Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!
 |
| kuvat © Mitro Härkönen |
On eräs perhe. On perheen isä Willy (Hannu-Pekka Björkman), kauppamatkustaja ja unelmiensa tavoittelija. On hänen luotettava ja uskollinen vaimonsa Linda (Kristiina Halttu). On pojat, veljekset, Biff (Aku Hirviniemi) ja Happy (Samuli Niittymäki). Ja on haaveita, toiveita, suunnitelmia, pakkomielteitä, vaatimuksia ja unelmia, jotka tuhoavat kaiken.
Kauppamatkustajan kuolema on sen verran iso klassikko, että olen kuullut siitä useasti, vaikka en tiennytkään esityksestä oikein mitään ennen katsomoon astelemista. Arthur Millerin käsikirjoittama näytelmä sai ensi-iltansa 70 vuotta sitten, mutta sitä katsoessa tarina tuntui ajattomalta, siltä, että se voisi hyvinkin sijoittua nykyaikaan. Myös esityksen perhekuvaus on ajatonta ja uskottavaa, vanhempien ja lasten suhteet ja niiden dynamiikka tuntuu tunnistettavalta. Ainoa menneen ajan tunne tuli siitä, että tässä naiset jäävät Lindaa lukuun ottamatta ohuiksi hahmoiksi eivätkä kamppaile menestyksestä kuten miehet, eivätkä edes oikein kaipaa tai tavoittele mainetta tai kunniaa, vaikka totta kai nykyaikana ja oikeassa elämässä naiset ovat yhtä kunnianhimoisia kuin miehetkin. Millerin teksti on valtavan hieno, varsinkin dialogi on upeaa, ja suomentaja Aleksi Milonoff on säilyttänyt sen herkkyyden ja tarkkuuden, joka Millerin tekstissä tulee vahvasti esiin. Kauppamatkustajan kuolema ei ole mikään hilpeä tarina, vaan erilaiset unelmat tuntuvat murskaavan haaveilijat ja heidän läheisensä alleen ilman sen suurempia ongelmia. Raha ja menestys houkuttelevat ja saavat yhden jos toisenkin huijaamaan, valehtelemaan, raatamaan ja uhraamaan, mutta aina ei voi onnistua ja siinä vaiheessa ihminen punnitaan. Jos en menesty, saa rahaa ja mainetta, olenko minä kukaan? Mitä muut minusta ajattelevat? Mitä minä itse itsestäni ajattelen?
Mika Myllyahon ohjaus on intensiivistä mutta avaraa, vaikuttava ja vahva dialogi saa tilaa eikä näyttämöllä tapahdu mitään ylimääräistä. Esityksessä on rohkeasti tunnetta ja sen ilmaisua, välillä huudetaan ja riehutaan laajalla skaalalla, välillä tunteita ilmaisevat pienet ilmeet ja eleet. Vaikuttavia ja voimakkaita hetkiä riittää, draamallisuus ja traagisuus on tasapainoista ja surumielistä. Myllyaho työryhmineen on luonut hienon, herkän mutta samalla tosi painostavan ilmapiirin, jossa pilkahtelee Willyn utopistisia haavekuvia ja todellisuuden synkkiä, murskautuneita unelmia, jotka kaikki sekoittuvat Willyn muistoihin ja kuvitelmiin. Kati Lukka on lavastuksessaan antanut esitykselle sen maailmaan sopivat raamit, joiden jäykät ja suorat linjat kehystävät hienosti sekä unelmia että niiden särkymistä. Samuli Laihon musiikki sopii esityksen ilmapiiriin oikein hyvin, ja Auli Turtiaisen pukusuunnittelu noudattaa sujuvasti tyyliä, johon sekoittuvat häivähdys vanhaa ja uutta.
Näyttelijät tekevät loistorooleja, roolitus on erinomainen eikä tässä kukaan jää muiden varjoon vaan onnistuu todella hyvin. Koska tämä on erityisesti perhedraama, on ehdottoman tärkeää, että näyttelijöiden yhteistyö toimii ja perhesuhteet ovat uskottavia. Tämähän onnistuu kuin vettä vaan, ja katsoja saa nauttia aidon tuntuisista tilanteista ja kohtaamisista. Tai nauttia ja nauttia, Lomanin perheen elämän traagisuus ei välttämättä kovin iloista katsottavaa ole, mutta ilahduttavaa kyllä nähdä tämä perhe-elämä näin hienosti esitettynä. Erilaisia ajatuksia perheeseen liittyen liikkui mielessäni, kun tätä katsoin. Esimerkiksi se, miten perhe on lopulta kuitenkin aina perhe, ja anteeksi annetaan vaikka ja mitä. Ja se, miten vaikeaa voi olla löytää itsensä, jos tietää, mitä muut odottavat ja haaveilevat ja toivovat. Ja se, miten raskas on salaisuus, ja se, miten isä on vielä lopultakin se, jolta haetaan lohdutus, tuki ja hyväksyntä. Ja sekin, että itsensä ja toisten hyväksyminen vaatii rohkeutta, ja vielä enemmän rohkeutta vaatii se, että uskaltaa näyttää itsensä muille. Tai sitten se, miten yksi unelma, pakkomielteinen haave, voi tuhota kaiken, jos ja kun siitä ei osaa luopua.
Hannu-Pekka Björkman on vakuuttava Willy. Björkman seilaa Willyn unelmien, haaveiden, pettymysten ja menestyksen tavoittelun ristiaallokossa pakkomielteisellä voimalla, ja toteuttaa roolin vaivattoman oloisesti. Willy on monitasoinen hahmo, siksikin, että hänen tarinansa liikkuu nykyajassa, muistoissa, utopistisissa haaveissa ja näiden välillä. Björkman tavoittaa hienosti roolinsa ytimen, Willy huokuu rikkoutuneita haaveita ja uskoa siitä, että jokin vielä muuttuu. Hahmona en pitänyt Willystä oikeastaan yhtään, se, miten hän kohtelee lapsiaan ja vaimoaan, oli aika ärsyttävää. Willy ikään kuin ohimennen, harhaillessaan menneisyyden ja tulevaisuuden välissä, asettaa lapsilleen valtavat paineet ja ottaa vaimonsa itsestäänselvyytenä. On Willy toki rakastava aviomies ja isä monessakin hetkessä, mutta saattaa äkkiä olla todella väheksyvä varsinkin Biffiä kohtaan. Björkman tekee hyvin valmiin roolin, hän eläytyy hahmonsa ajatuksiin ja tunteisiin onnistuneesti ja on loistava Willy. Kristiina Halttu Lindana on hyvä vastavoima Willylle, hän tukee miestään kaikessa ja suhtautuu tähän lempeästi ja ymmärtäväisesti. Lapsilleen Linda toisaalta on tosi ankara, syyttää heitä, varsinkin Biffiä, Willyn epätoivosta ja sekavuudesta, ja on jyrkkä ja luja. Halttu on rakentanut roolinsa taitavasti, Linda ei ole vain ihanteellinen, leppeä vaimo ja lapsilleen ankara äiti, vaan hänestä paistaa viisaus ja ymmärtäväisyys, joiden avulla Linda suhtautuu tapahtumiin ja ihmisiin.
Aku Hirviniemen Biff tarjosi minulle esityksen vaikuttavimmat hetket. Paikkaansa etsivä, levoton ja hieman eksyksissä oleva Biff ei enää löydä vanhempiensa luota sitä turvaa ja onnea, jota nuorena kotonaan tunsi. Nyt isä nälvii, äiti syyttelee eikä velikään oikein tunnu ymmärtävän. Toki Biffilläkin on vikansa, kuten kaikilla muillakin, mutta hänen elämäänsä on määrännyt salaisuus, joka kaivertaa edelleen. Hirviniemi tavoittaa hahmonsa taitavasti, niin takaumien itsevarman, iloisen ja onnensa huipulla olevan nuorukaisen kuin tämän hetken pettymysten ja suuntansa etsimisen keskellä kärsivän miehen. Kuinka taitavasti Hirviniemi tulkitseekaan Biffin sisäistä myrskyä, ilmeet ja eleet kertovat paljon, ja sisäiset ristiriidat tulevat kirkkaasti esiin. Biff ei haluaisi lähteä, ei haluaisi olla isänsä kanssa riidoissa, haluaisi vain onnistua ja auttaa, mutta miten vastata sellaisiin toiveisiin, jotka eivät kohtaa omien unelmien kanssa? Vahva ja vaikuttava rooli, herkästi mutta painokkaasti esitetty hahmo. Samuli Niittymäki Happynä on myös vakuuttava rooli. Happy jää jatkuvasti veljensä varjoon, ja vaikka hän useasti vakuuttelee, että minusta kyllä tulee jotain ja minulla on tällaisia ja tällaisia suunnitelmia, vanhemmat ja velikin vähän sysäävät Happyn syrjään eivätkä kuuntele tai ota häntä vakavasti. Happy iloittelee naisten kanssa ja vaikuttaa ihan hyvin tulevan toimeen ja olevan tyytyväinen, mutta hän kärsii isänsä harhaisista hetkistä ja yksinpuheluista muun perheensä tavoin. Niittymäen roolissa on sopivassa suhteessa pirteyttä ja synkkyyttä, hetkittäin varsin iloitteleva nuori mies on seuraavassa hetkessä hyvin vakava ja murheellinen. Taitavia ja mainioita hetkiä lavalla, ja pidin Happystä hahmona paljon.
Kauppamatkustajan kuolema on sen verran iso klassikko, että olen kuullut siitä useasti, vaikka en tiennytkään esityksestä oikein mitään ennen katsomoon astelemista. Arthur Millerin käsikirjoittama näytelmä sai ensi-iltansa 70 vuotta sitten, mutta sitä katsoessa tarina tuntui ajattomalta, siltä, että se voisi hyvinkin sijoittua nykyaikaan. Myös esityksen perhekuvaus on ajatonta ja uskottavaa, vanhempien ja lasten suhteet ja niiden dynamiikka tuntuu tunnistettavalta. Ainoa menneen ajan tunne tuli siitä, että tässä naiset jäävät Lindaa lukuun ottamatta ohuiksi hahmoiksi eivätkä kamppaile menestyksestä kuten miehet, eivätkä edes oikein kaipaa tai tavoittele mainetta tai kunniaa, vaikka totta kai nykyaikana ja oikeassa elämässä naiset ovat yhtä kunnianhimoisia kuin miehetkin. Millerin teksti on valtavan hieno, varsinkin dialogi on upeaa, ja suomentaja Aleksi Milonoff on säilyttänyt sen herkkyyden ja tarkkuuden, joka Millerin tekstissä tulee vahvasti esiin. Kauppamatkustajan kuolema ei ole mikään hilpeä tarina, vaan erilaiset unelmat tuntuvat murskaavan haaveilijat ja heidän läheisensä alleen ilman sen suurempia ongelmia. Raha ja menestys houkuttelevat ja saavat yhden jos toisenkin huijaamaan, valehtelemaan, raatamaan ja uhraamaan, mutta aina ei voi onnistua ja siinä vaiheessa ihminen punnitaan. Jos en menesty, saa rahaa ja mainetta, olenko minä kukaan? Mitä muut minusta ajattelevat? Mitä minä itse itsestäni ajattelen?
Mika Myllyahon ohjaus on intensiivistä mutta avaraa, vaikuttava ja vahva dialogi saa tilaa eikä näyttämöllä tapahdu mitään ylimääräistä. Esityksessä on rohkeasti tunnetta ja sen ilmaisua, välillä huudetaan ja riehutaan laajalla skaalalla, välillä tunteita ilmaisevat pienet ilmeet ja eleet. Vaikuttavia ja voimakkaita hetkiä riittää, draamallisuus ja traagisuus on tasapainoista ja surumielistä. Myllyaho työryhmineen on luonut hienon, herkän mutta samalla tosi painostavan ilmapiirin, jossa pilkahtelee Willyn utopistisia haavekuvia ja todellisuuden synkkiä, murskautuneita unelmia, jotka kaikki sekoittuvat Willyn muistoihin ja kuvitelmiin. Kati Lukka on lavastuksessaan antanut esitykselle sen maailmaan sopivat raamit, joiden jäykät ja suorat linjat kehystävät hienosti sekä unelmia että niiden särkymistä. Samuli Laihon musiikki sopii esityksen ilmapiiriin oikein hyvin, ja Auli Turtiaisen pukusuunnittelu noudattaa sujuvasti tyyliä, johon sekoittuvat häivähdys vanhaa ja uutta.
Näyttelijät tekevät loistorooleja, roolitus on erinomainen eikä tässä kukaan jää muiden varjoon vaan onnistuu todella hyvin. Koska tämä on erityisesti perhedraama, on ehdottoman tärkeää, että näyttelijöiden yhteistyö toimii ja perhesuhteet ovat uskottavia. Tämähän onnistuu kuin vettä vaan, ja katsoja saa nauttia aidon tuntuisista tilanteista ja kohtaamisista. Tai nauttia ja nauttia, Lomanin perheen elämän traagisuus ei välttämättä kovin iloista katsottavaa ole, mutta ilahduttavaa kyllä nähdä tämä perhe-elämä näin hienosti esitettynä. Erilaisia ajatuksia perheeseen liittyen liikkui mielessäni, kun tätä katsoin. Esimerkiksi se, miten perhe on lopulta kuitenkin aina perhe, ja anteeksi annetaan vaikka ja mitä. Ja se, miten vaikeaa voi olla löytää itsensä, jos tietää, mitä muut odottavat ja haaveilevat ja toivovat. Ja se, miten raskas on salaisuus, ja se, miten isä on vielä lopultakin se, jolta haetaan lohdutus, tuki ja hyväksyntä. Ja sekin, että itsensä ja toisten hyväksyminen vaatii rohkeutta, ja vielä enemmän rohkeutta vaatii se, että uskaltaa näyttää itsensä muille. Tai sitten se, miten yksi unelma, pakkomielteinen haave, voi tuhota kaiken, jos ja kun siitä ei osaa luopua.
Hannu-Pekka Björkman on vakuuttava Willy. Björkman seilaa Willyn unelmien, haaveiden, pettymysten ja menestyksen tavoittelun ristiaallokossa pakkomielteisellä voimalla, ja toteuttaa roolin vaivattoman oloisesti. Willy on monitasoinen hahmo, siksikin, että hänen tarinansa liikkuu nykyajassa, muistoissa, utopistisissa haaveissa ja näiden välillä. Björkman tavoittaa hienosti roolinsa ytimen, Willy huokuu rikkoutuneita haaveita ja uskoa siitä, että jokin vielä muuttuu. Hahmona en pitänyt Willystä oikeastaan yhtään, se, miten hän kohtelee lapsiaan ja vaimoaan, oli aika ärsyttävää. Willy ikään kuin ohimennen, harhaillessaan menneisyyden ja tulevaisuuden välissä, asettaa lapsilleen valtavat paineet ja ottaa vaimonsa itsestäänselvyytenä. On Willy toki rakastava aviomies ja isä monessakin hetkessä, mutta saattaa äkkiä olla todella väheksyvä varsinkin Biffiä kohtaan. Björkman tekee hyvin valmiin roolin, hän eläytyy hahmonsa ajatuksiin ja tunteisiin onnistuneesti ja on loistava Willy. Kristiina Halttu Lindana on hyvä vastavoima Willylle, hän tukee miestään kaikessa ja suhtautuu tähän lempeästi ja ymmärtäväisesti. Lapsilleen Linda toisaalta on tosi ankara, syyttää heitä, varsinkin Biffiä, Willyn epätoivosta ja sekavuudesta, ja on jyrkkä ja luja. Halttu on rakentanut roolinsa taitavasti, Linda ei ole vain ihanteellinen, leppeä vaimo ja lapsilleen ankara äiti, vaan hänestä paistaa viisaus ja ymmärtäväisyys, joiden avulla Linda suhtautuu tapahtumiin ja ihmisiin.
Aku Hirviniemen Biff tarjosi minulle esityksen vaikuttavimmat hetket. Paikkaansa etsivä, levoton ja hieman eksyksissä oleva Biff ei enää löydä vanhempiensa luota sitä turvaa ja onnea, jota nuorena kotonaan tunsi. Nyt isä nälvii, äiti syyttelee eikä velikään oikein tunnu ymmärtävän. Toki Biffilläkin on vikansa, kuten kaikilla muillakin, mutta hänen elämäänsä on määrännyt salaisuus, joka kaivertaa edelleen. Hirviniemi tavoittaa hahmonsa taitavasti, niin takaumien itsevarman, iloisen ja onnensa huipulla olevan nuorukaisen kuin tämän hetken pettymysten ja suuntansa etsimisen keskellä kärsivän miehen. Kuinka taitavasti Hirviniemi tulkitseekaan Biffin sisäistä myrskyä, ilmeet ja eleet kertovat paljon, ja sisäiset ristiriidat tulevat kirkkaasti esiin. Biff ei haluaisi lähteä, ei haluaisi olla isänsä kanssa riidoissa, haluaisi vain onnistua ja auttaa, mutta miten vastata sellaisiin toiveisiin, jotka eivät kohtaa omien unelmien kanssa? Vahva ja vaikuttava rooli, herkästi mutta painokkaasti esitetty hahmo. Samuli Niittymäki Happynä on myös vakuuttava rooli. Happy jää jatkuvasti veljensä varjoon, ja vaikka hän useasti vakuuttelee, että minusta kyllä tulee jotain ja minulla on tällaisia ja tällaisia suunnitelmia, vanhemmat ja velikin vähän sysäävät Happyn syrjään eivätkä kuuntele tai ota häntä vakavasti. Happy iloittelee naisten kanssa ja vaikuttaa ihan hyvin tulevan toimeen ja olevan tyytyväinen, mutta hän kärsii isänsä harhaisista hetkistä ja yksinpuheluista muun perheensä tavoin. Niittymäen roolissa on sopivassa suhteessa pirteyttä ja synkkyyttä, hetkittäin varsin iloitteleva nuori mies on seuraavassa hetkessä hyvin vakava ja murheellinen. Taitavia ja mainioita hetkiä lavalla, ja pidin Happystä hahmona paljon.
Lomanien naapuri, Charley (Petri Liski) ja tämän poika Bernard (Olli Riipinen) pääsevät sivuhenkilöistä eniten esille, samoin Willyn veli Ben (Jukka-Pekka Palo) ja Nainen (Paula Siimes). Erityisesti Petri Liski Charleynä jäi mieleen, hän tekee tosi kivan roolin ja Charley vaikuttaa mukavalta tuttavuudelta, sopivan ystävälliseltä mutta päättäväiseltä. Myös Charleyn poika Bernard on mukavan oloinen, ja Olli Riipinen tekee roolinsa mainiolla otteella. Willyn kateus Charleytä ja Bernardia kohtaan tulee selvästi esille, ja on hienoa, kuinka varsinkaan Bernard ei revittele menestyksellään vaan on ystävällinen Willyä kohtaan, vaikka tämä ei ole mitenkään kovin kohteliaasti suhtautunut Bernardiin koskaan. Paula Siimes tekee hyvää työtä, hänen hahmonsa on varsin iloinen tyyppi, ja selvästi pitää Willystä. Jukka-Pekka Paljon Ben-setä jää vähän etäiseksi, ehkä siksi, että hän esiintyy lähinnä Willyn harhakuvitelmissa. Palo tekee sujuvan roolin ja tavoittaa roolihahmonsa olemuksen oikein hyvin. Kiinnostavia hetkiä nämä veljesten väliset tuokiot, ne tuovat esitykseen paljon hyvää.
Katsoin tätä erityisesti lapsen näkökulmasta, tai siis nuoren aikuisen näkökulmasta, niin, että asetuin selvästi enemmän näytelmän veljesten kuin heidän vanhempiensa asemaan. Minä olen siitä onnekas, että vanhempani eivät ole rajoittaneet unelmieni tai haaveideni kasvamista tai ohjanneet niitä haluamaansa suuntaan, vaan olen saanut ja saan edelleen rakentaa itse tulevaisuudensuunnitelmiani ja toiveita siitä, mitä tulee tapahtumaan. Olisi kamalaa joutua samaan tilanteeseen kuin Biff ja Happy, tuntea, että mikään ei riitä ja on vain yhdenlaisia tavoitteita ja mahdollisuuksia, joita pitää toteuttaa. Miten raskasta olisikaan tuntea, että on epäonnistunut kaikessa, ja vieläpä niin, että isästä huokuu pettymys ja syytös. Kauppamatkustajan kuoleman tärkein anti ja opetus ja viesti ja mikä ikinä olikin minulle juuri se, kuinka vähän tarvitaan siihen, että unelmasta tulee painajainen. Unelmat ja haaveet saattavat joskus olla niin hauraita ja varovaisia, että ei tarvita kuin yksi sana tai ajatus, ja ne musertuvat. Jos siihen vielä lisätään se, että isä painostaa tiukasti vain yhteen suuntaan ja asettaa lastensa päälle valtavan kasan toiveita, käskyjä, ohjeita ja neuvoja, voi rohkeus unelmoida kuihtua kokonaan pois. Siksi olisikin niin tärkeää antaa unelmien olla vapaita ja lennokkaita, ei kahlittuja tai tiettyyn muottiin valettuja. Voi kunpa nämä näytelmän henkilöt olisivat saaneet sen kokea. Ja voi kunpa he olisivat osanneet päästää irti pettymyksestä ja tukeutua toisiinsa, antaa anteeksi ja hyväksyä itsensä ja toisensa ihan oikeasti. Mutta jos näin olisi, ei tietenkään olisi tätä esitystä. Joten niin synkkää ja toivotonta kuin Lomanin perheen elämä onkin, rakentuu se näyttämölle juuri niin taidokkaasti kuin pitääkin.
Tämä on upea. Lämmin suositus. Menkää katsomaan.
Katsoin tätä erityisesti lapsen näkökulmasta, tai siis nuoren aikuisen näkökulmasta, niin, että asetuin selvästi enemmän näytelmän veljesten kuin heidän vanhempiensa asemaan. Minä olen siitä onnekas, että vanhempani eivät ole rajoittaneet unelmieni tai haaveideni kasvamista tai ohjanneet niitä haluamaansa suuntaan, vaan olen saanut ja saan edelleen rakentaa itse tulevaisuudensuunnitelmiani ja toiveita siitä, mitä tulee tapahtumaan. Olisi kamalaa joutua samaan tilanteeseen kuin Biff ja Happy, tuntea, että mikään ei riitä ja on vain yhdenlaisia tavoitteita ja mahdollisuuksia, joita pitää toteuttaa. Miten raskasta olisikaan tuntea, että on epäonnistunut kaikessa, ja vieläpä niin, että isästä huokuu pettymys ja syytös. Kauppamatkustajan kuoleman tärkein anti ja opetus ja viesti ja mikä ikinä olikin minulle juuri se, kuinka vähän tarvitaan siihen, että unelmasta tulee painajainen. Unelmat ja haaveet saattavat joskus olla niin hauraita ja varovaisia, että ei tarvita kuin yksi sana tai ajatus, ja ne musertuvat. Jos siihen vielä lisätään se, että isä painostaa tiukasti vain yhteen suuntaan ja asettaa lastensa päälle valtavan kasan toiveita, käskyjä, ohjeita ja neuvoja, voi rohkeus unelmoida kuihtua kokonaan pois. Siksi olisikin niin tärkeää antaa unelmien olla vapaita ja lennokkaita, ei kahlittuja tai tiettyyn muottiin valettuja. Voi kunpa nämä näytelmän henkilöt olisivat saaneet sen kokea. Ja voi kunpa he olisivat osanneet päästää irti pettymyksestä ja tukeutua toisiinsa, antaa anteeksi ja hyväksyä itsensä ja toisensa ihan oikeasti. Mutta jos näin olisi, ei tietenkään olisi tätä esitystä. Joten niin synkkää ja toivotonta kuin Lomanin perheen elämä onkin, rakentuu se näyttämölle juuri niin taidokkaasti kuin pitääkin.
Tämä on upea. Lämmin suositus. Menkää katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti