Harjoituksia seuraamassa, osa 1: Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Pääsin seuraaman harjoituksia Teatteri Avointen Ovien kutsumana.

kuva © Susanna Salmi

Sontiainen - balladi koti-ikävästä saa ensi-iltansa 5.2., paikkana on Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä seuraava: ohjaaja ja käsikirjoittaja Hanna Kirjavainen, skenografi Ia Ensterä, valosuunnittelu Jere Kolehmainen, musiikin sovitus ja johto Pekka Lehti ja lavalla Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Pulli, Johanna Koivu ja Pekka Lehti. Sontiainen on musiikkiteatteriesitys suomalaisesta siirtolaisesta, Tom Sukasesta, joka rakentaa laivan seilatakseen takaisin kotiin Suomeen. Musiikkina kuullaan amerikansuomalaista kansanmusiikkia, sekä vanhoja kappaleita että uusia, tähän esitykseen tehtyjä sävellyksiä.

Olen käynyt Teatteri Avoimissa Ovissa kerran aikaisemmin, silloin Villahousuhäpeä-esitystä katsomassa. Nyt sain mahdollisuuden mennä katsomaan harjoituksia pari kertaa ennen varsinaisen esityksen näkemistä, ja ilman muuta olin innoissani menossa. On tosi kiva päästä näkemään tätä esitystä näin harjoistusvaiheessa ja sitten vasta valmiina, se antaa kiinnostavan näkökulman koko juttuun kun on nähnyt palasia sieltä täältä ja sitä prosessia, kun kohtaukset muodostuvat ja muotoutuvat. Olen käynyt muutaman kerran aikaisemminkin seuraamassa eri esitysten harjoituksia, ja se on aina mielenkiintoista. Kun näkee treeneissä eri kohtauksia ja niiden tekemiseen erilaisia vaihtoehtoja, odottaa aina innolla valmiin esityksen näkemistä, jotta näkee kohtaukset valmiina ja saa tietää, millaisiin ratkaisuihin ohjaaja ja työryhmä ovat lopulta päätyneet. Sontiainen kiinnosti minua muutenkin, esityksen tarina on hyvin mielenkiintoinen (olin juuri ennen esityksestä kuulemista lukenut tämän jutun, joten tiesin, mistä on kyse) ja lavalla on näyttelijöitä, jotka ovat jo vakuuttaneet minut muissa jutuissa. Lisäksi amerikansuomalainen kansanmusiikki kuulosti varsin lupaavalta, eli tämä oli kevään katsomislistalla ennenkin tätä harjoitustenseuraamiskutsua. Mutta aina vain hauskempaa oppia vähän tuntemaan esitystä kulissien takaakin. Avointen Ovien tuottaja Inka Kunnala näytti minulle vielä ennen harjoituksia teatterin takatilat, eli ihan oikeastikin pääsin kurkistamaan kulissien taakse.

Olin katsomassa aamupäivän harjoituksia keskiviikkona 22.1., silloin ohjelmassa oli yhden kohtauksen hiomista ja pidemmän pätkän läpi käymistä. Kohtauksessa, jota harjoiteltiin enemmän, Tom Sukanen (Aarni Kivinen) kirjoittaa kotiin kirjettä ja paikalla oleva muu porukka (Johanna Koivu, Pekka Lehti, Anna-Riikka Rajanen) alkaa häntä sitten härnäämään, kunnes Sukasen kaveri (Juha Pulli) saapuu paikalle. Kohtausta käytiin läpi moneen otteeseen, siihen kokeiltiin erilaisia ratkaisuja ja tehtiin pieniä muutoksia, kunnes kaikki oli sopivasti kohdillaan. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka yhtä kohtausta tehtiin tarkasti ja aina muutettiin vain vähän, työstettiin siis yksityiskohtia ja myös kokeiltiin sitä, miten ne toimivat käytännössä. Pala palalta kohtaukseen rakentui oikeanlainen tunnelma, sopiva jännite ja se alkoi toimimaan myös teknisesti paremmin, näyttelijöiden asemointi ja eleet sekä reaktiot tapahtumiin olivat kerta kerralta sujuvampia. Kuuntelin kiinnostuneena sitä, kuinka ohjaaja Hanna Kirjavainen ohjeisti näyttelijöitä siinä, miten heidän tulisi poimia muiden näyttelijöiden tarjoamia impulsseja ja toimia niiden mukaan, ja miten yksi näyttelijä johtaa kohtausta ja muut toimivat sen perusteella. Kummallisesti ohjaus alkoi kiinnostamaan myös sellaisena juttuna, jota olisi joskus kiva kokeilla. No, jospa nyt joskus saisin käsikirjoitushaaveitani etenemään jotain konkreettisempaa kohti, niin sitten voin alkaa haaveilemaan myös ohjaamisesta. Tosi kiva joka tapauksessa nähdä sitä, kuinka kohtaus rakentuu ja kuinka sitä tarkennetaan ja suunnitellaan sen mukaan, mikä toimii ja mikä ei, ja millaisia tunnelmia siihen toivotaan.

Kun tämä kirje/ärsytys/tappelu-kohtaus oli saatu hiottua toimivaksi, mentiin läpi pidempi pätkä esitystä, eli muutama kohtaus tämän harjoitellun kohtauksen molemmilta puolilta. Kaikki vaikutti olevan jo aika hyvin kasassa, vuorosanat ja laulut sekä koreografiat olivat jengillä muistissa eikä niiden suhteen ollut suurempia haparointeja. Tarpeiston kanssa oli vähän etsimistä ja suunnittelua siitä, minne mikäkin laatikko kannattaisi sijoittaa ja miten ne edellisellä harjoituskerralla olivatkaan olleet, ja tämäkin on osa sitä, että ensi-iltaan mennessä jokainen osa-alue toimii. Kun lava on järjestyksessä, tavarat paikoillaan ja kaikki vaihdot ja esineiden liikuttelut paikasta toiseen hyvin suunniteltuja, ei niihin tarvitse esityksessä keskittyä vaan kaikki sujuu omalla painollaan, kuten myös näyttelemisen, laulun ja muun kohdalla. Hyvin harjoitelty esitys on hyvä esitys, ja näissä harjoituksissa oli oikein lupaava meininki. Tarinasta ja hahmoista oli helppo muodostaa selkeäkin kuva näiden kohtaus tai pari-pätkien avulla, eli näyttelijöillä on selvästi jo hyvä ote rooleihinsa ja ohjaaja-käsikirjoittaja Kirjavainen on luonut sellaisen tekstin ja ohjauksen, joka on sopivan selkeä ja kertoo tämän tarinan sujuvasti. Roolihahmojen rakentumisesta ja otteesta niihin vielä sellainen juttu, että aika mainioita hahmoja näyttelijät rakensivat ihan pienilläkin eleillä ja muutoksilla roliasuunsa. Kekseliäitä ratkaisuja, jotka toivottavasti päätyvät myös valmiiseen esitykseen, ainakin huvitti katsomossa, kun työmiesporukan habitus alkoi hahmottumaan. 

Odotan innolla toista vierailuani tämän jutun harjoituksiin, siellä on varmaankin ihan eri jutut treenin kohteena ja erilaisia yksityiskohtia hiottavana kuin tällä ekalla harjoitustenseuraamiskerralla, ja on tosi kiva päästä vielä kerran keskeneräisen jutun pariin, ennen kuin näen tämän valmiina. Ainakin näin ensimmäisten näkemieni kohtausten ja pätkien perusteella luulen, että tämä on varsin kiva esitys ja kertoo mielenkiintoisen tarinansa onnistuneella tavalla. Sontiaisen treenien seuraaminen muistutti taas siitä, kuinka paljon toivon, että joskus pääsen tekemään teatteria myös työkseni jossain vaiheessa. Oli nimittäin aika kivaa istua katsomossa ja seurata sitä, kuinka palaset loksahtavat kohdilleen ja homma muotoutuu kohti valmista.

Kiitos porukalle mielenkiintoisista harjoituksista, onpa kiva palata vielä uudelleen seuraamaan harjoituksia!

kuvat © Topi Raulo

Kakarat

(Pieniä) spoilereita luvassa, lue siis varovaisesti!

kuva © Jussi Nahkuri

Ihastuin Yle Areenasta kokonaan löytyvään ja televisiossakin tällä hetkellä näytettävään Kakarat-sarjaan, joten päätin kirjoittaa siitä vähän pidemmän jutun kuin pelkät pikaiset kehut Twitterin puolelle. Homman nimi on lyhykäisyydessään se, että Asta (Elli Melasniemi) ja Joona (Vincent Kinnunen) suunnittelevat innokkaana tulevaisuuttaan, kunnes, yhtäkkiä ja yllättäen, elämä muuttuu ja suunnitelmat menevät uusiksi. Asta on nimittäin raskaana, ja nuoret joutuvat pohtimaan vanhemmuutta, sen vastuita ja vaatimuksia, unelmiaan, pelkojaan ja toiveitaan. Samaan aikaan Astan äiti Piia (Sanna Hietala) ja isä Mika (Kai Bäckström) toivovat varovaisesti uutta vauvaa, Asta ja tämän pikkuveli Eero (Wäinö Vänskä) kun ovat jo niin isoja. Joonan isä Henrik (Mats Långbacka) taas kamppailee alkoholin kanssa ja äiti Saara (Sari Havas) tekee töitä enemmän kuin pitäisi.

Kakarat ei varsinaisesti ole nuortendraama, mutta nuorten päähenkilöidensä ansiosta se varmasti vetoaa nuoriin katsojiin. Sarjassa kuitenkin riittää monipuolisia ja eri-ikäisiä hahmoja, joiden tarinaa se seuraa, eli samastumispintaa löytyy laajalti. Tässä näkyy myös Kakaroiden suurin ongelma, se, että niin monelle hahmolle on kirjoitettu niin iso tarinalinja, että oikein kenenkään tarina ei ihan pääse vaatimallaan tavalla esille (Astaa ja Joonaa lukuun ottamatta). Kakaroiden lukuisat sivujuonet ovat kyllä kiinnostavia, ja jos niiden kertomiseen olisi vähän enemmän aikaa, saisi katsoja niistä enemmän irti. Nyt hahmojen tarinat vähän hukuttavat toisiaan, mutta onneksi (ainakin minä) tapaan katsoessani täydentää niitä aukkoja, joita katsoessa jää, eli ei tämä niin haitannut. Ja kun juttuja jää avoimeksi, voi katsoessa "muokata" tarinaa haluamaansa suuntaan, tämä antaa mielikuvitukselle tilaa näin katsojankin roolissa. Kovin suuria aukkoja ei toki jää, enemmänkin niin, että tilanteet ja niihin reagoiminen jää ikään kuin vähän kesken, vaikka kohtauksen pointti tuleekin selväksi. Vähän harmi, että muutaman hahmon tosi hyvin rakennettuja ongelmia/vaikeuksia ei ehditty enempää seuraamaan, mutta onneksi minua kiinnostavin juoni oli Astan ja Joonan tarina, ja se rakennetaan maltilla ja sujuvasti.

Kakarat on syntynyt pääkäsikirjoittaja Terhi Arolan ja jaksokirjoittajien Jyrki Väisäsen ja Vilja Autiokyrön kynästä, ja käsikirjoitus on mukavan luonteva ja realistinen, siinä ei ole suurempia tökkäyksiä tai haparointeja, vaan kaikki dialogista monta jaksoa kestäviin juonen kulkuihin toimii vaivattomasti. Erityisesti dialogi on hienosti kirjoitettu, se edustaa hahmoja hyvin ja on persoonallista ja yksityiskohtaista, tarkkaa ja uskottavaa. Myös eri hahmot on hyvin kirjoitettu, vaikka heidän tarinansa jäävät vähän puolitiehen välillä, eivät hahmot kuitenkaan ole keskeneräisiä vaan valmiita ja kokonaisia. Ohjaus on Juho Kuosmasen ja Markus Lehmusruusun, ja he ovat pitäneet langat hyvin käsissään. Toki se, että sarjassa on muutama tarinalinja "liikaa", eli ihan kaikelle ei ole tarpeeksi tilaa rakentua, näkyy vähän ohjauksessakin, mutta eipä se haittaa. Kakarat ihastutti varsinkin raikkaalla ja todentuntuisella perhekuvauksellaan, tässä on hyvinkin monenlaisia ihmissuhdeongelmia, henkilökohtaisia kriisejä, oman ja muiden elämän pohdintaa ja vaikka mitä muuta ihmisdraamaa, ja se on sekä kirjoitettu että ohjattu (ja näytelty, siitä lisää kohta) taitavasti. Pidin siitä, että samalle aaltopituudelle ei niin vain palata, keskustelu on hankalaa ja valehteleminen helppoa, yhteiselo välillä ihan kummallista ja erimielisyydet joskus isojakin. Niinhän se on, mutta Kakarat näyttää sen jotenkin selkeämmin kuin muut sarjat, joita olen katsonut. Vaikka tämä joskus välitti tunnetta siitä, että hahmoilla ei ole tunteita tai mielenkiintoa toisiaan kohtaan, ei kuitenkaan ole kyse siitä, vaan pikemminkin siitä, että joskus elämässä ei viitsi tai ymmärrä huomioida toista, kunnes äkkiä taas muistaa, miten läheisyys tai perhe-elämä toimii. Perhedynamiikka on Kakaroissa mielenkiintoisesti kuvattu, erityisesti Astan perheen sisäisten suhteiden selviäminen pitkin sarjaa on virkistävän erilaista siihen nähden, mihin olen tv-sarjoissa tottunut. Toki Joonan perhe eroaa myös "tavallisesta", sillä Henrik ja Saara asuvat eri osoitteissa, vaikka ovatkin yhdessä.

Näyttelijäntyö on sarjassa oikein onnistunutta, monipuoliset hahmot on kaikki hyvin roolitettu, ja näyttelijät kertovat tarinaa kiinnostavasti. Astan roolissa nähtävä Elli Melasniemi on uskottava sekä unelmiaan rohkeasti tavoittelevana nuorena taiteilijanalkuna että hämmentyneenä ja ärsyyntyneenä tulevana äitinä, jonka suunnitelmat vauva pilaa. Asta kasvaa ajatukseen vanhemmuudesta hienosti kerrotulla tavalla, ja Melasniemi näyttelee Astan tunteet, pelot ja odotuksen tosi tarkkanäköisesti. Pidin siitä, että Asta ei missään vaiheessa ajattele, että okei, no, tämä meni nyt näin ja voi voi, vaan pitää tavoitteensa kirkkaina mielessään eikä ole missään vaiheessa "vain" äiti, vaan myös oma itsensä. Melasniemen roolityö on taitavaa, ja hän tekee Astasta mukavan itsevarman ja fiksun nuoren naisen, joka osaa olla päättäväinen ja kuunnella omia ajatuksiaan muiden neuvoessa ja käskiessä ympärillä. Vincent Kinnunen tekee luontevan roolin Joonana, joka kärrätään heti sarjan alussa armeijaan, ja joka joutuu sitten pohtimaan tulevaa isyyttä intissä. Kinnunen tekee Melasniemen tapaan tarkkanäköisen roolin, hän tuo hienosti esiin sen, mitä Joona ajattelee ja tuntee. Joona on tosi kiva hahmo, monikerroksinen ja realistinen, ja Kinnunen tavoittaa hyvin roolihahmonsa eri näkökulmat. Yhtä paljon kuin Astaa, myös Joonaa hämmentää ja pelottaa tuleva vanhemmuus, ja Kinnunen tekee onnistunutta työtä kuvatessaan nuoren miehen elämän mullistumista. Melasniemi ja Kinnunen ovat uskottava nuori pari, ja näyttelevät roolihahmojensa parisuhteen uskottavasti.

Sanna Hietala tekee sujuvaa työtä Piiana, hän tuo luontevasti esiin varsinkin sen, kuinka Piia joutuu kamppailemaan kateuden kanssa, kun hän ei saa vauvaa ja Asta saa. Vanhemman kateellisuus lapselleen on tosi mielenkiintoinen juttu, ja sille olisi suonut vähän enemmänkin ruutuaikaa. Tosi kiva kuitenkin, että se on tähän otettu mukaan, ja Hietala tekee hienoa työtä tätä esittäessään. Hän on vakuuttava myös muussa Piian elämään liittyvässä, ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Kai Bäckström on tosi kiva Mika, mukavan oloinen mies, jonka tarinaa Bäckström kertoo hyvällä otteella. Hän onnistuu tuomaan rooliinsa luontevaa tekemistä niin isän, kumppanin, palomiehen kuin ihan Mikan itsensäkin roolissa, ja näytteleminen on sujuvaa kohtauksesta toiseen. Mats Långbackan Henrik on hyvin tulkittu hahmo, jonka yksinäisyys tulee selvästi esille ja jonka toivoisi ehkä puhuvan suunsa puhtaaksi joskus, nyt Henrik tuntuu ennemmin teeskentelevän, että ongelmia ei olekaan, ja silloin ne tietenkin vain kasvavat. Långbacka tekee tasaista työtä, ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti, häneltä sujuu näytteleminen monenlaisissa kohtauksissa ja tunnelmissa. Sari Havaksen Saara on tosi raikas hahmo, hänellä on jotenkin niin erilainen suhtautuminen moneen juttuun kuin kaikilla muilla, että jo se tekee Saarasta mielenkiintoisen hahmon. Toisaalta hän ärsytti minua monessa kohtaa, toisaalta hän taas teki juuri ne päätökset, joita olisin toivonut muidenkin hahmojen tekevän. Havas tekee hienon roolin ja tuo hahmoonsa onnistuneita yksityiskohtia.

Mainitaan vielä Wäinö Vänskän loistava rooli Eerona, mainio kapinoiva teini ja roolisuoritus, jossa riittää kapinoinnin lisäksi myös tunnetta ja ajatusta. Eeron tyttöystävää Sädettä näyttelevä Elli Heikkinen tekee hänkin vakuuttavan roolin, hyvä ote hahmoon ja juuri sopivanlainen asenne siihen, millainen Säde on. Joonan kaveria Eliasta näyttelevä Kheba Touray on roolissaan tosi mainio, Elias on huoleton mutta fiksu nuori mies, jota Touray näyttelee luontevalla tavalla. Markus Järvenpää armeijan kapteenina on tosi hyvä, ja Järvenpään ja Vincent Kinnusen väliset kohtaukset ovat yksi suosikkijuttuni Kakaroissa. Tosi hienosti rakennettuja hetkiä nämä, ja Järvenpään ja Kinnusen yhteistyö on luontevaa ja tilanteet tuntuvat aidoilta. Astan kaveria Roosaa näyttelevä Ronja Kuoppamäki tekee onnistuneen roolin, samoin Mikan työkaverina Siljana nähtävä Anna Ackerman. Aaro Airola alikersantti Pohjolana on loistava, kylläpä on päättäväinen ja itsepäinen tyyppi tämä Pohjola. Tai ehkä ei, mutta ainakin hän on kärkkäästi asettumassa Joonaa vastaan missä tahansa asiassa. Tosi hyvä rooli.

Kakarat onnistuu monessa asiassa ja on pääosin todella loistavaa, ajatuksella tehtyä draamaa, olkoonkin, että siinä on vähän liikaa sisältöä. Vaikka kaikki juonenkäänteet eivät siis saa tarvitsemaansa huomiota, on sarjassa paljon hienoja ja tärkeitä teemoja ja niitä käsitellään muutamaan otteeseen varsin virkistävällä tavalla. Mahtavaa, että tässä näytetään rohkeasti sekä hyviä että huonoja ja tosi huonojakin päätöksiä ja juttuja, vaikka välillä tekisikin mieli sanoa hahmoille, että nyt järki käteen ja vähän huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Teinivanhemmuus, erilaiset ihmissuhde- ja kasvamisongelmat sekä ihan vain arkiset vastoinkäymiset ovat kaikki mielenkiintoisia aiheita, kun ne esitetään harkitulla ja onnistuneella tavalla, ja Kakarat onnistuu tässä hyvin. Siinä on paljon mainioita draamallisia ja syvällisiä elementtejä, ja näiden lisäksi myös valoisuutta ja huumoriakin, vaikka mitään kovin komediallista ei tapahdu, ja se onkin hyvä. Sarja on onnistunut kokonaisuus, se tavoittaa tärkeimmät ajatuksensa ja kertoo tarinansa sujuvasti. Näyttelijäntyö on mainiota ja varsinkin nuoret näyttelijät loistavat rooleissaan, käsikirjoitus on uskottava ja tarkka, sopivan realistinen eikä mitenkään kaunisteltu, ja ohjauksessa on tartuttu oikeisiin yksityiskohtiin. Erityismaininta vielä kuvaukselle, muutama tosi kiva ja mieleenjäävä kuva näissä kahdessatoista jaksossa, hyviä ratkaisuja tehty sarjaa kuvatessa.

Suosittelen tutustumaan Kakaroihin, tämä löytyy Areenasta vielä melkein viisi vuotta, eli hyvin on aikaa vilkaista Astan ja Joonan tarinaa.

Teatteritärppejä keväälle (ja kesälle) 2020

Uusi teatterivuosi on alkanut, minulla vuoden ensimmäiset kolme esitystä ovat takana ja monipuolisia juttuja olen jo ehtinyt näkemään. Kokoan tähän postaukseen kevään minua kiinnostavimpia ja houkuttelevampia juttuja, jotka eivät myöskään ihan kovin kaukana sijaitse, eli siksi monet teatterit puuttuvat tältä listalta (vaikka joskus saatan eksyä myös tätä tavanomaista teatteripiiriäni laajemmallekin, eli saa nähdä, missä kaikkialla pääsen esityksistä nauttimaan). Muutama mielenkiintoinen kesäteatteriesitys mahtuu mukaan myös.

Humiseva harju / Helsingin kaupunginteatteri
kuva © Robert Seger

Helsingin kaupunginteatterissa kiinnostaa eniten Humiseva harju. En tosin tiedä tästä oikein mitään, vaikka Humiseva harju onkin hyvin tunnettu tarina ja minäkin olen siitä useasti kuullut. Romaani on silti lukematta, mutta ehkäpä esitys innoittaa tarttumaan kirjaankin. Pääosissa nähtävät Oona Airola ja Markus Järvenpää saavat myös odottamaan tätä innolla, olen molempien tekemisistä tykännyt ja nyt on kiva päästä näkemään heidät suurella näyttämöllä tämän tarinan pyörteissä.

Kansallisteatterin kevätkauden avajaiset avasivat myös minun teatterikevääni, ja niistä löytyy postaus tämän linkin takaa. Mainitaan kuitenkin pari kiinnostavinta esitystä, eli Anne F, Sinivalas ja Isän maa.

Teatterikorkeakoulun esitysten makuun pääsin viime vuonna, ja tänä keväänä onkin sitten tulossa vaikka minkälaisia juttuja, joihin kokonaan tai osittain liittyy Teakin jengiä. Teatterikorkeakoulun ja Teatteri Takomon yhteistyössä toteuttama Liikunnan ilot kuulostaa varsin kiinnostavalta, mutta se luultavasti jää minulta väliin, kun ei meinaa sopia kalenteriin millään. Shall we have a drink before I start to cry?-esitys on kiinnostanut minua jo viime vuoden puolelta lähtien, saapa nähdä millaista teatteria on luvassa. Se on minulla ensi maanantaina ohjelmassa. Teatterikorkeakoulun ja Q-teatterin Sinä päivänä kun luoja teki isän-esitys on myös kevään katsomislistalla, se kuulostaa jo nimensä perusteella mielenkiintoiselta ja tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä minut Nuorten Kansallisteatterin Otteita-esityksessä vakuuttaneen Ville Mikkosen taas lavalla. Viime syksynä näin näyttelijäntaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta sekä monologeja että tanssiteatteria, ja enköhän jatka keväälläkin heidän esitystensä parissa. Porukka on kolmessa ryhmässä, eli kolme erilaista esitystä varmasti tulossa. Mukana ovat Teakin dramaturgi-, valo- ja äänisuunnittelun sekä ohjauksen koulutusohjelmat, kuten monessa Teakin esityksessä. Aalto Artsin lavastuksen ja pukusuunnittelun koulutusohjelmat ovat myös mukana. Emma kuulostaa hyvältä, se on esitys "kasvamisesta, sähköstä ja hevosista.", mikäs sen kiinnostavampaa. Mummin kulta ja ruusu-esitystä taas kuvaillaan näin: "esitys, jonka keskiössä ovat isoäiti, tyttärentytär ja lamaannuttava, loputtomalta tuntuva hellejakso. Se on kertomus vanhentumiseen liittyvästä pelosta, tavarasta eroon pääsemisen vaikeudesta ja kyvyttömyydestä auttaa itseään." no bois in wonderland-esitys ensinnäkin kantaa mielestäni tosi onnistunutta nimeä, ja on mielenkiintoisen oloinen noin muutenkin.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet
kuva © Topi Raulo

Teatteri Avoimet Ovet tuo lavalle Sontiainen - balladi koti-ikävästä-musiikkinäytelmän. Aihe on hyvin kiinnostava, tämä siis kertoo suomalaisesta siirtolaisesta, Tom Sukasesta, joka alkaa rakentaa laivaa keskelle preeriaa päästäkseen takaisin Suomeen. Tätä esitystä pääsen seuraamaan myös valmistumisvaiheessa, kun Teatteri Avoimet Ovet kutsui minut katsomaan esityksen harjoituksia pari kertaa ennen ensi-iltaa. Eka harjoituspostaus on tulossa pian.

Skene-musiikkiteatterikoulun Hair-musikaali kiinnostaa myös, olen vahingossa onnistunut välttelemään monia klassikkomusikaaleja ja Hair on niistä yksi. Aleksanterin teatterissa nähtävä versio lupailee "nuorta iloa, energiaa ja suuria tunteita", enkä yhtään epäile, etteikö niitä lavalla nähtäisi.

Messukeskuksen Amfi-teatterissa nähtävä We Will Rock You-musikaali pursuilee ihanaa Queenin musiikkia ja monia taitavaksi tiedettyjä esiintyjiä, sitä odotan oikein innolla.

Rakastaja / Teatteri Jurkka
kuva © Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan Rakastaja kiinnostaisi kovasti, erityisesti Harold Pinterin tekstin ja lavalla nähtävän Lauri Tilkasen ansiosta. Tilkanen on pitkään ollut suosikkinäyttelijöitäni, mutta en vielä kertaakaan ole nähnyt häntä lavalla, eli olisi jo aikakin.

Teater Viiruksessa nähdään Hamlet All Inclusive, jota odotan innolla. Viirus sai kunnian olla ensimmäinen teatteri, jossa kävin ruotsinkielisen esityksen katsomassa, ja Roulettenburg olikin sitten sellainen juttu että huh huh ja vau. Hengästyttävä meno vakuutti viime syksynä ja nyt tahdon ehdottomasti nähdä, millainen juttu tämä Hamlet All Inclusive on. 

KOM-teatteri tuo ensi-iltaan Florian Zellerin Poika-näytelmän, ja tästä olen niiiin iloinen! Näin The Son-näytelmän Lontoossa viime vuoden lopulla (tästä voi lukea sen hehkutusta), ja se oli aivan mahtavan hieno, juuri sopivan synkkä ja raastava esitys ja upea teksti. KOMin versiota en malta odottaa, onpa hienoa päästä näkemään tämä suomeksi näin nopeasti. Melkeinpä uskallan suositella Poikaa jo näkemättäkin, jos suomiversio yltää lontoolaisversion rinnalle, sanoisin, että tämä voi olla koko teatterivuoteni 2020 huippuhetki. Odotukset ovat siis (ehkä liiankin) korkealla, mutta olen varma, että jotain tosi hienoa tullaan KOMin näyttämöllä helmikuusta eteenpäin näkemään.

Thom Pain (tuulesta temmattu) / Keski-Uudenmaan Teatteri
kuva © Kapina Oy

Keski-Uudenmaan Teatterin keväässä eniten kiinnostaa I Love Broadway-musikaalikonsertti. Kuten aina, toivon, että konsertissa olisi vanhojen tuttujen kappaleiden lisäksi ihan uusiakin biisejä, myös sellaisia, jotka eivät ehkä ole suurelle yleisölle niin tuttuja. Huhtikuussa sitten kuullaan, millainen ohjelmisto konserttiin valikoituu, mutta oli mukana sitten mitä biisejä tahansa, niin mainio kolmikko niitä on esittämässä. Reeta Vestman ja Elina Varjomäki sekä Anu Silvasti varmasti tarjoavat yleisölle hienoja hetkiä musikaalibiisien parissa. KUTin mielenkiintoinen Thom Pain-monologi aloitti teatterivuoteni 2020, ja sitä esittää Kalle Tahkolahti, joka on sekä lavalla että ohjaajana jo monesti minut vakuuttanut.

Kalle Tahkolahden kädenjälkeä on luvassa myös Mäntsälän Teatterissa, kun hän ohjaa Ranta-näytelmän. En ole vähään aikaan kotikunnan teatterissa käynyt, mutta enköhän taas tänä keväänä suuntaa katsomoon.

Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi on vihdoin ja viimein nyt keväällä luvassa, samoin Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja. Tämä on sellainen musikaalikaksikko, jota odotan suurella innolla enkä malta odottaa, että pääsen ne näkemään.

Viime syksyltä jäi näkemättä myös Turun kaupunginteatterin Amélie, mutta korjasin asian heti alkuvuodesta ja esitys piristikin mainiosti talvettoman talven pimeyttä.

Myös Vaasan kaupunginteatterin loistava Romeo+Julia olisi mahtavaa kokea uudelleen, katsotaan kuinka kiireinen kevät tästä tulee, jos ehtisin vielä nuorten rakastavaisten tragedian pariin.

Kouvolan teatterin Herrasmieshuijarit-musikaali olisi sekin ihanaa nähdä uudelleen. Kouvolan teatterissa kiinnostaa huijarimusikaalin uusimisen lisäksi komedia Vaimoni on toista maata, jonka olen Keski-Uudenmaan Teatterissa nähnyt ja joka oli varsin hilpeä silloin. Toimiva komediateksti varmasti naurattaa myös Kouvolassa, toivottavasti pääsen kevään kuluessa nauttimaan tästä esityksestä.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri
kuva © Tarmo Valmela

Lahden kaupunginteatterissa on luvassa Nunnia ja konnia-musikaalin uusintakatselu, ja vuoden eka vierailu Lahteen, eli Juoruja-farssi, joka tarjosi mainioita ja huvittavia hetkiä. Lisäksi eniten kiinnostaa Täydellinen rikos? eli improvisoitu rikostarina. Olen nähnyt improvisaatiota tosi vähän verrattuna siihen, kuinka paljon pidän siitä, joten onkin kiva palata tämän teatterin lajin pariin ja katsomaan, kuinka rikostarina lähtee muodostumaan. Karnevaali 2020-musiikkiteatteriteosta mainostetaan lauseella "jotain, jota et osannut odottaa, mutta huomasit kaivanneesi". Työryhmää on lähes sata henkeä ja monelta osa-alueelta, ja vaikka en tiedä, mitä on luvassa, olen aika innoissani tästä. Mielenkiintoista!

Lahdessa luvassa on myös Teatteri Vanha Jukon Ronja Ryövärintytär, jota odotan innolla. Pidän Ronjan tarinasta kovasti, se on hurmaava ja eloisa satu, jossa on mahtavia hahmoja ja hyvä meininki. Nimiroolin tekee loistava Minja Koski, ja Vanha Jukon Ronjassa on mukana myös Vincent Kinnunen, joka teki hienon roolin Kakarat-sarjassa, hänet on kiva nähdä myös teatterilavalla. Ronja Ryövärintytär on Teatteri Vanha Jukon ja Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen yhteistyöesitys, ja teatterikoulutuksella on myös hyvältä kuulostavia omia esityksiä/tapahtumia tulossa tässä kevään aikana.

Järvenpään teatteriin suuntaan uusintakatselemaan Ronja Ryövärintyttären syntymäpäiväni kunniaksi, esitys oli ihana ja mikäs olisikaan parempi tapa juhlia synttäreitä kuin teatterin katsomossa? Ronja-putki siis jatkuu Vanha Jukon esityksen jälkeen, kiva nähdä tästä kaksi eri versiota muutaman päivän sisällä. Synttäreiden viettäminen teatterissa on jo pienimuotoinen perinne, ja odotan innolla, että pääsen palaamaan ryövärijoukkion pariin ja siinä sivussa juhlistamaan vanhenemistani.

Osa tulevan kesän kesäteatteriesityksistäkin on jo julkaistu, ja niistä muutaman nappasin tähän tärppilistallekin. Viime vuonna Peter Nyberg vakuutti ohjaajantaidoillaan Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan muodossa, ja tänä kesänä luvassa on musikaali Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Tämä on ehdottomasti yksi ensi kesän kiinnostavimmista ja odotetuimmista esityksistä, luulenpa, että jotain hienoa on luvassa. Myrskyluodon Maija taas nähdään kesällä 2020 Latoteatteri Kulissin tekemänä, ja heidän Urinetown-musikaalinsa hurmasi minut viime kesänä täysin. Innolla odotan, millainen versio Maijasta Kulissin lavalla nähdään. Seitsemän veljestä kirmaavat ensi kesänä niin Kivi-juhlilla kuin Jätinpesän kesäteatterissakin. Jätinpesän versiota varsinkin odotan tosi innolla, viime kesänä Työmiehen vaimon upeasti ohjannut Tapani Kalliomäki nimittäin tarttuu nyt Aleksis Kiven esitykseen. Kalliomäen ohjaus teki lähtemättömän vaikutuksen Työmiehen vaimon ohjaksissa, joten luulenpa, että veljesten tarinasta nähdään mainio versio.

Hamilton / Victoria Palace Theatre
© Matthew Murphy

Lontooseen suuntaan tänäkin vuonna, kesäkuussa. Siellä on vihdoin ja viimein luvassa Hamilton (ihanaa!), &Juliet ja Sunday In The Park With George. Monipuolinen musikaalikolmikko siis, innolla odotan jokaista (mutta ehkä eniten ja malttamattomimmin Hamiltonia).

Juoruja @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri! 

kuvat © Tarmo Valmela

Näin Juoruja-esityksen ensi-illassa 22.1.

On Charleyn ja Myran kymmenes hääpäivä, ja porukkaa saapuu paikalle tätä juhlistamaan. Ensimmäisenä paikalla ovat Chris (Liisa Vuori) ja Ken (Tapani Kalliomäki), joille selviää koko biletilanteen kaottisuus. Juhlaisäntä makaa yläkerrassa korva veressä, ilmeisesti itse siihen ammuttuaan, eikä juhlien emäntää näy missään. Koska skandaalia on vältettävä ja Charleyn oletettua itsemurhayritystä peiteltävä, on Kenin ja Chrisin keksittävä äkkiä jotain, varsinkin, kun vieraita alkaa pian ilmaantua. Mukaan juhliin saapuvat illan edetessä Claire (Laura Huhtamaa) ja Lenny (Teemu Palosaari), Cookie (Raisa Vattulainen) ja Ernie (Jori Halttunen) sekä Glenn (Mikko Jurkka) ja Cassie (Saana Hyvärinen). Lopulta paikalle astelee myös poliisikaksikko Welch (Aki Raiskio) ja Pudney (Marko Nurmi). Kuten arvata saattaa, on luvassa vaikka minkälaista menoa ja meininkiä, väärinkäsityksiä, skandaaleja ja, aivan oikein, monenlaisia juoruja.

Esiripun noustessa katseen kiinnitää ensimmäisenä Pekka Korpiniityn komea lavastus, onpahan ylellistä ja yläluokkaista, hyvin sopii New York Cityn varapormestari Charley Brockin kodiksi tämä miljöö. Lavastuksessa riittää yksityiskohtia, sekä suuria ja huomattavia, että pienempiä detaljeja. Huonekasvit ovat kivoja, samoin portaikko yläkertaan ja keittiö ovat hienoja. Kaikki tapetit, seinäpinnat, huonekalut ja muut tavarat luovat vaivattomasti sopivaa tunnelmaa, lavastus on selvästi loppuun asti mietitty, se palvelee farssin juonta sujuvasti. Vaikka esityksen puitteet ovat hurmaavat ja hulppeat, eivät ne kuitenkaan vie huomiota itse tapahtumilta. Tiina Hauta-ahon puvustus jatkaa samaa tyyliä, porukalla on toinen toistaan tyylikkäämpää pukua ja loistokkaampaa mekkoa, juuri kuten kaupungin kerman juhliessa saattaisi odottaakin. Näyttämökuva on hienosti kiinni sekä vaaditussa tunnelmassa että siinä, miten farssi toimii ja millaisia ratkaisuja se visuaalisuuden puolesta tarvitsee. Nyt kaikki toimii erinomaisesti, visuaalisesti koko homma on nappisuoritus. Kari Laukkasen valosuunnittelusta erityismaininta autojen valoille, ne on toteutettu oikein näppärästi.

Jos on visuaalisuus nappisuoritus, ei kaikki muukaan sille kalpene. Tommi Kainulaisen ohjaus pysyy alusta loppuun hyvässä rytmissä, joka on farssissa melkolailla elintärkeää. Neil Simonin käsikirjoittama, Kainulaisen onnistuneesti suomentama Juoruja on tekstiltään sen verran nokkela ja näppärä, että se piti myös minut otteessaan ensi hetkistä viimeiseen vuorosanaan. Olen viime aikoina tosin myös lämmennyt farsseille, joka on kyllä kiva juttu. Ilmeisesti se, että tasapainottelee synkän ja syvällisen draaman ja sitten näiden komediaa ja huumoria henkivien esitysten välillä, pitää mielen virkeänä ja teatteri-innon huipussaan. Tai sitten nämä viimeisen noin vuoden sisällä näkemäni muutamat farssit vain ovat niin hyviä, että en edes kaipaa niihin henkistä kasvua ja jotain suurta opetusta. No, oli miten oli, takaisin asiaan! Kainulaisen ohjauksessa pysyy tosi hyvin vauhti kurissa, tämä ei mene hätäiseksi sähläykseksi vaikka meno nopeaa onkin, iskut ovat kohdillaan ja tärkeimmät hetket saavat suurimman tehon. Ja kun teksti pyörii mutkattomasti, on tätä voitu hienosäätää ja virittää niin, että huumori iskee ja kohtaukset seuraavat toisiaan sulavasti, jolloin katsomossa on helppo viihtyä ja nauttia. Jos kaipaa piristystä tai naurua, on tämä kyllä takuuvarma keino siihen, väkisinkin hymyilyttää kun tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Kaikki huumori ei minuun sentään iskenyt (en ihan niin komedia/farssifani vielä ole) eikä sen tarvitsekaan tai tarvinnutkaan, viihdyin mainiosti ja minulla oli melkoisen hauskaa.

Näyttelijät tuovat lavalle vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja suoriutuvat niistä näppärästi. Koko porukka on sisäistänyt huumorin, väärinkäsitykset ja sekalaisen menon, joka esityksessä vallitsee, ja he tarjoilevat katsojille herkullisia hahmoja ja mainioita tilanteita. Ensi-iltajännitystä ei ainakaan katsomoon näkynyt, paketti pysyy kasassa ja näyttelijöiden käsissä tämä tarina kulkee sujuvasti kaikkien skandaalinpoikasten ja sekaisten selittelyjen läpi kohti maalia. Liisa Vuori tekee onnistuneen roolin Chrisinä, hän eläytyy hahmoonsa oikein hyvin ja pidin kovasti sekä Vuoren roolisuorituksesta että Chrisistä hahmona, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja Vuori kuljettaa hahmonsa niiden läpi hyvällä otteella. Tapani Kalliomäki Keninä loistaa varsinkin siinä vaiheessa, kun Ken menettää hetkellisesti kuulonsa eikä tietenkään sitten saa selvää siitä, mitä tapahtuu ja mistä muut puhuvat. Vaikka tämä tilapäinen kuurous kestääkin aika pitkään, se ei menetä tehokkuuttaan vaan jaksaa naurattaa, ja tästä on kiittäminen Kalliomäen oivallista näyttelijäntyötä. Myös tämän kuulo-ongelman ulkopuoliset kohtaukset sujuvat Kalliomäeltä vakuuttavasti. Laura Huhtamaan Claire vaikuttaa - ainakin joissain hetkissä - porukan järkevimmältä, vaikka hänelläkään ei meinaa pysyä langat käsissä ja ajatus selkeänä siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, kuka tietää mitä ja mitenkäs tämä juttu nyt selitettiinkään. Huhtamaa tekee varmaa työtä, komedian nyanssit tavoitetaan tarkasti ja hahmo on hyvin rakennettu.

Teemu Palosaari on vuosien saatossa noussut yhdeksi suosikkinäyttelijöistäni ja olen ehtinyt hänet monessa jutussa näkemään, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näen hänet puhtaassa komediaroolissa. Hyvin on Palosaari sisäistänyt hahmonsa Lennyn, joka hermostuneen oloisena yrittää pitää asiat jotenkin järjestyksessä ja selvitä kummallisten juhlien loppuun asti kunnialla. Monia huvittavia hetkiä tulee Lennylläkin näissä bileissä vastaan, ja erityisesti lopun vauhdikas ja mielikuvituksellinen selitys siitä, mitä on tapahtunut, on hengästyttävää ja hauskaa katsottavaa. Aikamoinen sepustus siitä sitten syntyykin, kun Charl- siis Lenny pääsee vauhtiin. Palosaari tekee taidokkaan roolisuorituksen ja tarjoaa yleisölle monta hilpeää kohtausta. Raisa Vattulaisen Cookie on valloittava hahmo, ja Vattulainen tekee erinomaista työtä esityksen läpi. Vattulaisella on onnistunut ote rooliinsa, hän tavoittaa Cookien olemuksen hienosti ja rakentaa hahmonsa tosi sujuvasti. Jori Halttusen Ernie on mainion koheltava heppu, jolla kyllä tuntuu myös olevan jonkinlainen käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä, ettei kaikki menisi ihan sekaisin. Halttunen tekee sujuvaa työtä ja pitää langat käsissään niin, että voi roolissaan heilua roolissaan pitkin lavaa täysi vauhti päällä. Mikko Jurkan Glenn on tosi hyvä hahmo, juuri sellainen kuin pitääkin, ja Jurkalla on lavalla loistava kohtaus toisensa perään. Saana Hyvärisen Cassie on mainio hahmo, vaikka kaikki tyypit ovat toki omalaatuisia, on Cassie siltikin piristävän erilainen ja Hyvärinen ottaa roolistaan kaiken irti. Hyvää työtä! Marko Nurmi ja Aki Raiskio konstaapeleina Pudney ja Welch tekevät onnistuneet roolit, molemmilla poliiseilla tuntuu olevan epäilyksensä bilevieraita kohtaan, ja näyttelijät tuovat hyvin ilmi sen, mitä konstaapelit tästä kaikesta ajattelevat.

Kokonaisuudessaan Juoruja on erinomainen farssi, se etenee hyvässä rytmissä ja tempo kiihtyy onnistuneesti loppua kohti, eikä tahti katkea hetkeksikään. Juoni on nokkela ja kekseliäs, Tommi Kainulaisen ohjaus on hienossa vireessä ja näyttelijäporukka tekee varmaa työtä tarjoten yleisölle monet naurut. Visuaalisesti komea ja sisällöllisesti oikeinkin huvittava ja fiksu esitys, jossa nousevat pintaan kaikki hyvän farssin ominaisuudet, ja vielä jokin salainen ainesosa, joka tekee siitä vielä vähän hauskemman, viihdyttävämmän ja huvittavamman kuin osasin odottaa.

Kiitokset koko jengille, tämä nosti hymyn huulille!

Amélie @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Turun kaupunginteateri!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Amélie-musikaalin 18.1.

Amélie (lapsena Alisa Kujala, aikuisena Marketta Tikkanen) asustelee vanhempiensa (Mika Kujala ja Kirsi Tarvainen) kanssa eikä oikein saa näiltä lämpöä ja läheisyyttä. Kaveriksi löytyy Pörri-kala (Jere Jääskeläinen, ääni Aaro Wichman), mutta siitäkin täytyy vanhempien käskystä luopua. No, aikaa kuluu ja Amélie muuttaa Pariisiin, jossa hän työskentelee kahvilassa ja elää mielikuvituksen täyteistä elämäänsä löytäen itselleen intohimon, ihmisten ilahduttamisen ja rakkaussuhteiden järjestelyn kaikille muille kuin itselleen. Mutta entäs kun Amélie törmää Ninoon (Mikael Saari), joka kerää albumiinsa revittyjä kuvia valokuvakoppien ympäriltä? Pitäisikö Amélien kurkistaa myös turvallisen haavemaailmansa ulkopuolelle? Mitä maailmalla on tarjota, kun mielikuvitus ei väritä tapahtumia? Jotakin onnellista kenties?

En ole nähnyt musikaalin pohjalla olevaa ranskalaiselokuvaa, vaikka tiesin kyllä sen olemassaolosta jo ennen kuin tiesin tästä musikaalista. Olen aika iloinen siitä, että minulla ei ollut tästä mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia, koska olen kuullut leffan nähneiltä sekä innostuneita ja kehuvia kommentteja että ihmettelyä ja kummastelua siitä, miten se muka on niin hyvä, ja ilman leffan näkemistä lähdin tätä katsomaan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Nyt kyllä laitan Amélie-leffankin katsomislistalle, kiinnostaa nähdä, kuinka tämä mielikuvitusmaailma elokuvan keinoin avautuu katsojalle. Teatterin lavalle Amélien kuvitelmat ainakin rakentuvat melkoisen näppärästi, mielikuvitus ja tosi sekoittuvat pääosin oikein onnistuneesti. Reija Wäreen ohjaus ja koreografia pitävät esityksen hyvässä rytmissä ja liikkeessä, ja Wäre on hienosti tavoittanut juurikin sen leikillisyyden ja lapsenomaisuuden, jolla Amélie maailmaa katselee. Ohjaus on sujuva, vaikka esityksen alkupuolisko menikin pienen hämmennyksen vallassa, toisella puoliskolla mielikuvitus ja todellisuus saavuttivat sellaisen tasapainon, että Amélien mielenmaisemaa oli helpompi seurata ja siihen oli jo tottunut, ja aika ihanaahan se sitten oli. Ei siis haitannut, että esityksen maailmaan kesti hetken tottua, sillä kun sen on nähnyt kokonaan, kaikki asettuu kohdilleen. Väliajalla kyllä mietin, että mikäs tässä on se juoni ja eikö tähän nyt tule "kunnon" konflikteja, tapahtumia, ongelmia, vaikeuksia ja vaikka mitä. Toisella puoliskolla mentiinkin sitten jotenkin heti suoraan asiaan ja olin yhtäkkiä täysin myyty. Ensimmäinen puolisko oli kuitenkin salamyhkäisesti hurmannut minut, ja väliajan jälkeen kaikki oli ihastuttavaa ja kiehtovaa ja lumoavaa. Wäreen ohjauksessa siis varmasti tavoitetaankin se Amélien tärkein juttu, kun esityksen lopussa katsomossa istuu iloinen hymy naamalla ja ihastunut, onnellinen fiilis rinnassa.

Wäre on minulle tutumpi koreografina kuin ohjaajana, ja hän on ehdottomasti suosikkejani tällä alalla. Monesti Wäreen koreografioimat jutut ovat liikkeellisesti huikeita, ja Améliessakin riittää mahtavia suorituksia monenlaisen liikekielen levittäytyessä pitkin lavaa. Heti alkuun mainittakoon yksi suosikkihetkistäni koko esityksessä ja koreografiallisesti ehdottomasti paras hetki, nimittäin Lasse Lipposen loistava tanssisoolo puutarhatonttuna. Aina hienoa nähdä vauhdikasta ja taitavaa tanssia, ja nyt oli kyllä ihan mahtavaa energiaa ja menoa ja meininkiä. Vau! Muutenkin koreografia on mukavan nokkelaa ja monipuolista, liike tavoittaa esityksen tunnelman onnistuneesti. Joukkokoreografioissa riittää hienoja, symmetrisiä hetkiä ja ne sopivat poikkeuksetta kohtausten tunnelmaan. Lisäksi Wäre on loihtinut muutamia aivan hämmästyttävän hienoja tanssikohtauksia, kuten tuo puutarhatonttu matkailee-hetki ja se seksikauppakoreografia. Jani Uljas vastaa lavastuksesta, joka antaa hienot puitteet sekä Amélien tarinalle, hänen mielikuvitusmaailmalleen ja arkitodellisuudelleen, että muidenkin hahmojen tarinoille. Pariisi rakentuu lavalle uskottavasti, kaupunki on juuri niin salaperäinen, eloisa ja ihastuttava kuin millaisena minäkin sen muutaman vuoden takaiselta ranskanreissultani muistan. Hienolta näyttävät Eiffel-torni, kauniit talot, kahvila ja metroasemat, ja Notre Dame rakentuu sekin näppärästi ja näyttävästi lavalle. Eikä pidä unohtaa sitä, kuinka kekseliästä ja hurmaavaa on lavastus silloin, kun se heijastelee Amélien haavemaailmaa ja sen hurmaavia yksityiskohtia. Uljas on tehnyt onnistunutta työtä, ja puvustuksesta vastaavan Erika Turusen ihastuttavat puvut istuvat lavastukseen ja hahmoihin täydellisesti. Ne luovat juuri oikeanlaista tunnelmaa sopien myös hahmojen persoonallisuuksiin mainiosti. Kalle Ropposen valosuunnittelu tarjoilee katsojille hienoja hetkiä, Valokuvakoju-biisin aikana salamavalon välähdykset ovat näppärä ratkaisu ja kokonaisuudessaan valosuunnittelu on oikein onnistunutta, Ropponen on tehnyt taitavia ratkaisuja.

Libretto on Graig Lucasin käsialaa, sävellyksestä vastaa Daniel Messé ja sanoituksesta Messé ja Nathan Tysen. Suomennos on Mikko Koivusalon. Amélien musiikki on hämmästyttävän kaunista, vaikka lauluista ei jäänyt päähän soimaan kuin Tukka hyvin, oli sitä aivan ihanaa kuunnella katsomossa, kylläpä sävelet soivat hienosti. Markus Länne kapellimestaroi orkesterin huippusuoritukseen, ja kappaleet kuulostavat kaikki hienoilta. Suosikkejani ovat jo mainittu Tukka hyvin ja sen lisäksi Huonot ajat, Kolme viikunaa, Hyvästi, Amélie, Valokuvakoju, Tonttu matkustaa, Edesmennyt Nino, Jää ja Mitä on eessä?. Koivusalon suomennos sointuu mainiosti ja on sopivan kekseliästä ja täynnä lämpöä, huumoria, mielikuvitusta ja herkkyyttä. Muutama tosi näppärä kohta oli varsinkin biisien suomennoksissa, ne jäivät etenkin mieleen.

Marketta Tikkasen Amélie on ihastuttava roolityö, Tikkanen tekee yksityiskohtaisen ja tarkan roolin tuoden lavalle nuoren naisen, joka uteliaana, kekseliäänä ja hyväsydämisenä toimii, kuten parhaaksi näkee. Välillä hänen keinonsa tuntuvat ehkä vähän kummallisilta, mutta tavoite on ehdottomasti hyvä ja hieno, ja onnea Amélie totisesti ympärilleen jakaa. Tikkanen laulaa tosi hyvin, hänellä on hieno ääni ja lauluista kuuluu upeasti läpi tunne ja tilanne sekä se, mitä Amélie mistäkin ajattelee. Tikkasella on onnistunut ote rooliin ja hänen työssään näkyvät juuri ne Amélien tärkeimmät piirteet. Mikael Saari Ninona on hurmaava, vähän salaperäisen ja ujohkon oloinen tyyppi, joka hyvin päättäväisenä kokoaa valokuva-albumiaan ja siinä sivussa ajautuu myös Amélien elämään. Saari tekee esityksen läpi erinomaista työtä, hän rakentaa rooliaan taitavasti pienin ilmein ja elein, ja repäisee sitten vähän suurieleisemmin Elton Johnina pää alaspäin katosta riippuessaan. Laulu on hienoa ja Saaren ja Tikkasen yhteistyö on luontevaa ja vakuuttavaa, Amélien ja Ninon kissa ja hiiri-leikki pyörii lavalla täynnä ihastusta ja jännitystä. Nuorta Amélieta näyttelevä Alisa Kujala tekee hyvää työtä, hän kulkee tarinassa mukana myös aikuisen Amélien rinnalla ja tämä on tosi kiva ratkaisu. Kujala tavoittaa hienosti Amélien tunteet siinä vaiheessa, kun tämä vasta alkaa tutustua mielikuvitusmaailmaansa ja päästää haaveensa valloilleen.

Jo mainittu puutarhatonttu (Lasse Lipponen, ääni Matti Leino) on ihana hahmo ja onnistunut roolisuoritus niin Lipposelta kuin Leinoltakin. Leino tekee riemukkaan roolin myös torikauppias Lucienina, Kolme viikunaa-laulu on mainio. Mika Kujala Amélien isän Raphaelin roolissa tekee varmaa työtä, pidin hänen hahmostaan kovasti, vaikka Amélien lääkäri-isä alussa vaikuttikin hankalasti lähestyttävältä. Kirsi Tarvainen tekee hyvän roolin Amélien äitinä, ja varsinkin kahvilan omistajana Suzannena, erityisesti Tukka hyvin-biisissä sekä Tarvaisen Suzanne että muu kahvilan jengi (Pihla Maalismaan Gina ja Pauliina Saarisen Georgette) pääsee loistamaan. Koko ensemble tekee hienoja rooleja ja heiltä sujuu luontevasti tanssi, laulu ja roolihahmon tarinan kertominen. Mainitaan erikseen vielä Aaro Wichmann Ginan ex-poikaystävän Josephin roolissa sekä Jouni Innilä Julien Dufayelin roolissa.

Amélien mielikuvitusmaailma ja kaunis musiikki ehtivät reilun kaksituntisen aikana ihastuttaa niin, että istuin katsomossa iloinen hymy huulilla ja seurasin innokkaasti, kuinka tarina saapui päätökseensä. Olipa muuten ihanaa, että loppukohtauksessa olivat vain Amélie ja Nino, ei mitään isoa joukkokohtausta, tanssia, laulua, bileitä ja vaikka mitä, kuten usein on, vaan nyt lopetettiin kauniiseen duettoon, yksinkertaisesti ja upeasti. Kokonaisuudessaan Amélie on varsin hurmaava musikaali, oikein ihana ja ihastuttava. Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, laulut ovat kauniita, tanssia, lavastusta, pukuja ja tarinan kertomista on helppo ihastella, ja katsomosta astelee ulos varsin iloisella mielellä. Tällainen piristys tähän talvettomaan talveen oli ehdottomasti kaivattu ja paikallaan, kyllä nyt kelpaa taas ihastella maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita, vaikka tämä pimeä vuodenaika välillä synkistäisikin.

Kansallisteatterin kevätkauden avajaiset 2020

Kansallisteatterin kevätkauden avajaisia vietettiin 16.1.

kuvat © Susanna Salmi

Ensimmäisenä saatiin maistiainen Paavo Westerbergin Sinivalas-näytelmästä, jossa nähdään rooleissa mm. Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho. Esityksessä on aiheena eripuraisen perheen tarina, syyllisyys, pakeneminen ja kääntymisen mahdollisuus. Avajaispätkän perusteella varsinkin videon käyttö vaikuttaa lupaavalta, ja hahmot mukavan monipuolisilta. Sinivalas oli ennen avajaisia minusta toiseksi kiinnostavin Kansallisteatterin tulevan kevätkauden ensi-illoista, eikä tämä avajaisten perusteella nähty esittely ainakaan vähentänyt kiinnostusta esityksen suhteen.

Sinivalas-esityksessä nähtävä Esa-Matti Long viettää taiteilijajuhlaansa Kohtauksia eräästä avioliitosta-esityksen parissa, siitä on kevätkaudella luvassa kaksi esitystä.

Jussi Moilan Isän maa vaikuttaa tosi kiinnostavalta, odotan innolla että pääsen sen näkemään. Moila puhui esityksen taustoista ja teemoista, ja kaikki kuulosti oikein hyvältä, tämä on luultavasti mainio juttu. Esitys kertoo "isistä ja lapsista, mielestä ja sen hauraudesta, ja kaunasta ja anteeksiantamisesta." Rooleissa Kaisa Leppänen, Jukka Peltola, Sauli Suonpää ja Ilja Peltonen.

Paula Salmisen Ilmasilta käsittelee toisistaan etääntyyttä perhettä, jonka jäseniä yhdistää halu auttaa hätää kärsiviä. Rooleissa ovat Alina Tomnikov, Pyry Nikkilä ja Pirjo Luoma-aho. Olen vielä vähän kahden vaiheilla tämän suhteen, maistiaispätkän perusteella en ihan osaa sanoa, oliko tämä mieleeni. Muutaman minuutin perusteella ei tietenkään voi sano mitään, joten luulen, että tämäkin on katsomislistalla kevään aikana.

The Betty Show on Delta Venus-ryhmän esitys, joka "ammentaa liioittelusta, luksuksesta, huonosta mausta, trashista, kokeellisesta kabareesta sekä showtytöistä kautta aikojen (ja heidän riippuvuuksistaan)." Tämä ei ole minun tyyppiseni esitys, joten en varmaankaan katsomoon suuntaa, mutta promokuvan perusteella sekä ohjaaja Sara Mellerin kertoman mukaan tämä kyllä vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta.

Minulle kiinnostavin Kansiksen kevään ensi-illoista on ehdottomasti Nuorten Kansallisteatterin Anne F, jonka on sovittanut ja ohjaa Satu Linnapuomi. Esitys kertoo "teini-ikäisestä tytöstä ja hänen perheestään, jotka joutuvat elämään piilossa vainoajiltaan. Kuka tai ketkä ovat tämän päivän annefrankeja? Ketkä voisivat auttaa heitä? Surun ja tuskan alta nousee esiin nuoruuden valloittava elämänilo ja lakkaamaton toivo paremmasta maailmasta."

Koska Kantin eka esitys, Otteita, oli niin loistava ja ihana, odotan tätä ehkä liiankin innoissani. Mutta koska tämä on ihan eri esitys ja eri tavalla toteutettu, niin paineet eivät niinkään kasaudu varsinaisesti esityksen vaan enemmänkin kokemuksen päälle. Luulen kyllä, että melkoisen hieno juttu on luvassa, kun Kantin nuoret pääsevät ensimmäistä kertaa lavalle.

Undocumented Love on teatteria, tanssia ja nykysirkusta yhdistävä esitys, joka kertoo viisi tositarinaa maailmasta. Maistiaspätkän perusteella esitys näytti varsin hyvältä ja pidin varsinkin siitä tyylistä, jolla tätä tehtiin.

Keväällä on luvassa myös vierailuja ja syksyltä ohjelmistossa jatkavia esityksiä, joista minä suosittelen erityisen lämpimästi Kauppamatkustajan kuolemaa. Kansallisteatterin koko ohjelmisto kokonaisuudessaan löytyy parhaiten teatterin omilta sivuilta.

Thom Pain (tuulesta temmattu) @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuva © Kapina Oy

Thom Pain-monologi sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa 17.1.

Thom Pain (based on nothing) on Will Enon käsikirjoittama monologi, ja esityksen suomennoksesta sekä esittämisestä vastaa Kalle Tahkolahti. Reilussa tunnissa käsitellään niin rakkautta, koiran kuolemaa, mehiläisten pistoja kuin elämää suoraan ja rivien välistä. Thom Pain latelee totuuksia ja toteaa sitten, että "tai enhän minä tiedä". Mutta saattaa hän jotain kuitenkin tietää, tai ainakin olla oikeilla jäljillä. Ja toisaalta sitten ehkä ihan hakoteillä.

Kalle Tahkolahden töistä olen tähän mennessä pitänyt poikkeuksetta, niin lavan puolella kuin ohjaajanakin. Eikä tämä Thom Pain ole poikkeus, Tahkolahdella on loistava ote tekstiin ja monologin hauskimmat ja kipeimmät kohdat on tavoitettu taitavasti. Lyhyeen esitykseen mahtuu yllättävänkin paljon asiaa, joka osittain kätkeytyy hiljaisiin hetkiin ja ei-niin-tärkeiltä tuntuviin tarinointeihin. Teksti on kekseliäs ja nokkela, sekä koominen että traaginen, ja Tahkolahden suomennoksessa vaihtelevat sujuvasti nauru ja koskettavuus. Lavalla (ja katsomossa) liikkuminen ja tilan käyttö on hallittua, hiljaisuus aiheuttaa hilpeyttä ja teksti rytmittyy hyvin. Esitys on tiivis paketti, juuri sopivan mittainen ja vangitseva. Kun katsomoon istuu, tämän haluaa nähdä kokonaan, jotta saa tietää, kuka on Thom Pain ja mitä hän ajattelee. Vaikka teksti onkin tosi taitavasti kirjoitettu, siitä ei ihan suosikkiani tullut, Thom Painin elämänkatsomus kaikessa kirpeydessään jätti hieman hämmentyneen olon. Vaikka useaan otteeseen nauroin ja hymyilin, oli esityksessä paljon myös synkkyyttä. Sehän ei ole huono juttu, ja minä pidän synkkyydestä, mutta juurikin se, miten Thom Pain esimerkiksi esittelemänsä pienen pojan koiran sähköttymiseen ja ampiaishyökkäyksen kohteeksi joutumiseen suhtautuu, oli jotenkin ärsyttävää. Viihdyin kuitenkin katsomossa, ja se, että teksti herätti naurun ja kosketuksen lisäksi myös ärsytystä, luultavasti antoi minulle enemmän kuin se, että olisin vain pitänyt tästä enkä yhtään olisi ärsyyntynyt Thom Painin puhetulvasta. Mielenkiintoinen esitys, toisaalta tykkäsin tästä alusta loppuun ja toisaalta muutamasta kohdasta en ollenkaan pitänyt.

En vieläkään ole nähnyt kovin montaa monologia, mutta pidän niistä aina vain enemmän. Tuntuu että yleisö ja esiintyjä ovat aina enemmän yhteydessä monologeissa kuin isomman työryhmän esityksissä, vaikkei monologeissakaan kai pakko ole neljättä seinää rikkoa ja yleisöä huomioida, jolloin yhteys yleisöön toki automaattisestikin on vahvempi. Thom Pain tosin huomaa yleisön ja tarkasti huomaakin, yleisön tekemisiä ja ajatuksia kommentoidaan moneen otteeseen. Tähän mennessä näkemistäni monologeista lähes kaikki ovat ainakin puhutelleet yleisöä jollain tavalla suoraan, vaikkei yleisöä olisikaan sen enempää osallistettu. Tämä on ehkäpä suosikkijuttuni monologeissa, pidän siitä, että esityksessä tiedostetaan yleisön olemassaolo ja se on näkemistäni esityksistä toteutunut parhaiten juuri monologeissa. Tahkolahti ottaa yleisön huomioon juuri sopivalla tavalla, ei liian "uhkaavasti", mutta tarpeeksi yllättävästi. Yllättävä kuvaa tätä esitystä aika hyvin muutenkin, Thom Painin tarina ei etene suoraviivaisesti tai kronologisesti, hän puhuu jostain, hyppää sitten toiseen juttuun, miettii, mitä tulikaan sanoneeksi ja jatkaa sitten jostain aivan muusta. Monologi rakentuu periaatteessa kolmesta jutusta - rakkaustarinan muistelusta, kertomuksesta pienen pojan lapsuudesta ja kasvamisesta, sekä kaikesta muusta, mitä esitys käsittelee, nämä kolme punaista lankaa siis nousevat eniten esiin. Tosin mitään punaista lankaa ei kai ole välttämättä tarpeen löytää, esitys vähän kuin kertoo kyllä, mikä siinä nyt oli olennaista ja mikä ei. Tämäkin on mielenkiintoinen yksityiskohta, vaikka teksti ei varsinaisesti painota mitään, rivien välistä löytyvät juuri ne jutut, jotka tuntuvat tärkeimmiltä. Ja tämähän voi olla ja on jokaiselle katsojalle erilainen kokemus, ei jokainen kiinnitä huomiota niihin juttuihin, jotka minun mielestäni selvästikin olivat ne merkityksellisimmät. Tämä on esityksen vahvuus, yksi niistä ainakin, sillä se tarjoaa paljon erilaisia hetkiä ja tunnelmia, joista ainakin joku varmasti kolahtaa.

Pidin tästä paljon. Vaikka teksti ei ollutkaan ihan mieleeni, on Tahkolahden tulkinta siitä sen verran onnistunut, että katsomossa ei voi kuin viihtyä ja ihastella sitä, miten tarina muotoutuu ja ehtii käsittelemään elämää ja ihmisyyttä niin laajalla skaalalla. Varsin hieno monologi.

Teatterinna-palkinto 2019

Historian ensimmäiset Teatterinna-palkinnot on nyt jaettu. Ääniä annettiin yhteensä 361 kappaletta, kiitos kaikille äänestäjille! Jaoin äänestystä Twitterin, Facebookin ja Instagramin puolella, jotta se tavoittaisi mahdollisimman monta teatterikatsojaa. Ensi kerralla luvassa on mainostusta hieman aikaisemmin ja laajemmin, jotta jokainen halukas saisi ehdottaa mieleistään ehdokasta mukaan kilpailuun. Tästä postauksesta voit katsoa eri kategorioiden ehdokkaat. Voittajille on tarjolla mainetta ja kunniaa, ja paikka Teatterinna-palkinnon historiassa sen ensimmäisinä voittajina! Suunnitelmissa on jakaa palkinto myös vuonna 2020, palaan siihen sitten loppuvuodesta kun asia on ajankohtainen. Pieniä muutoksia on tulossa, katsotaan, mitä vuoden aikana kehittelen.

Pitemmittä puheitta, tässä tulevat Teatterinna-palkinnon voittajat 2019!

Kuvien © 1, 3-5 Sami Tirkkonen / 2 Mirka Kleemola

Lämpimät onnittelut jokaiselle voittajalle ja vielä kerran kiitos kaikille äänestäjille!

Kaikkien yllätyspalkinnon arvontaan osallistuneiden äänestäjien kesken arvottiin kolme (3) kappaletta Musiikkiteatteri NYTin Photo Sapiens-albumia. Voittajille ilmoitetaan sähköpostilla viimeistään 10.1.2020.