Villahousuhäpeä @ Teatteri Avoimet Ovet

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Villahousuhäpeän ennakkoesityksessä 18.9.

Villahousuhäpeä perustuu Eira Mollbergin tekstiin, ja esityksen on hänen tekstinsä pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Hanna Kirjavainen. Mollbergin samanniminen romaani julkaisiin samalla viikolla esityksen ensi-illan kanssa, sitä en tosin ole lukenut, mutta eiköhän samoja juttuja ole sekä esityksessä että kirjassa, vaikka eri tavoin kerrottuina varmaankin. Kantavina teemoina ovat päihderiippuvuus, venäläiset luostarit, työvaikeudet ja häpeä sekä selviytyminen. Lavalla nähdään Irina Pulkka ja Laura Malmivaara sekä esityksittäin vaihtuva kuorokokoonpano.

Alussa oli sana. Sanoja ripotellaan näyttämölle, niiden merkityksiä ja mahdollisuuksia, vaikutuksia ja voimaa mietitään. On hyvin valkoista, siitä tuli mieleen Kansallisteatterin Alina ja pohdin, ovatko valkoinen väri ja päihderiippuvuus jotenkin yhteen liitettävä juttu, kun sekä tässä että Alinassa käsitellään päihdeongelmia ja lavalla vallitsee valkea väri. Googlettelin sitten ja selvisi, että valkoisesta väristä sanotaan sen tuovan toivoa surun hetkillä ja viestittävän, että kaikki päättyy hyvin. Sopii siis hyvin aika moneen tarinaan. Hyvältä näyttää lavastus, joka on Alisha Davidowin käsialaa, samoin kuin puku- ja videosuunnittelukin. Projisoinnit varsinkin ovat hienoja, niillä tuodaan lavalle hienoja näyttämökuvia ja luodaan tunnelmaa sujuvasti. Pukusuunnittelu on hyvää myös, ja hahmosta toiseen siirrytään sujuvasti vain yhden tai parin vaatekappaleen vaihdolla. Esityksen visuaalinen ilme on tosi kekseliäästi suunniteltu, ja kaikki näyttää mainiolta. Ainu Palmun valosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta toimivasti ja sillä on tärkeä osa näytelmän etenemisessä.

Esitys kostuu palasista, jotka muodostavat tarinan naisesta, joka kamppailee ongelmiensa kanssa ja joutuu keskelle päihdeongelmia. Eira (Pulkka) kirjoittaa ensin dokumenttikäsikirjoitusta, sitten Brita Kekkosen muistelmia ja saa potkut, pettyy työjuttuihin ja ajautuu juomaan. Hän on katkolla, baarissa, luostarissa, menettää muistinsa, juttelee Jumalalle (Malmivaara) ja pohtii elämäänsä. Tästä jäi vähän sekava kuva, vaikka tarina onkin mielessäni vähän järjestäytynyt nyt kun olen sitä pohtinut. Kun tapahtumat eivät etene kronologisesti ja tämä on muutenkin sellainen muistelunoloinen juttu, eli  tuntuu ihan siltä, kuin Eira itse kertoisi tarinaa sitä mukaa kun muistaa juttuja, jäi väkisinkin hajanainen vaikutelma. Se ei ole paha juttu, vaan ihan tyylikeino, mutta tässä esityksessä se ei minuun niin iskenyt. Aiheet ovat vakavia ja raskaita, mutta niitä ei ole liian vaikeasti käsitelty vaan rankka tarina leijuu koko ajan esityksen ympärillä ja heijastuu kaikkeen, mitä lavalla tapahtuu, mutta tätä katsoessa ei tule toivoton olo. Katsomossa on siis koko ajan läsnä toivo paremmasta, ja mahtuu tähän huumoriakin, mutta enimmäksi osaksi rankkoja aiheita käsitellään vakavasti, mutta sopivan kevyellä otteella ja uskottavasti.

Näyttelijäkaksikko tekee sujuvaa työtä, molemmilla on monta hahmoa ja hahmosta toiseen hypätään näppärästi. Erityisesti mieleen jäi Pulkan hieno läsnäolo ja vahva näytteleminen sekä Malmivaaran hyvä energia ja taitava näyttelijäntyö. Pulkan hahmoista varsinkin Eira sekä Taneli Kekkonen vakuuttivat, Malmivaaran hahmoista taas Jumala, Brita Kekkonen ja Maria Akimovna olivat oikein onnistuneita. Esityksen parhaita hetkiä oli toisen näytöksen alussa Malmivaaran näyttelemän Alman kertomus huumeista ja hoitoon päätymisestä. Olipa vaikuttava kohtaus, todella hieno. Kuoro laulaa kauniisti ja esiintyy myös sivurooleissa. Laulu sopii hienosti esityksen tunnelmaan, ja se porkkanoiden kuoriminen ja kuorimisääni oli yllättävän rentouttavan kuuloista.

Villahousuhäpeä ei ollut ihan minun makuuni sopiva esitys, mutta hieno katsomiskokemus joka tapauksessa ja taitavasti rakennettu näytelmä kera vakuuttavan näyttelijäkaksikon ja painavan aiheen. Tässä oli monta hienoa kohtausta ja hetkeä, joista pidin kovasti, ja erityisesti projisoinnit ja visuaalisuus muutenkin miellyttivät silmää. Tarinan kertomistyyli ja juonen epäkronologisuus eivät iskeneet minuun, mutta ei kaikesta voikaan tykätä ja on hyvä nähdä erilaisia esityksiä, vaikka ne eivät suosikeiksi nousisikaan. Vaikuttava tämä silti oli, ja katsomisen arvoinen.