Vähän niinku benjihyppy @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatterin nuoret!

kuvat © Kimmo Virtanen

Järvenpään teatterissa sai 13.4. ensi-iltansa teatterin nuorten esittämä Vähän niinku benjihyppy.

On kesä, aikuiset töissä ja lapset lomalla. Paitsi että he eivät ole enää lapsia, he ovat nyt nuoria, eivätkä enää leiki tai pelleile. He ovat siihen liian aikuisia jo. Mutta nuoruus ja aikuistuminen ei ole helppoa, välillä tekisi mieli palata lapsen maailmaan, siellä ei ole yhtä hankalaa ja mutkikasta. Nyt elämässä on liikaa kaikkea, on rakastumista, ihastumista, ystävyyttä, ihmissuhdeongelmia, riitoja, erimielisyyksiä, kateutta, pelkoa, iloa, surua ja onnea. Elämää.

Olipas raikas juttu tämä! Vähän niinku benjihyppy on Juho Gröndahlin käsikirjoittama näytelmä, joka on kantaesitetty 2013 ja se on mennyt sen jälkeen aika monessakin paikassa juuri nuorisoryhmien esittämänä. Minä en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin Järvenpäässä alettiin esitystä mainostaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nyt siis minäkin pääsin tähän tarinaan tutustumaan, ja oikein mieluisa tuttuvuus on tämä näytelmä. Tarina seuraa joukkoa nuoria, joiden päiviin mahtuu kaikkea, mitä elämällä nyt ylipäätään on tarjota. Käsikirjoitus on sujuva ja luonteva, muutamassa kohdassa teksti kuulostaa vähän kömpelöltä mutta valtaosin tämä on ihan kuin katsoisi minkä tahansa nuorisojoukon kesäloman viettoa. Dialogi on uskottavaa ja sopii nuorten suuhun, samoin tilanteet ovat sellaisia, joita jokaiselle luultavasti tulee jossain vaiheessa elämää vastaan, ainakin minä löysin tästä samaistuttavia hetkiä.

Esitys on hauska ja ajankohtainen, moni kohta herätti katsomossa hilpeyttä ja luulen, että naurua kirposi yleisöstä juuri siksi, että aiheet ovat tuttuja. Koskettavia hetkiä mahtuu mukaan myös, kuten odottaa saattaa. Nuorten elämä on vauhdikasta, monimutkaista ja hankalaa, siihen mahtuu monenlaisia tunteita ja ne herättävät katsomossakin ajatuksia. Varsin nopeasti menee se tunti, jonka esitys kestää, koko ajan on hyvä rytmi päällä ja esitys rullaa eteenpäin sopivalla temmolla. Esitys on toteutettu onnistuneesti, siinä säilyy raikas ote koko tarinan läpi, mutta mitenkään kevyttä höttöä tämä ei ole, vaan ihan asiaa ja suoraan käsiteltynä. Mutta ei tämä synkkäkään ole, vaan yhtä aikaa hauska ja iloinen sekä synkeä ja surumielinen, kuten kaikki hyvät esitykset yleensä ovatkin. Täynnä nuoruuteen kuuluvia juttuja siis.

Monta oikein mainiota roolisuoritusta nähdään lavalla, tässä ei ole yhtä päähenkilöä vaan koska tarina kertoo nuorisojoukosta, näkee yleisö otteita monen ihmisen elämästä. Siksi siis kaikki näyttelijät tekevätkin yhtä tärkeää työtä esityksen onnistumisen kannalta, ja tekijäporukka pitääkin paketin kasassa ja tuo lavalle paljon hyviä hahmoja. Mainitaan nyt kuitenkin muutama esiintyjä vielä erikseen. Karoliina Isomäki on loistava Eikka, mahtava ote rooliin ja luontevaa näyttelemistä. Kari Huotarin Aleksi on tosi hyvä, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän alkaa Yodan neuvojen ja googlesta löytyneiden ohjeiden perusteella tekemään tyttöihin vaikutusta. Helmi Isopahkalan Heidi, joka on siis nuorisoterapeutti, on mielenkiintoinen hahmo, aika epäammattimainen ote tuntuu tähän terapeuttihommaan hänellä olevan, tai ainakin vähän liian vähän karsivällisyyttä. Hyvin tehty rooli tämä. Sara-Maria Lindqvist tekee onnistuneen roolin Inkana, samoin Noora Honkanen onnistuu Nooran roolissa. Hyvä energia koko porukalla, esiintyjät tuovat yleisön eteen valmiin ja kokonaisen esityksen, jota on ilo katsoa. Ohjaaja Tarja Shalstedt on pitänyt hyvin langat käsissään ja virittänyt ryhmän mainioon vireeseen esityskautta varten.

Oikein hyvä! Vähän niinku benjihyppy on sujuva ja hienosti toteutettu esitys, jota katsoi tosi mielellään. Niin, ja esityksen musiikille vielä erityismaininta, hyviä biisivalintoja tehty. Taitavaa tekemistä koko porukalta, minä pidin kovasti.