Täällä pohjantähden alla, osa 1: Kuu on torpparin aurinko @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Robert Seger

24.2. suuntasimme erään yhdistyksen perinteiselle teatterimatkalle, tällä kertaa Lahteen, Täällä pohjantähden alla-esitysparin ykkösosaa, Kuu on torpparin aurinko-nimistä esitystä katsomaan. Tämä(kin) on ollut katsomislistallani jo pidemmän aikaa, onhan esityksen ensi-ilta ollut jo 5.10.2017 eli monta kuukautta sitten. Nyt vihdoin sitten istahdin katsomoon ja yhden tärkeän suomalaisen tarinan äärelle.

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Tai oikeastaan alussa on joukko tuoleja, joiden päällä on kasa vaatteita ja vieressä kenkiä. Näyttelijät kävelevät tuolien luo, ottavat vaatteet käsiinsä ja pukevat päällensä. Hahmot ilmestyvät lavalle paitojen, hameiden ja housujen mukana. Mielenkiintoinen alku, oikein toimiva ja hieno. Esitys alkaa rauhallisesti, kun hahmot puetaan yksi kerrallaan päälle, mutta pian jo Koskelan Jussi (Aki Raiskio) raivaa torppansa suolle ja komeat seinät nousevat hänen ja rouvansa Alman (Lumikki Väinömä) katoksi. Lapsukaiset Akseli (Tapani Kalliomäki), Aleksi (Jari-Pekka Rautiainen) ja Akusti (Paavo Kääriäinen) asuttavat perheensä torppaa toki myös. Monenlaista muuta porukkaa pyörii menossa mukana, on kirkkoherra Lauri Albin Salpakari (Teemu Palosaari) ja hänen topakka vaimonsa Ellen (Laura Huhtamaa), Akselin sydämen varastava Elina Kivivuori (Liisa Loponen), kotoaan häädetyksi joutuvat Laurilat, punapäällikkö Hellberg (Jarkko Lahti), räätäli Adolf Halme (Mikko Pörhölä) ja paroni (Mikko Jurkka).

En ole lukenut Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa, mutta suurin osa tarinasta on tullut tutuksi äidinkielen tunneilla ja muiden ihmisten kertomien juttujen myötä. Viime kesänä näin myös Akseli ja Elina-nimisen kesäteatteriesityksen Joka-teatterissa, joten varsinkin Akseli Koskelan ja Elina Kivivuoren tarina muistui mieleen. Aika paljon samoja juttuja oli näissä kahdessa esityksessä, vaikka ovatkin ihan eri tavoin toteutettuja. Lahden Pohjantähdestä olin vähän lueskellut arvosteluja etukäteen, niiden perusteella osasin odottaa jotain hienoa mutta ei-niin-perinteistä. Ja sellaista sainkin! Tässä on liike ja tanssi isossa osassa, ja Panu Varstalan koreografian ohjailemana hahmot liikkuvat lavalla varsin hienosti ja valloittavasti. Hannu Kellan ja Kai Poutasen musiikki ja äänisuunnittelu tukee liikettä hyvin, ja varsinkin vauhdikkaammat kappaleet ja koreografiat olivat mieleeni. Ja kyllä vaan hienolta kuulostaa, kun Kansainvälinen lauletaan suureen ääneen monen ihmisen voimin, se on nyt muutamassa esityksessä ollut mukana, kuten vuosi 1918 myös. Minna Välimäen lavastus ihastutti heti kun näin lavalle ensimmäistä kertaa. Korkeat, puiset tornit/seinät ovat mahtavat ja vaalea puu näyttää hienolta. Lavastus tuo koko näyttämön hyvin esiin ja ulottuu lavan etureunasta kauas taakse näyttäen koko matkalta hyvältä. Katosta roikkuvat juurakot ovat tosi hienot! Tässä on ehkä yksi kivoimpia lavastuksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja se sopii tarinaan loistavasti myös, eli kokonaisuutena oikein mainio. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu sopii esityksen ajankuvaan ja on monipuolista ja kaunista.

Tässä on paljon rooleja ja monella näyttelijällä onkin ainakin kaksi hahmoa, mutta hyvin on löydetty kaikille omille hahmoille ominaispiirteitä, jotta ne eivät sekoittuisi. Välillä olin tosin epävarma siitä, mikä hahmo lavalla on, mutta kunhan kiinnitti huomiota muihin kohtauksen hahmoihin ja tämän epävarmuutta aiheuttaneen hahmon olemukseen ja puvustukseen, oli helppo palata takaisin kartalle siitä, kuka milloinkin lavalla on. Mieleen jäivät erityisesti Aki Raiskion Jussi, Tapani Kalliomäen Akseli, Teemu Palosaaren Lauri Salpakari, Liisa Loposen Elina, Hiski Grönstrandin Anttoo Laurila, Mikko Pörhölän räätäli Halme, Anna Pitkämäen Aune Leppänen, Jarkko Lahden Ilmari, Hiski Grönstrandin sika ja Paavo Kääriäisen kurki. Kaikki hahmot on kyllä rakennettu hyvin, ja näyttelijät tekevät sekä yksittäiset että joukkokohtaukset hyvällä energialla, kaikki jännittyneet, ihastuneet, rakastuneet, vihastuneet, toiveikkaat ja epäuskoiset tunteet tulevat hyvin esiin.

Muutama hieman hitaasti etenevä kohta hiukan vajaassa kolmessa tunnissa tuli, mutta eivätpä ne katsomisnautintoon vaikuttaneet. Välillä lavalla myös tapahtui aika paljon, jolloin ei ehtinyt ihan joka paikkaan silmiänsä kohdistaa, eli jotain jäi aina näkemättä. Näistä huolimatta olin ihan myyty esityksen aikana ja varsinkin sen jälkeen, tällainen perinteisestä poikkeavampi, vahvasti liikkuva ja musiikillinen, hieno toteutustapa sopi minulle paremmin kuin hyvin ja oli mahtava katsoa, miten hyvin lavalla oleva porukka esitystä teki. Onnistunut esitys, joka on toteutettu sujuvasti ja hyvällä tyylillä, eikä ole menty sieltä missä aita on matalin vaan on löydetty paljon hienoja elementtejä, joista esitys on rakennettu. Tämän jälkeen odotan oikein innolla, että pääsen katsomaan Pohjantähti kakkosen, Mäensyrjäkansan kärsimystie on se nimeltään.