, on Makram J. Khouryn loistavan roolisuorituksen ansiosta monitasoinen, hieno ja upeasti lavalle tuotu hahmo, joka herättää ajatuksia ja saa pohtimaan, toimiiko hän oikein vai ei. Shylock on tehnyt sopimuksen, ja hänellä on oikeus vaatia paunan lihanpalaa Antoniosta, vaikka se kuulostaakin kamalalta. Mutta pitäisikö hänen mieluummin vain ottaa vastaan tuplasumma rahaa ja antaa olla, vai vaatia sitä, mikä hänelle kuuluu? Myös muut hahmot tuodaan lavalle taitavalla näyttelijäntyöllä. Jamie Ballardin Antonio on todella, todella hyvä. En tiedä, miksi, mutta heti ensi hetkistä lähtien Ballardin roolisuoritus vakuutti minut täysin. Samoin Jacob Fortune-Lloyd, jonka näin ensin Othellossa, ja jonka takia itse asiassa tämän Venetsian kauppiaan katsoinkin, tekee tosi hyvän roolin. Bassanio on hurmaava, vähän monimutkainen mutta pohjimmiltaan vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Venetsian kauppiaassa riittää pohdittavaa, esitystä katsoessa se tuntui paljon suoraviivaisemmalta kuin nyt sitä ajatellessa. Hienovaraisia, taitavasti "piilotettuja" teemoja ja juttuja tässä näytelmässä, joita jokainen versio varmaankin eri tavalla nostaa esiin. Tämä RSC:n versio tarjoaa paljon hyvää, vaikka näytelmän loppu minua vähän ärsyttikin. No, jos kaksi tuntia on ollut aikamoisen mainiota, ei se paljon haittaa, että pari viimeistä minuuttia eivät mene niin kuin haluaisin. Hieno tämä on, kuten muutkin tässä vinkkaamani esitykset, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.