Kinky Boots @ Adelphi Theatre

Scroll down for English

photos / kuvat © Matt Crockett

Kinky Boots tulee syksyllä Suomeen, joten se oli nähtävä vielä ennen sitä Lontoossa. Ja esitys muuten loppuukin Lontoossa 12. tammikuuta 2019 yli 1400:n esityksen jälkeen, eli jos meinaa vielä nähdä brittiversion niin on parempi mennä ennen sitä.

Charlie (Oliver Tompsett) perii isältään huonossa jamassa olevan kenkätehtaan ja miettii, että mitäs sille tekisi. Charlie törmää drag queen Lolaan (Simon-Anthony Rhoden), jolta hän saa idean. Miehillehän ei tehdä kestäviä korkokenkiä.... Jospa Charlien kenkätehdas alkaisi valmistaa niitä? Lolan vahva persoona ei kaikkia hurmaa, esimerkiksi Don (Sean Needham) ei tästä paljoa perusta. Charlielle aiheuttaa tehtaan lisäksi stressiä myös naimisiin halajava tyttöystävä Nicola (Cordelia Farnworth), jonka kanssa pitäisi häitä suunnitella. Kenkätehtaalla työskentelevä Lauren (Natalie McQueen) taas huomaa, että Charlie ei ehkä olekaan niin tylsä ja ujo tyyppi kuin hän on luullut, vaan itse asiassa aika valloittava. Harmi vaan, että Nicola pyörii kuvioissa. Nähdäänpä lavalla myös nyrkkeilymatsi, muotinäytös, voltti korkokengillä ja liukuhihnoilla juoksentelua.

Rakastan Kinky Bootsin biisejä, olen kuunnellut niitä nyt pitkin tätä vuotta ja tykästynyt erityisesti Take What You Got, Land of Lola, Step One, The History of Wrong Guys, What A Woman Wants, In This Corner, Soul of A Man ja Hold Me In You Heart-biiseihin (siinähän olivat melkein kaikki musikaalin kappaleet, hupsis). Nyt kun esityksen on ensin nähnyt alkuperäiskielellä ja sen näkee vasta sen jälkeen suomeksi, tekstien käännöksiä odottaa ihan eri tavalla kuin silloin, jos alkuperäiskappaleet on kuullut vain Spotifysta tai levyltä. Muutenkin odotan Suomiversiota nyt samaan aikaan innoissani ja vähän huolissani myös - kun Lontoossa tämä on säkenöivä, loistelias ja täynnä taitoa, iloa ja tunnelmaa, niin välittyykö oikeanlainen meno ja meininki myös suomalaiselle näyttämölle (ja katsomoon, Lontoossahan aina kovasti hurrataan ja tunnelmoidaan ja eletään mukana)? Syksyllähän se nähdään, mutta uskon, että tämä sopii hienosti suomalaiselle teatterikentälle ja -yleisölle.

Mutta se Lontoon esitys! Vieläkin parempi kuin odotin, hauska, koskettava, vauhdikas, tyylikäs ja yllättävä. Glitteriä ja kimallusta, mutta myös arkista aherrusta kenkätehtaalla ja huolta sen tulevaisuudesta. Hahmot ovat tosi hyviä, heillä on sopivasti taustatarinaa ja heidän tekemänsä valinnat ja päätökset on helppo ymmärtää, kukaan ei vaikuta siltä, että hänet on kirjoitettu tarinaan vain täytteeksi. Lavastus on hieno, kenkätehdas on aidon näköinen, Lolan drag-esitysten lavalla kimaltaa ja nyrkkeilykehässä vallitsee odottava tunnelma. Puvustus on onnistunut, tarinan varrelle mahtuu niin tehdastyöläisten arkivaatteita, Lolan häikäisevän kauniita mekkoja, drag enkeleiden tyylikkäitä asuja sekä totta kai toinen toistaan korkeampia korkoja ja ne punaiset saappaat.

Oliver Tompsett on loistava Charlie (vaikka odotinkin näkeväni roolissa understudy Jordan Foxin, joka esiintyi siinä roolissa West End Livessä aiemmin samana päivänä). Hänellä on rooliin hyvä ote, joka kantaa koko esityksen ajan, eikä Charliesta voi olla pitämättä. Nuorena kenkätehtaan maisemista Lontooseen karannut poika palaa takaisin Northamptoniin, menneisyyteensä pariin, kun tehdas tulee hänen omistukseensa. Siinähän on sitten tehtävää, kun kenkien teko ei kannata, tehtaan väki on kuin perhettä ja pitäisi keksiä jotain, millä pelastaa tehtaan tulevaisuus. Tompsettin Charlie on mukava tyyppi, joka osaa toimia oikein, vaikka ei ehkä tiedäkään, mitä pitäisi tehdä. Tompsett myös laulaa hienosti. Simon-Anthony Rhodenin Lola on hurmaava, Rhoden tekee Lolasta vahvan ja itsevarman esiintyjän, sanavalmiin tyypin, jolle ei kannata naljailla, koska hän osaa kyllä sanoa vastaan. Toisaalta Lola kuitenkin epäröi, hän ei ole aina varma itsestään vaan jää toisten jalkoihin. Miksei aina voi olla vahva? Rhoden osaa tuoda Lolasta esiin sekä Lolan että Simonin.

Natalie McQueenin Lauren on aivan mahtava, ja The History of Wrong Guys-biisi, jota muuten odotin kovasti, on huikea. Lauren on iloinen ja rempseä tyyppi, ja hauska myös. Yksi suosikkihahmojani tässä. Sean Needham Donina on oikein hyvä, Don on järkähtämätön eikä anna mielipiteissään periksi, mutta joskus hänenkin täytyy taipua ja todeta, että kaikki uusi ei ole pahasta. Cordelia Farnworth on tosi hyvä Nicola, sopivan päättäväinen ja määrätietoinen, hän tietää mitä haluaa eikä anna siitä periksi. Jordan Fox oli West End Livessä hyvä Charlie, mutta nyt näin hänet siis Harryn roolissa, ja siinäkin häntä on ilo katsoa. Ja myös kuunnella, laulu kuulostaa hienolta.

Kinky Boots on hurmaava musikaali, tarina on hyvä ja kulkee sujuvasti, musiikki on mahtavaa ja esitys näyttää hienolta. Näyttelijät tekevät onnistuneet roolisuoritukset, laulavat ja tanssivat taitavasti ja tuovat hahmoistaan esiin tärkeimmät piirteet. Muutama rauhallisempi biisi vähän hidasti menoa ehkä liikaakin, mutta koska tämä etenee aika vauhdikkaasti, olisi esitys tuntunut luultavasti liialliselta koheltamiselta, jos ei oltaisi välillä painettu jarrua. Nyt kokonaisuus on hyvin kasassa, yleisö pysyy tunnelmassa mukana eikä huomio herpaannu hetkeksikään (ei edes silloin, kun esitys jouduttiin keskeyttämään hetkeksi jostain syystä, jota ei yleisölle kerrottu). Koreografiat ovat suurimmaksi osaksi tosi onnistuneita, porukka levittäytyy lavalla moneen suuntaan ja vauhtia riittää, ja kylläpä hienosti tanssitaan korkeissa koroissa! Minä kun en edes osaa niillä kunnolla kävellä. Tämä nosti kyllä odotukset korkealle syksyistä Helsingin ensi-iltaa varten, enpä malttaisi odottaa että näen tarinan suomeksi yhdessä suosikkiteattereistani.

I saw Kinky Boots at Adelphi Theatre 16th of June. And hey, it's closing 12th of January next year, so go see it before it's too late!

Kinky Boots is coming to Finland this August so I decided it would be nice to see it in London, in the original language before heading to see it in Helsinki later this year. Well, now I'm looking forward to the Finnish production but I'm also a little worried - the show was so amazing in London so is it going to be good in Finland too? We'll see that in August but I trust the cast and crew here at my home country. They are going to kill it!

Charlie (Oliver Tompsett) comes back to Northampton from London when his father dies and leaves his shoe factory to Charlie. The factory is not doing great and Charlie needs to think how he can save it. Luckily he runs into drag queen Lola (Simon-Anthony Rhoden) whose high heels aren't that good. That's how Charlie could save the factory - by making high heel boots for men! Lola's personality and charm doesn't appeal to everybody, for example Don (Sean Needham) who works at the shoe factory is not her fan. Charlie has his hands full not only with the factory but also with his girlfriend Nicola (Cordelia Farnworth). Nicola wants to plan their wedding and she's not happy to share Charlie with the factory world. Lauren (Natalie McQueen), in the other hand, is really happy that Charlie is back at the factory. He may not be that shy and boring as she tought, actually Charlie is pretty charming... Too bad Nicola is in the way.

I loved the show! I love the music, I have been listening to it for a few months and my favourite songs are Take What You Got, Land of Lola, Step One, The History of Wrong Guys, What A Woman Wants, In This Corner, Soul of A Man ja Hold Me In You Heart - so basically almost every one of them. Every song sounded really good, everyone on stage can really sing and also dance and act. A dream cast, I have to say. They work together well and the relationships and tensions and happy feelings between characters seem real and easy to believe. I like the story because it has elements of surprises, plot twists that aren't too easy for the spectators and also because it still has this warm feel throughout the whole show. It's easy to see why the characters make the decisions they make, but it doesn't feel like they make the choice everyone expects them to make. So, their choices feel right even though you may not expect them to make them.

Oliver Tompsett's Charlie is so nice, you can't help but like him. Charlie doesn't always know what he needs to do, but he still does the right thing, most of the time. Tompsett sings and dances with a great energy and it's fun to watch him on stage. And he works nicely with Simon-Anthony Rhoden, whose Lola is such a charming and amazing character. Lola knows ho she is, she knows how to stick for herself and she's strong. But not all the time. When Lola goes away and Simon has his turn to do things, it's not so easy anymore. Rhoden shows in a great way the "battle" or whatever between Lola and Simon. The other one is self-confident and witty, the other has insecurity that makes him weak. But they are both the same, and that what makes Lola herself, or Simon himself.

Natalie McQueen's Lauren is awesome! Lauren is my favourite character, at least in this production, and McQueen does a brilliant role. Lauren is funny and cheery, and I just love the whole scene when she sings The History Of Wrong Guys. Sean Needham does a good role, his Don is strict guy who has his opinions and he's not ready to change his mind that easily. Cordelia Farnworth is a very nice Nicola. Nicola is strong-minded, she knows what she wants and shes's ready to get it. Understudy for Charlie's role, Jordan Fox was Charlie at West End Live and I tought he would be doing the role at the show as well, but he was playing Harry, and he was very good at that role, too. And Fox sings really well, a joy to listen. Like it also is with the rest of the cast.

Kinky Boots is a charming show with lots of glitter and sparkle but also everyday life and worry about the factory's future. The story is well built and has good themes and pace, and also strong characters who have good dynamics with each other. The whole show is packed together well and it has the right amount of fun, fast scenes and a few peaceful moments, drama and comedy. The cast is great, and they're dancing in heels like pros! If only I could do that too... Well, practice makes perfect.  To sum up everything, I'll just say that Kinky Boots is awesome! Really worth a visit, there are so many good things in the show that it's quite hard not to like it. And now, after seeing the show, I have so many expectations for the Finnish premiere. Can't wait to see it!

Killer Joe @ Trafalgar Studios

Scroll down for English

photos / kuvat © Marc Brenner

Trafalgar Studios on selvästi muodostumassa kantapaikakseni Lontoossa, jo toista kertaa tänä vuonna löysin itseni sieltä teatteria katsomasta. Eikä siinä, siellä menee paljon hyviä esityksiä, kuten viimeksi näkemäni The Grinning Man ja tämä Killer Joe. Tosin suurin syy, miksi menin tätä katsomaan, oli pääroolissa nähtävä Orlando Bloom (joka ei toki huono syy ole). Pirates of the Caribbean-leffoista asti suuresti ihailemani mies livenä, teatterilavalla, Lontoossa. Totta kai se oli siis Killer Joe laitettava katsomislistalle, vaikka tämä ei missään nimessä olekaan minun tyyliseni näytelmä. Liikaa väkivaltaa ja ahdistavaa menoa, vaikkakin fiksusti kirjoitettuna ja tehtynä.

Tarina on siis se, että poika Chris (Adam Gillen) ehdottaa isälleen Anselille (Steffan Rhodri) äitinsä eli Anselin exän murhaamista perintörahojen toivossa. Chrisillä on hommaan sopiva mieskin jo katsottuna, nimittäin Killer Joe (Orlando Bloom). Hommaa vähän häiritsee pikkusisko Dottie (Sophie Cookson), jolle ei haluta äidin tapposuunnitelmasta mainita. Anselin nykyisellä vaimolla Sharlalla (Neve McIntosh) on omat salaisuutensa, jotka kietoutuvat mukaan tarinaan. Rahaa ei ole Chrisillä eikä Anselilla, joten Killer Joelle on hieman hankala maksaa. Onneksi heillä on tarjota jotain muuta - nimittäin Dottie.

Täytyy myöntää, että tätä oli kyllä ihan kiva katsoa, vaikka tunnelma menikin aika synkäksi välillä. Huumori on mustaa, mutta naurattaa silti, ja hahmojen kohtalot kiinnostavat. Hieno mutta ahdistavahko kohtaus on esimerkiksi se, kun Killer Joe painostaa Dottieta pukemaan mekon päälleen. Intensiivinen ote kohtaukseen välittyy koko katsomoon ja pienetkin ilmeet ja eleet on pakko nähdä ja katsoa, vaikkei ehkä mieli tekisikään. Jos katsoisi muualle, jäisi jostain paitsi. Tapahtumapaikkana tässä on traileriparkki ja nimenomaan Anselin ja kumppaneiden asunto. Hieman nuhjuinen ja hämyinen, parhaat päivänsä nähnyt paikka, joka ei kutsu luokseen mutta on silti koti. Lavastus on tosi hieno, yksityiskohdat ovat tarkasti mietittyjä ja näyttämökuva luo tarinaan sopivan ilmapiirin. Dialogi on mainiota kuunneltavaa, tarina etenee sujuvasti kun hahmot keskustelevat milloin mistäkin ja Simon Evansin tarkka ohjaus pitää jännitteen yllä suurimman osan ajasta. Muutama hitaampi suvantokohta tässä oli, jolloin esitys vähän junnasi paikoillaan tai lavan tapahtumat eivät vaikuttaneet niin tärkeiltä, mutta kokonaisuutena Killer Joe on ihan riittävän intensiivinen ja jännittävä trilleri-/murha-/jännitys-/rikosnäytelmä, eli ehkäpä nämä rauhallisemmat hetket ovat lopputuloksen kannalta tärkeitä.

Hieman yllättäen suosikikseni nousi loistava Adam Gillen Chrisinä. Hän tekee roolinsa hyvällä otteella, kaikki ilmeet, eleet, äänenpainot ja muu tekeminen tukee Chrisin tarinaa ja selventää hänen valintojaan. Chris on vähän sellainen nössö, hän haluaisi kyllä tehdä oikein tai ainakin toimia paremmin, mutta se on kuitenkin vähän liian hankalaa. Orlando Bloom on toki myös tosi hyvä, hänen Killer Joensa on kunnioitusta herättävä tyyppi, jota ei todellakaan haluaisi suututtaa. Bloom on roolissa rauhallisen ja rennon uhkaava, Killer Joe ei korota ääntään tai riehu, vaan saa tahtonsa läpi itsevarmalla painostamisella. Sophie Cookson on ihastuttava Dottie, hän vaikuttaa toisessa hetkessä sinisilmäiseltä ja hyväuskoiselta, mutta toisessa sitten tosi fiksulta ja terävältä. Dottie joutuu kärsimään perheen miesten suunnitelman takia, ja lopussa kaikki alkaa olla hänelle vähän liikaa. Steffan Rhodrin Ansel on aluksi vahvan ja lujan oloinen, mutta Killer Joen ilmestyttyä hänen varmuutensa alkaa ropista. Neve McIntosh on hurmaava Sharla, reipas nainen joka vaikuttaa olevan perheensä rikollisten juttujen ja ankean tunnelman yläpuolella.

Pidin tästä, vaikka suhtauduinkin tarinaan vähän skeptisesti. Minulla ei kyllä ollut ihan selvää kuvaa juonesta ennen teatteriin menemistä, mutta aika selkeästi tarina kulki ja pysyin hyvin mukana, vaikka menoa ja meininkiä oli välillä kovasti. Musta huumori toimi myös, vaikka olen luullut, etten ole sen ystävä. Taitavat näyttelijät, hyvä ohjaus ja hyvä teksti vievät aina pitkälle, oli esityksen aihe mikä tahansa. Vaikka tässä siis olikin teemoja, jotka eivät minu niin innost, riittivät onnistuneet näyttelijäsuoritukset, oikeisiin asioihin keskittyvä ohjaus ja Tracy Lettsin fiksu teksti pitämään minutkin tyytyväisenä. Ja olihan siinä se Orlando Bloom. Ja omalta mukavuusalueeltaan kannattaa muutenkin poistua, sitä saattaa vaikka yllättyä positiivisesti, kuten minä tällä kertaa. Ilmeisesti siis tällainen synkempää huumoria ja menoa sisältävä puhenäytelmä sopii minulle myös.

I saw Killer Joe at Trafalgar Studios on 15th of June.

Chris (Adam Gillen) has an idea. Let's kill mom and get her money. Chris gets his dad Ansel (Steffan Rhodri) on board and they decide that they need someone to do the job. Luckily Chris knows just the man - Killer Joe Cooper (Orlando Bloom). There is just one problem, there's no money. But there is something Chris and Ansel have to offer - Chris' little sister Dottie (Sophie Cookson). Ansels' wife Sharla (Neve McIntosh) has a secret that has big influence on the story.

To be honest, I booked tickets to this just because of Orlando Bloom (which is not a bad reason, I think). He's been one of my favourite actors since I saw him on Pirate's of the Caribbean so when tehre was a chance to see him, live, on stage, in London, I had to go. Killer Joe is not really that kind of play that I like, it's too violent and harsh for me and I never thought that this kind of black humor is for me. But it's good to step out of your comfort zone once in a while, you may be surprised in a positive way. Just like I was with Killer Joe.

Adam Gillen is absolutely brilliant as Chris, all of his gestures and face expressions, his tone and the way he moves on stage tell why Chris is who he is. I think Chris is trying to be a better person but it's just too hard for him, at least most of the time. Orlando Bloom's Killer Joe is a scary guy. He's not angry, he doesn't raise his voice or rage, he's just so self-confident that nobody wants to mess with him. Sophie Cookson's Dottie is a delightful young woman who seems a little naive but then she does something and seems like a really clever girl. She's the one to suffer from her dad and Chris' plans and it's all a little too much for her at the end. Steffan Rhodri is a great Ansel, at first he's a strong and tough man, but when Killer Joe arrives, all that toughness just melts away. Neve McIntosh's Sharla seems to be above all that crime stuff that her family is doing and she's the most joyful of the characters.

The stage looks really good, the story is set in a trailer park and the atmosphere really suits the story. Tracy Lett's writing is clever and funny, the dialog is great to listen and the story goes on without problems. There are a few slower parts in the play but they work well when you think about the whole play. Even though I was a little sceptical about Killer Joe, I went to the theater with a few expectations and they were fulfilled. The cast was amazing, the text was really good and Simon Evans' directing focused on the most important things in the story. I think I can like murder/thriller/crime play even if I don't usually go to see them, and Killer Joe has this unique, intense feeling that makes it so great to watch. The tension of the story lasts the whole time and to the very last minutes. I was surprised by the ending, which is a good thing. There are some unexpected turns in the story and they made me smile, the story is built in a clever way and it keeps the audience on the edge of their seat.

Killer Joe is a smartly written play with a great cast and director. It has good black humor, interesting plot twists, many intense scenes, nice characters and a really amazing feel trough the whole story.

West End Live 2018 (in English)

I visited the event with a press pass, thank you West End Live!

photos and videos © Susanna Salmi

Oh what a weekend I had last week! Of course it was so nice to go to London again and see three good shows but what made my weekend especially amazing was West End Live. It's an event on Trafalgar Square where over thirty shows perform to an audience of thousands - and it's completely free! And really, really popular, there were long lines to the area many hours before the gates opened. But even though there were a lot of people watching the musicals perform, the audience was very polite and kind and there was always enough room to walk aroud and move.

I was most excited to see performances from Kinky Boots, Everybody's Talking About Jamie, Bat out of Hell, Wicked, Heathers, Eugenius!, Circolombia and Aladdin and all of them were really good and worth the wait. I also had some eye-opening experiances and nice surprises, like Matilda, Six, West End Kids and Knights of the Rose. Every show was from the top of the musical world and the cast from every musical was very talented, it's just amazing how many skilled people there are working with musicals.

The audience loved every show, but especially Heathers (how loudly can a few thousand people scream?? What an amazing feeling to stand among them and hear how much they love this story), Wicked, Matilda, Six and Everybody's Talking About Jamie. And this is according to the amount of screaming and cheering the shows got. Every one of the performances got huge ovation but some bigger than other.

So, the shows were brilliant and worth seeing, but how about the event? We don't have anything like this in Finland (at least not yet, hopefully someday) so it was kind of funny and kind of exciting to go and see what this is all about. And it was so cool! The event was really well organized, the area was clear and there were screens so people could see the performances from farther off the stage. I was so happy to see that there was a sign language interpreter translating the songs. I did think that there should have been a few more food stalls in the area and maybe a few more lanes to walk but mostly it was very comfy and enjoyable to visit West End Live. This was it's fourteenth year and it seems like there is a lot of learning and memories from the past years, because the event stayed in schedule very well, the atmosphere was so warm and friendly, everything went smoothly and even the weather was perfect.

A few special mentions. Lily-Mae Evans and Sara Munday were absolutely wonderful as Matilda on Saturday and Sunday. Luke Bayer was a joy for the eyes and ears as Jamie, I saw John McCrea in the role when I saw Everybody's Talking About Jamie but Luke was as great as John. The cast of Eugenius! seemed super happy and excited to be on stage, and oh how nice it was finally hear these songs live! I love Eugenius!, I found it on Spotify and was so bummed it had closed, but luckily they are back (and even better)! Six was a big surprise but a very nice one, what a big amount of girl power and sassiness right there! Jamie Muscato and Carrie Hope Fletcher's duet of Seventeen from Heathers was amazing, so was Jordan Fox's Soul of a Man from Kinky Boots.  I was really happy to see my favourite Fiyero Oliver Savile on stage performing with the cast of Knights of the Rose. And Defying Gravity gave me chills, as it always does.

To be honest, I don't think my visit could have been any better. This was a great first time to visit West End Live, it was all I dreamed of and even more, which is a lot. I didn't have time to see every show but those I saw were great, they had chosen great songs to perform and the presence and energy on stage and in the audience was something really cool. I really hope to be back next year, this was so fun!

with the Disney's Lion King gang! © Virpi Salmi

also found some movie guys © Virpi Salmi

West End Live 2018 (suomeksi)

kuvat ja videot © Susanna Salmi / photos and videos © Susanna Salmi

Huh heijaa miten ihana viikonloppu Lontoossa takana! Kolme teatteria, joista lisää myöhemmin, ja tämän ulkomaanvisiitin pääkohde, eli kaksipäiväinen tapahtuma täynnä musikaaleja, West End Live. Nyt neljännettätoista kertaa järjestetty tapahtuma valtaa Trafalgar Squaren viikonlopuksi ja tuo Lontoon keskustaan kolmisenkymmentä esitystä, kymmeniä tuhansia ihmisiä ja paljon musikaaliesiintyjiä. Tällä kertaa sää oli oikein hyvä, aurinko paistoi melkein koko viikonlopun eikä satanut ollenkaan. Tunnelma pysyi korkealla, kunhan musiikki soi edes nauhalta niin yleisö lauloi tyytyväisenä mukana ja jaksoi hyvin odottaa tapahtuman alkua. Jonot olivat pitkät ja porukka tuli jonottamaan monta tuntia ennen porttien avautumista. Tapahtuma oli siis ilmainen, mutta kaikki halukkaat eivät paikalle varmastikaan mahtuneet, ainakin lauantaina jonoa alueelle oli koko tapahtuman ajan. Sain onneksi pressipassin tapahtumaan, olisin muuten ollut aivan liian myöhään jonottamassa, kun suunnittelin että menen puoli tuntia ennen porttien avaamista. Siinähän olisin ollut ihan jonon hännillä sitten. Vastaisuudessa siis vinkkinä, että jos joku suuntaa Lontoon musikaaleista nauttimaan West End Liveen, kannattaa olla paikalla ajoissa. Musiikki kuului kyllä hyvin myös alueen ulkopuolelle ja ainakin yksi screeni näkyi myös aitojen yli, eli tapahtuma-alueelle ei ole pakko päästä esityksiä nähdäkseen. Ja aitojen ulkopuolella on hyvä mahdollisuus bongailla tyyppejä eri musikaalien maailmasta, monet kävelivät teatterilta Trafalgar Squarelle puvut ja maskit päällään.

Lauantaipäivän aloitti viime Iso-Britannianvierailullani näkemäni Everybody's Talking About Jamie, jossa Jamien roolin understudy Luke Bayer pääsi esiintymään West End Liven yleisölle. Loistava energia porukalla ja hyvät biisivalinnat, jokainen musikaali esitti yhdestä kolmeen tai neljään biisiä, yleensä kaksi. Tämän haluaisin kyllä nähdä vielä joskus uudestaan, on sen verran hyväntuulinen ja mukava esitys ja hieno tarina. Niin, ja Everybody's Talking About Jamie taipuu myös elokuvaksi, jota ryhtyy tekemään Warp Films. Odotan innolla tätä, ja siitähän tulee siis musikaalielokuva, ihan mahtavaa!

Jamien jälkeen Disneyn Aladdin-musikaali saapui lavalle ja siitä kuultiin muutama biisi. Hienosti lauloi porukka ja heillä oli hyvä meno lavalla, varsinkin Somebody's Got Your Back-biisin aikana. Tämän haluaisin kovasti nähdä, rakastan Aladdin-leffaa ja musikaalina tarina on varmaan vieläkin hienompi. Motown-musikaalista en paljoa mitään tiennyt ennen West End Liveä (enkä kyllä vieläkään), mutta se kertoo siis Motown Records-levyfirmasta ja varsin hyväntuulinen ja taitavaa porukkaa täynnä vaikuttaa tämä olevan. Tämänkin voisin siis ehdottomasti mennä katsomaan.

Motownin jälkeen lavan valtasi toinen suosikkimusikaalini, jonka olen Lontoossa nähnyt kaksi kertaa, nimittäin Wicked. Yksi yleisön suuria suosikkeja oli tämä, hurrausta ja vislausta kuului väkijoukosta kovasti ja tuhannet kännykät nauhoittivat Defying Gravityn mahtipontiset sävelet. Wicked luultavasti pysyy West Endillä pitkään, joten sen ehtii siellä näkemään, jos yhtään kiinnostaa mennä. Tämäkin olisi kiva nähdä uudestaan, saa aina kylmät väreet aikaan. Seuraavana lavalla nähtiin syksyllä Suomi-versionsa ensi-iltaa juhliva Kinky Boots, jota katsoin suurella mielenkiinnolla. Lauantai-iltana menin katsomaan koko esityksen ja Suomen ensi-iltaakin odottelen jo innolla. Harryn roolissa normaalisti nähtävä Jordan Fox eli Charlien roolin understudy teki Charlien roolin West End Livessä ja komeasti vetäisikin Soul of a Man-biisin. Sen jälkeen lavalle saapui Simon-Anthony Rhoden eli Lola ja musikaalin finaalibiisi pärähti käyntiin. Kyllä oli korkeaa korkoa, mahtavaa meininkiä ja kimallusta lava täynnä, enpä malta odottaa miten Suomessa toteutetaan tämä tarina.

Matilda-musikaalista nähtiin seuraavaksi pätkä, ja ai että miten hurmaava se oli ja ihanasti nuori Matildan näyttelijä Lily-Mae Evans lauloi. Samoin sunnuntaina Sara Munday hurmasi minut, ja tytöt muuttivat myös mieleni koko Matilda-musikaalista, jota en ole ennen pitänyt mitenkään ihmeellisenä (toki varmasti hienona, mutta en kovin kiinnostavana), mutta kuten arvata saattaa, haluaisin nyt nähdä senkin. Niin kujeileva ja ihastuttava oli Naughty-biisi, joka lavalla kuultiin ja nähtiin. Matildan jälkeen lavalle rymisti Bat out of Hell-musikaali, jota olen kovasti ihaillut ja haaveillut sen näkemisestä, mutta vielä en ole ehtinyt katsomoon. Aivan mielettömän hyvä meno lavalla, valtavan hyvä läsnäolo koko porukalla ja kovin kiehtovan oloinen maailma musikaalissa. Yksi suosikeistani tältä viikonlopulta.

Seuraavana esiintyivät The Phantom of the Opera ja Les Misérables, joita vain kuuntelin sivukorvalla kun suuntasimme kohti ruokapaikkaa. Les Misérables on Lontoossa pisimpään pyörinyt musikaali (vuodesta 1985, eli vuosi numero 33 menossa) ja Oopperan kummitus tulee heti toisena, se avasi vuotta myöhemmin eli 1986 ja nyt on menossa 32. vuosi. Näiden jälkeen lavalla nähtiin Tina - The Tina Turner Musical ja Strictly Ballroom, mutta niiden ajan oltiin syömässä eli nämä jäivät näkemättä.

Dreamgirls oli ensimmäinen, josta kuultiin vähän loppua, kun tultiin syömästä. Tämä on kuulemma tosi hieno, siltä se myös kuulosti ja näytti. Chicagon esitys nähtiin kokonaan, se herätti muistoja Lahden kaupunginteatterin versiosta ja varsinkin All That Jazz vei musikaalin tunnelmiin. Hienoa tanssia lavalla ja taitavaa laulua. Mamma Mia! jäi Suomen versiona näkemättä, vaikka suunnittelinkin meneväni sen katsomaan. ABBA kuulosti tutulta ja Dancing Queen hymyilytti, se on niin kiva biisi. Hienosti porukka esiintyi ja energinen meno oli lavalla.

Little Shop of Horrors kiinnostaa kovasti, sen ensi-ilta on 3. elokuuta Regent's Park Open Air Theatressa. Musiikki kuulosti hyvältä, mutta eniten haluaisin nähdä tämän juurikin esityspaikan takia. Käytiin Regent's Parkissa katsomassa teatteria, mutta siellä oli kaikki portit kiinni ja aidat edessä, eli eihän sieltä mitään näkynyt. No, syksymmällä sitten jos ehditään katsomoon. Toivottavasti. Thriller Live sukeltaa popin kuninkaan, Michael Jacksonin, kappaleisiin. West End Livessä nähtiin moonwalkia, monenlaisia muitakin tanssiliikkeitä, kuultiin monta tunnettua biisiä ja nautittiin taitavan porukan esiintymisestä. Tämä menee Lontoossa jo kymmenettä vuotta, ja kiertää sekä Iso-Britanniaa että Saksaa ja menee myös Puolassa. Thriller Liven jälkeen lavalla kuultiin Six-musikaalin kuutta naista, siitä en ilmeisesti ottanut yhtään kuvaa. Valtavan hyvältä vaikuttaa tämä, olipas tyylikäs meno lavalla ja biisikin soi päässä yhden (tai no, kahden) kerran jälkeen, nähtiin näiden soundcheck perjantaina. Tämän haluaisin ehdottomasti nähdä, joskohan onnistuisi syksyllä... Kertoo siis Henrik VIII:n kuudesta vaimosta, tai vaimot kertovat itse oman tarinansa.

Kiss Me, Kate-musikaalista ei jäänyt kauheasti mitään mieleen, Shakespeareen se ilmeisesti liittyi mutta vähän meni ohi että mikäs oli homman nimi. Ihan hauska biisi lavalla kuultiin, mutta ei nyt kuitenkaan sytyttänyt tämä. Knights of the Rose on rokkimusikaali, jossa on esimerkiksi Bon Jovin, Musen ja Bonnie Tylerin biisejä. Komealta kuulosti laulu ja olin oikein iloinen, kun bongasin suosikki-Fiyeroni (joka ei enää tosin Lontoon Wickedissä mukana ole) eli Oliver Savilen lavalta. Harmi etten ehdi tätä katsomaan, vaikutti lupaavalta ja katsomisen arvoiselta.

Seuraavana lavalle astelikin eniten odottamani porukka, nimittäin Eugenius!-musikaalin jengi. Ja ai että kuinka ihanaa oli vihdoin kuulla tästä muutama biisi livenä, bongasin musikaalin kappaleet Spotifysta ehkä viikko sen jälkeen kun se oli loppunut Lontoossa ja olin toki harmissani siitä, että näin hienon kuuloinen ja oloinen juttu jäi nyt näkemättä. Mutta eipä huolta, Eugenius! nimittäin palaa syksyllä The Other Palaceen ja sinne yritän pästä. Vauhdikas, hauska ja energiaa täynnä ainakin näiden kolmen biisin perusteella. Ja porukalla vaikutti olevan lavalla tosi kivaa.

Brief Encounter avasi sunnuntaipäivän, ja tämähän oli varsin hurmaavan oloinen esitys. Varsinkin toka biisi jonka esittivät, siinä oli tunnelmaa, menoa ja meininkiä ja romantiikkaa. Ja porukka näytti tosi hyvältä. Seuraavana olikin sitten The Lion King-musikaali, joka on pyörinyt Lontoossa vuodesta 1999 asti, eli 19 vuotta. Olemme siis musikaalin kanssa saman ikäisiä. Energinen meno porukalla ja musiikki on hienoa. Tämänkin joskus haluaisin nähdä, ehkäpä esitys pyörii vielä seuraavat 19 vuotta niin ainakin on aikaa mennä katsomaan. Tällä hetkellä lippuja oli myynnissä ensi vuoden helmikuuhun asti. Leijonakuninkaan jälkeen lavalla nähtiin Matilda, joka oli siis aivan yhtä hurmaava kuin lauantainakin.

Seuraavaksi yleisö räjähti, alkoi sellainen kirkuminen ja hurraaminen että hyvä kun kuuloni vielä toimii. Lavalle asteli Heathers-musikaali, joka sai viikonlopun suurimmat aplodit ja joka selvästi nauttii yleisön suosiosta, se on nimittäin myyty kokonaan loppuun. Tämän olisin halunnut tällä Lontoonvierailulla nähdä, mutta esityksiin ei ollut kuin kaikista kalleimpia lippuja jäljellä, joten Heathers jäi nyt kokematta. Varsin taitavaa porukkaa lavalla, tämä high school-tunnelma vetoaa minuun aina. Jamie Descaton ja Carrie Hope Fletcherin Seventeen-duetto oli hienoa kuunneltavaa. Heathersin jälkeen esiintyi West End Kids-ryhmä, josta yleisö piti kovasti myös. Taitavia nuoria lavalla, tämä on siis 10-18-vuotiaille suunnattu teatteri- ja tanssiryhmä, johon pääsee vain pääsykokeiden kautta ja joka esiintyy kymmenille tuhansille ihmisille joka vuosi. Viimeinen esitys, joka katsottiin sunnuntaina, oli Circolombia joka nähtiin muuten tänä vuonna ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaalilla. Näiden tyyppien shown haluaisin kyllä nähdä joskus kokonaan, oli sen verran taitavaa, vauhdikasta ja energistä, ja sirkus on aina hienoa. Yleisö ei ihan tiennyt, että ketäs nämä ovat, mutta varsin suuresti arvosti näkemäänsä, ihailevia huokauksia ja paljon aplodeja saivat Circolombian esiintyjät.

Tämän jälkeen esittäytyi musikaaleja, jotka esiintyivät jo lauantaina, ja uusina esityksinä A Spoonful of Sherman ja Madagascar. Niitä ei nähty, koska suunnattiin teatteriin.

Kokonaisuudessaan tapahtuma täytti kaikki odotukset, se oli täynnä musikaaleja ja toinen toistaan hienompia esityksiä, tunnelma oli oikein hyvä ja hauskaa oli, ihmiset olivat ystävällisiä ja mukavia. Aika täyteen Trafalgar Square tuli, mutta silti siellä pääsi liikkumaan yllättävän hyvin. Järjestyksenvalvojan pitivät ihmiset järjestyksessä ja muutamaan kohtaan oli jätetty selkeä kuja, josta mahtui hyvin kävelemään. Kukaan ei kyllä töninyt (edes eturivissä seistessä!) vaan yleisö oli hyvin kohteliasta, kaikille tehtiin tilaa ja väistettiin jos pyydettiin, se oli tosi kiva huomata. Suuret aplodit sai, varsinkin sunnuntaina kun kaikki jo tiesivät hänet, viittomakielellä esitykset tulkkaava tyyppi, joka viittoi koko lauantain yksin. Sunnuntaina hänellä oli pari kollegaa mukana. Aivan mahtavaa, että tapahtumassa oli huomioitu tulkkausta tarvitsevat, ja viittojat eläytyivät biiseihin loistavasti.

Suosittelen siis varsinkin kaikille musikaalien ystäville, kannattaa käydä jos joskus on Lontoossa samaan aikaan. Jonottamaan on hyvä mennä ajoissa, reilut neljä tuntia oli vieressäni seissyt tyttö jonottanut ja hän pääsi eturiviin katsomaan, eli ilmeisesti neljää tuntia ennen porttien avaamista on sopiva jonotusaika. Ruokapaikkoja oli tapahtuma-alueella ilmeisesti vain yksi, ja sitten muutamasta pisteestä sai jäätelöä ja kahvia sekä vettä. Aitojen ulkopuolella oli sitten enemmän ruokakojuja, mutta sieltä onkin sitten hankalampi palata takaisin yleisöön kun jonottajia alueelle riittää.

Suunnittelen jo kovasti reissua West End Liveen ensikin vuonna, tällainen tapahtuma on juuri minun makuuni, livemusiikkia, musikaaleista nimenomaan, hienoja esityksiä, mahdollisuus bongailla musikaalitähtiä ja ostaa halpoja lippuja eri esityksiin. Nyt ei tosin ostettu kuin paita tapahtumasta muistoksi, mutta lipunmyyntipisteellä oli jopa -70% jotkin liput. Kannattaa siis tarttua tarjoukseen, jos ensi kerralla eksyy tapahtumaan ja lippukoju on siellä silloin. Muutama muukin näytteilleasettaja paikalla oli, ainakin English National Opera, Forbidden Planet ja Everything's Rosie. Plussaa myös siitä, että West End Liven käsiohjelman sai ilmaiseksi, siinä oli esimerkiksi pieni esittely jokaisesta esityksestä, alueen kartta, aikataulut ja tervetulokirjoitukset.

West End Liven tapainen tapahtuma olisi myös Suomessa tosi hieno! Tietysti tämä on helpompi järjestää Lontoossa, jossa on teattereita vieri vieressä ja esityksiä löytyy yhdestä kaupungista kymmeniä.