Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!
 |
| kuvat © Petteri Aartolahti |
Vesivaroja nitistävä kuivuus on edennyt siihen pisteeseen, että yksityiset vessat on kielletty ja oloaan pääsee helpottamaan vain julkisiin mukavuuslaitoksiin. Asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, vaan vessaoikeudesta saa pulittaa maksun, jonka kerää käymälöiden käyttöä kontrolloiva Urine Good Company. Ja voi sitä ken päättää mennä puskien taakse asioille - hän saa kannoilleen poliisivoimat ja rangaistukseksi matkan Kusikaupunkiin. Kusikaupunki taas on sellainen paikka, josta liikkuu vaikka minkälaisia huhuja, eikä kukaan oikein tiedä, missä se on tai mitä siellä tapahtuu. Mutta varmasti karmivaa seutua, sinne ei halua kukaan. No, kaupungin köyhälistöllä eivät varat riitä vessamaksuihin ja Bobby Strongin (Aarni Auerniitty) isä (Silke Valkeinen) lähtee poliisien matkassa Kusikaupunkiin. Tästä kiihtyneenä portaita kammoava Bobby aloittaa vallankumouksen, jonka syövereihin vedetään myös vessatyranni Caldwell B. Cladwell (Aleksi Mäenpää) ja hänen tyttärensä Hope (Taru Mäkinen), jonka kanssa Bobby kuuntelee sydämensä ääntä ja rakkauttakin riittää. Kaikenlaisia käänteitä seuraa, kunnes päästään finaaliin ja loppuhuipennukseen.
No johan! En oikein esitystä seuratessani edes osannut sanoa, mitä siitä ajattelin, mutta huomasin vähän väliä hymyileväni leveästi lavan tapahtumia katsoessani, ja loppupuolella olin jo ihan myyty. Jokainen esitys on tietysti ainutlaatuinen ja omanlaisensa, mutta Urinetown on todellakin ainutlaatuinen ja persoonallinen musikaali. Se kertoo tarinansa riemulla ja huumorilla, tietoisena musikaalissa tapahtuvista ratkaisuista ja siitä, kuinka esitys heijastuu muihin musikaaleihin ja tarinoihin. Urinetownin juonta kuljettaa vahvasti kertoja eli konstaapeli Lockstock (Sakarias Liukko), joka kertoo sekä yleisölle että hahmoille, mitä tapahtuu, milloin, miksi ja kenelle, ja myös kyseenalaistaa näitä tapahtumia ja juoniratkaisuja. Musikaalikliseiden käsittely sekä näkyvästi että rivien välistä on sujuvaa ja varsin hauskaa myös, kyllä tästä tunnistaa monia tilanteita, jotka musikaaleissa noin yleensä tulevat aina vastaan. Greg Kotisin käsikirjoitus (suomennos Matti Tolvanen) on nokkela ja hauska, terävää tekstiä moneen otteeseen ja mainio kokonaisuus. Tolvasen suomennos on sujuva ja säilyttää hienosti alkuperäistekstin nokkeluudet ja yksityiskohdat. Aihe ja tarinan kertomistapa yhdessä antavat Urinetownille raamit, joihin esitys asettuu, ja näiden raamien sisällä se muodostaa kokonaisuuden, joka on yllättävä, kiinnostava, hauska ja hurmaava, ja ihan erilainen kuin mikään muu juttu, jonka olen koskaan nähnyt.
Musiikki on Mark Hollmannin säveltämää ja hänen ja Kotisin sanoittamaa. Matti Tolvanen on suomentanut myös biisit. Melkoisen mahtipontisia, koskettavia, vauhdikkaita ja nerokkaita sanoituksia, ja suomennos soljuu mainiosti. Muutamia aivan loistavia hetkiä mahtuu sekä näihin biisien suomennoksiin että käsikirjoituksen suomennokseen, ai että mitä oivalluksia! Pieni miinus siitä, että käsiohjelmassa ei ole ollenkaan biisien nimiä, toki ne netistä sitten löytyivät. Tästä on hiukan hankala mennä suosikkikappaleitaan valitsemaan, jokainen biisi on olennainen osa juonta ja tarinaa sekä Urinetownin olemusta, ja kaiken lisäksi kappaleet ovat kaikki aika mainioita, joten musiikki noin kokonaisuutena on minun mieleeni. Erityisesti mieleen jäi silti muutama biisi, tässä ne englanninkielisillä nimillään. Cop Song elikkä Lockstockin ja Barrellin sekä poliisikuoron vetäisemä biisi sai hymyn huulille nopeasti, olipa menoa! Follow Your Heart, Hopen ja Bobbyn sydämensäseuraamisbiisi oli ihastuttava. Pidin kovasti myös kappaleista Act One Finale, Snuff That Girl, Run, Freedom, Run! ja I See A River. Laulu sujuu koko porukalta, ja sekä soolot, duetot että koko joukon laulukohtaukset kuulostavat uljailta. Bändi (Nina Salonen, Topias Tikkanen, Emma Vasala, Janne Maunu ja Jari Vähkyrä) soittaa hienosti ja musiikki kuulostaa mahtavalta.
Matti Tolvanen vastaa suomennoksen lisäksi myös musikaalin ohjauksesta, ja hän on tuonut esitykseen mukaan paljon hienoja hetkiä. Henkilöohjaus on todella sujuvaa, samoin huumorin ja sen nokkeluuden tuominen lavalle ja kokonaisuuden rakentaminen. Tolvasen ohjauksessa esitys etenee reippaassa rytmissä, tunnelmalleen uskollisena ja tyylikkäästi. Anne Joutsimäen koreografia on valtavan upea, varsinkin joukkokohtauksissa liikekieli pääsee oikeuksiinsa ja näyttelijöiden liikettä katsoo ilolla. Tosi upeita koreografioita, ja niissä säilyy sama nokkeluus, joka vallitsee Urinetownin olemuksessa muutenkin. Lavastus (Toni S. Halonen ja Marjo Riuttanen), puvustus (Silke Valkeinen) ja maskeeraus (Tea Pajukanta) sekä hiukset (Suvi Honkakoski) ovat kaikki osuneet ihan nappiin, kylläpä on visuaalisesti hieno esitys! Satu Hokan ja Mikael Minkkisen oivallinen valosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta tyylikkäästi, muutaman kerran oli vähän hämärää, toki se tunnelmaan sopi. Visuaalisesta ilmeestä vastaava tiimi on tehnyt esityksen tarinaan sopivia, kekseliäitä ratkaisuja, ja näyttämökuvassa riittää hienoja yksityiskohtia.
Vallankumouksellisia johtavana, ihanasilmäisenä Bobbynä nähtävä Aarne Auerniitty tekee onnistuneen roolin. Hän on selvästi omaksunut hahmonsa ominaisuudet, ja yksityiskohdat ovat kunnossa aina Bobbyn ajatuksia hienosti heijastelevista ilmeistä ja eleistä tämän ihastumisen ja rakastumisen hämmentämiin tunteisiin ja portaiden kammoamiseen. Ajattelin parikin kertaa, että mikähän ihme on taustalla siinä, kun rappusten laskeutuminen tuntui olevan Bobbylle niin ylivoimaista. Saatettiinhan se toki esityksessä kertoakin, ehkä meni minulta ohi. Mutta hyvin hauska yksityiskohta, aina kiinnitti huomion, kun nuoriherra Strong lähti rappusia alaspäin. Auerniitty laulaa ja näyttelee komeasti ja sopivalla nuoruuden sinisilmäisyydellä ja itsevarmuudella, selväksi tulee, että Bobby on valmis etsimään oikeutta ja parempia pissaamismahdollisuuksia melkein hinnalla millä hyvänsä. Eikä Bobbyn rooli pelkästään mitään komediallista tykitystä tietenkään ole, vaan koskettavia ja vakavia hetkiä mahtuu mukaan, ja Auerniitty tuo lavalle luontevasti niin hauskat kuin murheellisetkin tunteet. Sydämensä seuraamista maailman tärkeimpänä juttuna pitävän Hopen roolissa nähtävä Taru Mäkinen on loistava myös, Hope on mielenkiintoinen hahmo ja Mäkisen käsissä hän astelee lavalle hurmaavana ja naiivina, mutta oikeudentajuisena ja asioita kyseenalaistavana nuorena naisena. Hope rakastuu Bobbyyn ja haluaa tukea tätä vallankumoushommissa, mutta hän ei halua asettua isäänsä vastaan. Mäkinen laulaa taitavasti ja esiintyy uskottavasti, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja Hopen tarina on yksi suosikkejani esityksessä.
Aleksi Mäenpään vallasta nauttiva Caldwell B. Cladwell on loistava hahmo, juuri sopivan järkähtämätön ja luja tyyppi, joka kuitenkin osaa olla myös ystävällinen ja mukava, jos tilanne sitä vaatii. Herra Cladwell on hyvässä asemassa ja tietää sen, ja hän osaa käsitellä ihmisiä ja hankkia ympärilleen porukkaa, josta on hyötyä. Mäenpää tekee roolissaan erinomaista työtä. Jenny Haapalainen Penelope Pennywisen, köyhän kaupunginosan vessanhoitajan roolissa on erinomainen myös, hyvin tiukka ja päättäväinen, säälimätön nainen, joka ei todellakaan päästä ketään ilmaiseksi pissailemaan, ei, vaikka nämä kuinka kauniisti pyytäisivät. Pennywisella on kuitenkin pehmeämpi puolensa sekä salaisuus, joka esityksen edetessä paljastuu. Sakarias Liukko on oikein hyvä konstaapeli Lockstockina ja myöskin kertojana, hän ei vaikuta aluksi kovin armottomalta ja tylyltä, vaan ihan ymmärtäväiseltä, mutta aika innokkaasti Lockstock toteuttaa herra Cladwellin käskyjä ja heittelee porukkaa Kusikaupunkiin. Liukko tekee alusta loppuun tarkkaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Samoin Olli Heikkinen Lockstockin parina, konstaapeli Barrellina tekee sujuvan roolin, monta hyvää kohtausta hänellä.
Mainitaan vielä Petra Luukkainen Pikku-Sallynä, hän tekee hyvää työtä ja Pikku-Sally on mainio hahmo, hän kyselee kertoja-Lockstockilta musikaalin etenemisestä, juonesta ja siitä, miksi nyt tehdään näin tai noin, ja tämä on esityksen luonteen kannalta tärkeä yksityiskohta, ja hauskaa myös. Aaro Viitanen senaattori Fippinä on mainio, loistava hahmo ja Viitanen toteuttaa roolinsa hienosti. Juuso Porras Hot Blades Harrynä on tosi hyvä, varsinkin esityksen loppuvaiheilla tämä Hopen nirhaamisesta haaveileva nuorimies kiinnitti huomion ja loisti lavalla, tosi hyvää tekemistä Porrakselta. Silke Valkeinen ja Jussi Gustafsson tekevät sujuvaa työtä Bobbyn vanhempina. Koko porukka on upeassa vireessä ja sisäistänyt hahmonsa hyvin, ja kaikki pelaavat yhteen loistavasti. Mahtavaa työtä koko porukalta!
Matti Tolvanen vastaa suomennoksen lisäksi myös musikaalin ohjauksesta, ja hän on tuonut esitykseen mukaan paljon hienoja hetkiä. Henkilöohjaus on todella sujuvaa, samoin huumorin ja sen nokkeluuden tuominen lavalle ja kokonaisuuden rakentaminen. Tolvasen ohjauksessa esitys etenee reippaassa rytmissä, tunnelmalleen uskollisena ja tyylikkäästi. Anne Joutsimäen koreografia on valtavan upea, varsinkin joukkokohtauksissa liikekieli pääsee oikeuksiinsa ja näyttelijöiden liikettä katsoo ilolla. Tosi upeita koreografioita, ja niissä säilyy sama nokkeluus, joka vallitsee Urinetownin olemuksessa muutenkin. Lavastus (Toni S. Halonen ja Marjo Riuttanen), puvustus (Silke Valkeinen) ja maskeeraus (Tea Pajukanta) sekä hiukset (Suvi Honkakoski) ovat kaikki osuneet ihan nappiin, kylläpä on visuaalisesti hieno esitys! Satu Hokan ja Mikael Minkkisen oivallinen valosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta tyylikkäästi, muutaman kerran oli vähän hämärää, toki se tunnelmaan sopi. Visuaalisesta ilmeestä vastaava tiimi on tehnyt esityksen tarinaan sopivia, kekseliäitä ratkaisuja, ja näyttämökuvassa riittää hienoja yksityiskohtia.
Vallankumouksellisia johtavana, ihanasilmäisenä Bobbynä nähtävä Aarne Auerniitty tekee onnistuneen roolin. Hän on selvästi omaksunut hahmonsa ominaisuudet, ja yksityiskohdat ovat kunnossa aina Bobbyn ajatuksia hienosti heijastelevista ilmeistä ja eleistä tämän ihastumisen ja rakastumisen hämmentämiin tunteisiin ja portaiden kammoamiseen. Ajattelin parikin kertaa, että mikähän ihme on taustalla siinä, kun rappusten laskeutuminen tuntui olevan Bobbylle niin ylivoimaista. Saatettiinhan se toki esityksessä kertoakin, ehkä meni minulta ohi. Mutta hyvin hauska yksityiskohta, aina kiinnitti huomion, kun nuoriherra Strong lähti rappusia alaspäin. Auerniitty laulaa ja näyttelee komeasti ja sopivalla nuoruuden sinisilmäisyydellä ja itsevarmuudella, selväksi tulee, että Bobby on valmis etsimään oikeutta ja parempia pissaamismahdollisuuksia melkein hinnalla millä hyvänsä. Eikä Bobbyn rooli pelkästään mitään komediallista tykitystä tietenkään ole, vaan koskettavia ja vakavia hetkiä mahtuu mukaan, ja Auerniitty tuo lavalle luontevasti niin hauskat kuin murheellisetkin tunteet. Sydämensä seuraamista maailman tärkeimpänä juttuna pitävän Hopen roolissa nähtävä Taru Mäkinen on loistava myös, Hope on mielenkiintoinen hahmo ja Mäkisen käsissä hän astelee lavalle hurmaavana ja naiivina, mutta oikeudentajuisena ja asioita kyseenalaistavana nuorena naisena. Hope rakastuu Bobbyyn ja haluaa tukea tätä vallankumoushommissa, mutta hän ei halua asettua isäänsä vastaan. Mäkinen laulaa taitavasti ja esiintyy uskottavasti, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja Hopen tarina on yksi suosikkejani esityksessä.
Aleksi Mäenpään vallasta nauttiva Caldwell B. Cladwell on loistava hahmo, juuri sopivan järkähtämätön ja luja tyyppi, joka kuitenkin osaa olla myös ystävällinen ja mukava, jos tilanne sitä vaatii. Herra Cladwell on hyvässä asemassa ja tietää sen, ja hän osaa käsitellä ihmisiä ja hankkia ympärilleen porukkaa, josta on hyötyä. Mäenpää tekee roolissaan erinomaista työtä. Jenny Haapalainen Penelope Pennywisen, köyhän kaupunginosan vessanhoitajan roolissa on erinomainen myös, hyvin tiukka ja päättäväinen, säälimätön nainen, joka ei todellakaan päästä ketään ilmaiseksi pissailemaan, ei, vaikka nämä kuinka kauniisti pyytäisivät. Pennywisella on kuitenkin pehmeämpi puolensa sekä salaisuus, joka esityksen edetessä paljastuu. Sakarias Liukko on oikein hyvä konstaapeli Lockstockina ja myöskin kertojana, hän ei vaikuta aluksi kovin armottomalta ja tylyltä, vaan ihan ymmärtäväiseltä, mutta aika innokkaasti Lockstock toteuttaa herra Cladwellin käskyjä ja heittelee porukkaa Kusikaupunkiin. Liukko tekee alusta loppuun tarkkaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Samoin Olli Heikkinen Lockstockin parina, konstaapeli Barrellina tekee sujuvan roolin, monta hyvää kohtausta hänellä.
Mainitaan vielä Petra Luukkainen Pikku-Sallynä, hän tekee hyvää työtä ja Pikku-Sally on mainio hahmo, hän kyselee kertoja-Lockstockilta musikaalin etenemisestä, juonesta ja siitä, miksi nyt tehdään näin tai noin, ja tämä on esityksen luonteen kannalta tärkeä yksityiskohta, ja hauskaa myös. Aaro Viitanen senaattori Fippinä on mainio, loistava hahmo ja Viitanen toteuttaa roolinsa hienosti. Juuso Porras Hot Blades Harrynä on tosi hyvä, varsinkin esityksen loppuvaiheilla tämä Hopen nirhaamisesta haaveileva nuorimies kiinnitti huomion ja loisti lavalla, tosi hyvää tekemistä Porrakselta. Silke Valkeinen ja Jussi Gustafsson tekevät sujuvaa työtä Bobbyn vanhempina. Koko porukka on upeassa vireessä ja sisäistänyt hahmonsa hyvin, ja kaikki pelaavat yhteen loistavasti. Mahtavaa työtä koko porukalta!
Olipas kiva käydä katsomassa tämä! Tämä Kulissin versio on Urinetownin ensimmäinen suomenkielinen esitys, ja kunnialla on esityksen Suomeen tuomisesta selvitty, varmasti pääsevät tarina, musiikki, hahmot ja kokonaisuus oikeuksiinsa. Pidin tästä kovasti, olipahan yllätyksiä, varsinkin hahmojen kohtaloissa, ja paljon kaikenlaista juonenkäännettä, hauskuutta, iloa, surua, riitaa ja rakkautta. Todella hyvä! Ehdottomasti täytyy palata ensi vuonna ladolle katsomaan, mitä silloin on luvassa, sen verran mainiota menoa ja meininkiä oli tällä kertaa.
Kiitos koko jengille!
Kiitos koko jengille!
Todella mahtavia näyttelijöitä kaikissa osissa.....
VastaaPoistaNäin on!
Poista