Mitä onni on @ Mäntsälän Teatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Mäntsälän Teatteri!

kuvat Liisa Ahokas

Eilen (29.10) oli Mäntsälän Teatterin Mitä onni on-komedian ensi-ilta.

Pekka (Pasi Jumppanen) saa vaimoltaan Liisalta (Leena Herlevi-Valtonen) idean alkaa tehdä kirjaa onnesta. Hän pyytää kuvataiteilijakaverinsa Hannun (Vesa Parkkinen) mukaan toteuttamaan kirjaa. Kaksikko alkaa kierrellä ympäriinsä haastattelemassa ihmisiä aiheesta mitä onni on? Erilaiset vastaukset saavat miehet miettimään, kannattaako onnesta sittenkään tehdä kirjaa ja mitä siihen nyt sitten kirjoitetaan.

Tässä on hyvä teksti, eläväinen ja terävä, huumori on kirjoitettu luontevasti mukaan ja kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti. Vähän ensi-iltajäykkyyttä esityksessä vielä oli, mutta tästä se lähtee rullaamaan. Esitys on toimiva paketti, joten kunhan pieni jännitys väistyy niin hyvin menee.

Pasi Jumppanen tekee hyvän roolin Pekkana, hän on uskottava ja hahmosta on helppo pitää. Vesa Parkkisen Hannu nousi suosikkihahmokseni, en edes osaa sanoa miksi, mutta jotenkin oikein mainio tyyppi ja hyvin tehty rooli. Muu näyttelijäporukka tekee jokainen monta eri roolia, mainitaan nyt heistä muutama. Erkki Laukkanen ekoyhteisön johtajana on hyvä hahmo, samoin Eija Kuisman pirteä Liselotte. Koko porukka pelaa hyvin yhteen ja varsin hyvä hahmokavalkadi nähdään lavalla.

Kokonaisuudessaan oikein onnistunut esitys, muu yleisö tuntui viihtyvän ja niin viihdyin minäkin. Mitä onni on oli sellainen rento ja hyväntahtoinen, arkinen ja vivahteikas esitys, joka hymyilyttää helposti eikä ole liian vakava. Lavastus toimii hyvin, vaikka Mäntsälän suurlava on paikkana ehkä vähän hankala esittää näytelmää. Hyvin on kuitenkin ratkaistu pulmat. Valot ja äänet tuovat oman lisänsä kokonaisuuteen ja hyvin kokonaisuus toimiikin.

Mitähän se onni sitten on? Esitys sai pohtimaan tätä ja montaa muutakin kysymystä. Mitä onni on onnistui herättämään ajatuksia ja saamaan hyvälle tuulelle olematta kuitenkaan liian kevyt. Tämä oli itse asiassa enemmänkin elämänmakuista hauskuutta kuin "hei naurakaa, tää on komediaa"-hassuttelua. Hyväntuulinen ja mukava esitys siis.

Rock of Ages @ Turun Kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!

kuvat Otto-Ville Väätäinen

Eilen (21.10) oli Rock of Ages-musikaalin ensi-ilta Domino-teatterissa Turussa, jonne suunnattiin äidin kanssa odottavin mielin.

Sherrie (Anna Victoria Eriksson) lähtee kohti Los Angelesia haaveenaan näyttelijän ura. Hän törmää Drew-nimiseen wannabe-rokkariin (Mikael Saari) ja he toki ihastuvat toisiinsa, mutta pakkaa sekoittaa muun muassa rocktähti Stacee Jaxx (Veeti Kallio). Mukana soi 80-luvun paras rock.

Rock of Agesista on tehty elokuva, joka käsiohjelman mukaan jäi tappiolle mutta josta minä pidin, vaikka en nyt äkkiseltään edes muista mitä siinä tapahtui, leffan tarina kun oli erilainen kuin musikaalissa.

Minä olen vähän liian nuori muistamaan kasarihittejä tai -leffoja, toki olen niitä kuullut ja nähnyt mutta kahdeksankymmentäluku ei ole minulle kovin tuttu juttu. Rock of Agesin kaikki biisit olen kyllä kuullut, kuuntelin soundtrackin läpi muutamaan kertaan ennen kuin näin musikaalin koska odotin sitä niin paljon. Katsomossa huomasi kuinka yleisö innostui aina kun joku tosi hyvä biisi alkoi soida, esimerkiksi The Final Countdown. 

Tässähän on loistava musiikki, minun lempparibiisini musikaalissa olivat Wanted Dead or Alive, Here I Go Again, High Enough, Oh Sherrie ja Don't Stop Believin'. Bändi soitti hienosti ja musiikki kuulosti upealta. Vielä kun tähän päälle lisätään aivan mielettömän hienot laulajat, ei katsomossa voi kuin nauttia. Kyllä on paljon lahjakkuutta lavalla!

Drewn roolin tekevä Mikael Saari laulaa niin hyvin, että häntä voisi kuunnella vaikka koko päivän. Huh sentään mikä ääni! (Vaikka toki olen ennenkin kuullut, mutta aina sitä hämmästyy, kun joku noin taitavasti laulaa.) Laulamisen lisäksi kaikki muukin lavalla tuntuu sujuvan ja tekemistä on ilo katsoa. Samoin upeasti laulaa myös Sherrie eli Anna Victoria Eriksson, Stacee elikkä Veeti Kallio, Lonny (Aki Louhela), Justice Charlier (Pauliina Saarinen) ja koko muu porukka. Kuten jo mainitsin, on porukka lavalla erittäin lahjakasta ja rokki soi juuri niin kuin pitääkin!

Erityismaininta vielä Tuukka Raitalan roolille Franzina, tosi hieno! Hauskaa, taitavaa ja onnistunutta roolityötä, mahtavaa katsoa. Mainitaan vielä tanssiosuudet, hienolta näytti ja koreografiat sopivat tähän musikaaliin tosi hyvin. Ja tykkäsin myös Lonnyn ja Dennisin (Mika Kujala) Can't Fight This Feeling-duetosta.

Tykkäsin vielä kaiken muun lisäksi siitä, että niin moni biisi laulettiin englanniksi. Yleensä kaikki laulut on aina suomennettu, mutta nyt tuntui siltä kuin olisi jossain ulkomailla katsomassa kun porukka alkoi laulaa englanniksi. Mutta ei mitään, myös suomennokset toimivat mainiosti. Näitä biisejä kuuluu soittaa kovaa ja mahtavasti ja niin soitettiinkin. Välillä kuitenkin sanat hukkuivat musiikin sekaan, mutta se ei vaikuttanut tarinan seuraamiseen vaikka ei ihan jokaista vuorosanaa kuullutkaan. 

Kokonaisuudessaan Rock of Agesia kannatti siis odottaa, kaikki sujuu ja show on näkemisen arvoinen. Viihdyttävä, vauhdikas, tyylikäs, hauska ja täynnä lahjakkuutta.

Näytelmä joka menee pieleen @ Tampereen teatteri

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!

kuvat © Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Lähdettiin tänään isäni kanssa kohti Tampereen Teatteria ja Näytelmä joka menee pieleen-päivänäytöstä.

Harrastajateatteriryhmä elikkä Polytekninen Draamaseura on löytänyt esitettäväksi täydellisen brittiläisen murhamysteerin nimeltään "Murha Havershamin kartanossa". Harjoitukset ovat olleet käynnissä viikkoja ja nyt on esityksen aika. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi ja sitten alkaakin mennä asiat niin pieleen kuin vain mennä voi.

Mainitaan nyt ensimmäisenä lavastus. Aivan mahtava ja toimii myös loistavasti, seinät kaatuilevat ja tavarat lentelevät juuri oikeissa kohdissa. Tarkkaa on varmasti tämän näytelmän tekeminen, kaiken pitää tapahtua aikalailla just eikä melkein jotta katsoja saa parhaat mahdolliset naurut. Ja niin kaikki tapahtuukin, en ole aikoihin nauranut näin makeasti! Koko muukin katsomo tuntui hytkyvän naurusta, lisäksi väliajalla kuuli hekotusta ja ylistäviä kommentteja, samoin esityksen jälkeenkin. Nerokkaasti on koko homma toteutettu ja kaikki toimii, joten ei ihmekkään että yleisö nauttii.

Näyttelijät ovat kaikki mielettömän taitavia, show rullaa eteenpäin ja erilaiset sattumukset saavat kerta toisensa jälkeen purskahtamaan nauruun. Ketään ei oikeastaan pysty nostamaan toisten yläpuolelle, koko näyttelijäporukka tekee niin hyvää ja varmaa työtä että ei voi kun ihailla (ja nauraa).  Hahmoista tykkäsin eniten Tomi Alatalon näyttelemästä ääni- ja valomiehestä, joka taisi samalla olla myös kuiskaaja ja oli myös aikamoinen Duran Duran-fani. Myös Arttu Ratisen rooli Cecilinä on hieno.

Varsin herkullisia kohtauksia on näyttämöllä lähes koko ajan, mutta varsinkin loppupuolella Mari Turunen ja Pia Piltz saavat nauruhermot kutisemaan. Näyttelijäporukka pelaa niin hyvin yhteen, että jokaisessa kohtauksessa on aina jotain hyvää ja hymyilyttävää. Välillä hirvittää näyttelijöiden puolesta, niin vauhdikasta menoa lavalla on ja tuntuu siltä, että jos joku nyt oikeasti tekee virheen niin voi sattua. Hyvin tuntuvat kuitenkin lavallaolijat tietävän mitä tekevät.

Näytelmä joka menee pieleen onnistuu monessa asiassa eikä itseasiassa epäonnistu oikein missään. Teatterista lähtiessä on ihanan hyvä fiilis ja pitkin päivää on tullut hymähdeltyä milloin millekin näytelmän hetkelle. Todellakin haluan nähdä tämän uudelleen ja nauraa lisää. Nautin esityksestä valtavasti, ehdottomasti kaikilla mittareilla yksi parhaimmista joita olen nähnyt.

Oli myös hyvä ensikosketus Tampereen Teatteriin, vaikka onkin vähän pidempi välimatka niin varmasti aletaan käymään useammin siellä päin.

K18 (Johanna Hulkko)

Bongasin Kärkkäisen kirjaosastolta Johanna Hulkon K18-kirjan ja se kuulosti juuri siltä, että hyvä lukukokemus olisi taattu, joten ei muuta kun lukemaan.

Aksu jää kotiin koira- ja talovahdiksi muun perheen suunnatessa Imatralle. Luvassa on siis tyhjä talo ja sen herruus, pelaamista, vähän juomaa ja seuraa, jota Maria The Sirkusbeibe ei välttämättä hyväksyisi. 

Takakannessa kirjan sanotaan olevan "rento romaani nuoruudesta" ja näin se tosiaan onkin. Hymyilin monelle kohdalle ja pystyin helposti näkemään tilanteet sieluni silmin, osaan pystyin vähän samaistumaankin. Teksti on sujuvaa ja Sylvester Kivelän valokuvat tuovat tarinaan lisämaustetta. Juoni kulkee eteenpäin kevyesti ja teksti pursuilee eläväistä puhekieltä sekä hyväntuulista nuoruutta ja elämää.

Oikein mainio lukukokemus tämä oli, hyvä fiilis jäi ja erityisen kivat hahmot kirjassa. Aksu on hurmaava ja fiksu nuori mies, vähän kyllä menee välillä kovaa ja välillä taas ei, mutta kertojana hauska, nokkela ja luonteva. Muut henkilöt jäivät vähän Aksun varjoon, mutta heille oli kirjoitettu hyviä piirteitä ja toimivia hetkiä. Kenessäkään sivuhenkilössä ei ollut mitään ärsyttävää vaan he sopivat oikein hyvin tarinaan.

Hyvä kirja siis. Ei turhaa kaunistelua tai siistittyä kieltä, Aksu kertoo kuten lukioikäiset pojat nyt kertovat, tutulta kuulostaa minun korviini. Arkiset tilanteet ovat kiinnostavia ja niistä lukee mielellään, sillä ne on kirjoitettu kiehtovasti ja lukijan mielenkiinto herää jo tarinan alussa. Kirja on nopealukuinen ja sen lukee vaikka yhdeltä istumalta. Tarina pitää otteessaan eikä ole liian vakava, vaan hauskalla tavalla juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Elikkä hyvä, elämänmakuinen, hymyilyttävä ja mielenkiintoinen.

Sylvi @ SUPER teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos SUPER teatteri!

kuvat © Juha Peurala

Tänään suunnattiin äidin kanssa Lahteen SUPER teatteriin katsomaan Minna Canthin Sylvi-näytelmää.

Meillä oli äidinkielen kurssilla luettavana Canthin Anna Liisa, joka oli minusta ihan hyvä mutta ei kuitenkaan jäänyt mitenkään erityisesti mieleen. Sylvistä huomasin heti samoja piirteitä, esimerkiksi samoja vuorosanoja/lauseita ja hahmojen piirteitä, mutta tarina oli mielenkiintoisempi tai sitten oli kivempi katsoa näytelmää kuin lukea se.

Orvoksi jäänyt Sylvi (Anni-Maija Koskinen) on mennyt nuorena naimisiin 18 vuotta vanhemman Akselin (Anssi Hyvönen) kanssa. Paikkakunnalle palaa Sylvin lapsuudenystävä Viktor (Petri Knuuttila), jonka kanssa lempi pian leimahtaa ja Sylvi on kahden miehen välissä. Aksel on hänen miehensä, mutta Viktor on Sylvin rakkaus. Viktorin sisko Alma (Roosa Vilèn) koettaa takoa järkeä kummankin päähän samalla kun Sylvi ja Viktor rakastuvat yhä enemmän.

Näyttämö on pieni ja siellä on lavasteena kaksi tuolia sekä pöytä. Katsomo on myös pieni, yleisö on lähellä näyttelijöitä ja tapahtumia. Se sopii tähän paremmin kuin hyvin, tuntuu kuin seuraisi vierestä jonkun tutun elämää. Ilmeet ja eleet erottaa hyvin, tunteet tulevat iholle ja hetkeksikään ei voi irrottaa katsettaan näyttämön tapahtumista. Tarina pysyy tiiviinä ja sujuvana, ei ole mitään turhia hitaita kohtia tai haparointia, vaan kaikki tehdään niin että se onnistuu.

Anni-Maija Koskinen on upea, Sylvistä tulee esiin monta puolta, rooli on herkkä ja voimakas sekä tyylikäs ja vivahteikas. Erittäin taitavasti tulkittu hahmo ja hieno roolisuoritus. Mahtavaa. Anssi Hyvösen Aksel ehtii muutamaan kertaan jo kauhistuttaa, vaikka kuinka etsin hahmosta jotain kivaa niin oli mies aika ikävä. Hyvönen tekee kuitenkin mainion roolin Akselina vaikka roolihahmo ei ollutkaan mieleeni, liian pelottava. Hyvösen toinen rooli, herra Hake, on myös hyvin tehty ja vähän jo miellyttävämpi hahmo tällä kertaa.

Viktor on minusta kiva tyyppi, vaikka vähän ehkä pelkuri tai hölmö mutta kuitenkin vaikuttaa ihan hyväntahtoiselta ja vähän väärinymmärretyltäkin jossain vaiheessa. Petri Knuuttila tekee onnistuneen roolin ja Viktorin tunteet ovat hyvin esillä. Roosa Vilènin Alma on toimiva hahmo, vähän hukassa ja turhautunut veljensä ja Sylvin rakkaudentunnustuksista. Hyvin tulkittu Alman harmitus ja huoli siitä, miten kielletty rakkaustarina päättyy.

Toivoin tälle onnellista loppua (kuten totta kai kaikille tarinoille, mitenkäs muutenkaan) mutta jäin vähän ristiriitaisiin ajatuksiin. Eihän se nyt ihan iloisesti loppunut, mutta silti jäi päällimmäiseksi hyvä fiilis näytelmän jälkeen. Vaikka esityksessä oli vähän ankeita kohtia ja kaikki toivo tuntui hetkittäin menetetyltä, jostain vain pääsi lupaus paremmasta pilkahtamaan tarinan sekaan ja kaikki kääntyi paremmin päin. Loppu jäi myös vähän auki, eihän sitä tiedä miten tarina tästä jatkui ja kuinka onnellisesti vielä kävikään.

Hieno esitys oli tämä, erittäin hyvät näyttelijät tekemässä ja kiva katsoa, oli parempi kuin odotinkaan! Vahva suositus Sylville, itse tykkäsin tästä kovasti. 

Hylje @ OMS-teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos OMS-teatteri!

Jaxuhalli viihdyttää lapsia
kuvat Jussi Rekiaro

Konepajan Brunossa sai tänään ensi-iltansa Hylje-niminen musta musikaalikomedia, jossa nähdään myös draamaa ja improvisaatiota. Eilen minä ja äiti suuntasimme uuteen, syksyllä 2015 perustettuun OMS-teatteriin katsomaan musikaalin kenraalia.

Mainosmies Ilmari (Erik Mashkilleyson) menee ruotsinlaivalle töihin Jaxuhalli-maskotiksi ja etsii siinä samalla itseään. Laivalle tulevat myös hänen naisystävänsä Enni (Sanna-Mari Metsi), Marcus (Kaarlo Laite) ja Rebecca (Hanne-Maaria Nykänen) sekä heidän tyttärensä Cecilia (Myy Lohi), mainostoimiston pomo (Sandy Stolpe) ja tämän elämänkumppani Adiemus (Juha-Matti Kahilakoski) sekä muuta risteilyporukkaa.

Musikaalin musiikki ja koreografiat ovat monipuolisia ja tyylikkäitä, taitavia tanssijoita ja näyttelijöitä sekä laulajia ja muusikoita lavalla. 12-henkinen bändi soittaa hienosti ja välillä katse harhailikin enemmän soittajissa kuin näyttelijöissä.

Vaikka kyllä niitä näyttelijöitäkin katselee mielellään. Varsinkin Cecilian roolin tekevä Myy Lohi on loistava, tulkitsee lapsen roolin luontevasti ja on hienon roolityön lisäksi mainio laulaja. Cecilia on hyvä hahmo, fiksu ja terävä nuori tyttö joka saa monen ihmisen ajatukset sekaisin. Toinen hyvä ja mielenkiintoinen hahmo on Adiemus, joka jää sopivalla tavalla vähän etäiseksi mutta on kuitenkin aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja muutenkin varsin mainio tyyppi. Juha-Matti Kahilakoski myös laulaa hienosti.

Myös Erik Mashkilleysonin Ilmari on kiva hahmo, sympaattinen ja mukavan oloinen mies, joka luultavasti oppii kuin oppiikin asian tai pari itsestään laivalla ollessaan. Laulu sujuu ja hahmo on hyvin tulkittu. Mainitaan vielä Hanne-Maaria Nykäsen Rebecca, tosi hyvin tehty rooli!

Hienot valaistukset ja kekseliäät lavastukset tässä on. Kolme trukkia ajelee ympäri hallia ja valot värjäävät hienoja kohtauksia. Yhdessä vaiheessa nähtävä polkupyöräkohtaus saa hymyn huulille. Välillä musiikki meinasi olla hiukkasen lujalla eikä laulujen sanat ihan erottuneet, mutta suurimman osan kyllä kuuli.

Maskotit ovat minusta aina olleet pelottavia, koska ikinä ei voi tietää kuka siellä sisällä oikein on. Jaxuhalli ei kuitenkaan kauhistuttanut lavalla vaappuessaan kun vähän väliä hylkeen pää lähti ja Ilmari tuli näkyviin. Uskaltauduinpa halaamaan Jaxua väliajalla! Oikein pehmeä tyyppi oli hän.

Kokonaisuudessaan Hylje on oikein hieno ja tyylikkäästi toteutettu musikaali, mielenkiintoinen tarina ja hieno porukka tekemässä. Menkäähän ihmeessä katsomaan, esitykset 28.10 asti!

Adiemus esittelee Saludo-mainosta

Finnhits @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!

kuvat © Hämeenlinnan teatteri/Tommi Kantanen

Finnhits Hämeenlinnan teatterissa kiinnosti heti kun sen ilmoitettiin tulevan ensi-iltaan joten ei muuta kuin koko perhe autoon ja kohti Hämeenlinnaa ja tuttuja säveliä!

Huoltoaseman baarissa erilaiset henkilöt laulavat karaokea ja elävät elämäänsä. He ovat baarissa yhdessä ja yksinään, kaikki tuntevat toisensa. Baarissa nähdään Mira (Maiju-Riina Huttunen) ja Juhis (Saska Pulkkinen), Jorma (Lasse Sandberg) ja Seija (Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä), Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) sekä Lissu (Birgitta Putkonen). Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja muuttuvat matkan varrella.

Eilen esityksen jälkeen ensimmäinen sana, jolla halusin kuvailla sitä, oli ihana. Ja on edelleen. Ihanan elämänmakuinen, ihanan monipuolinen, ihanan viihdyttävä ja hieno esitys. En tiennyt kovin tarkasti että mistäs tämä nyt kertoo, mutta heti ensihetkistä lähtien tiesin tykkääväni esityksestä ja paljon. 

Suurimman osan esityksessä kuultavista lauluista olen joskus kuullut, mutta muutama uusikin mahtui joukkoon, kuten Cuba, Paint it black ja Kapakkaenkeli. Finnhitsin parasta antia olikin nämä lauluosiot, taitavia laulajia ja hienot ja vauhdikkaat koreografiat (Sari Louko), kyllä oli kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Erityisesti Saska Pulkkisen vetäisemä Paint it black ja koko porukan esittämä Tankero's love olivat hienoja, sekä upeaäänisen Mikko Töyssyn laulama Kaksi lensi yli käenpesän ja Rotunainen jonka esitti Lotta Huitti olivat huikeita. Hyviä laulajia mukana ja kivoja kappaleita.

Tähän mahtuu tosi paljon hienoja kohtauksia ja hetkiä, pelkkiä näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä joista tykkäsin kovasti ja myös isoja kokonaisuuksia jotka ovat mainioita. Henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ihania ja heidän tarinaansa seuraa mielellään. Erityisesti tykkäsin Jormasta, Juhiksesta ja Mirasta. Ja bändi veti hyvin, eli Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne. 

Tarina oli vähän irtonainen ainakin vielä, mutta se ehtii tässä kehittyä ja muotoutua, ensi-ilta lupaili ainakin hyvää showta joten hetken päästä tämä on varmasti jo tosi upea! Minun tekisi mieli mennä katsomaan heti uudestaan. Välillä äänentoisto tuntui olevan vähän hiljaisella tai ääni tuntui katoavan (tai sitten minulla on huono kuulo) mutta tämä ongelma esiintyi vain pari kertaa ekalla puoliskolla ja sen jälkeen kuului hyvin.

Kokonaisuutena Finnhits oli siis todellakin minun makuuni, tykkäsin siitä paljon ja menen varmasti katsomaan vielä uudelleenkin!

Sielujen sininen silta (Mariel Pietarinen)

Sain kirjan vapaakappaleena, kiitos KVALITI!

Sielujen sininen sita on Kavionjälkiä sydämessä-kirjasarjan neljäs osa. Sain sen viime perjantaina ja lopettelin lukemisen lauantaina, eli pakko oli heti lukea.

Lomasaarella ollaan täydessä työn touhussa, kun vanhoja rakennuksia korjataan ja hevosille suunnitellaan tiloja saarelle. Lindakin pääsee saarelle auttamaan remontissa ja näkemään Susannea ja Joonatania. Myös Lindan paras kaveri Minttu pääsee mukaan. Kunnostaminen sujuu loistavasti, kunnes joku alkaa tuhota paikkoja ja rikkoa korjattuja huoneita. Yrittääkö joku estää remonttia tapahtumasta? Entä mikä on sielujen sininen silta, josta Marcus höpisee?

Kirja alkaa Loimarannan tallilta, jossa ärsyttävä Vivi-tyttö on päättänyt varastaa Lindan hoitohevosen Fian. Eihän sellainen nyt käy! Lindalla on kuitenkin kiireitä ja koulukin on vähän kärsinyt kun kaikki aika kuluu tallilla. Vielä kun pitäisi saarellakin ehtiä käymään. Mitä jos aikaa ei riitä Fiadoralle?

Kuten sarjan edellisetkin osat, Sielujen sininen silta on nopea lukea, teksti on sujuvaa ja kirjasta jää hyvä fiilis. Pietarinen kirjoittaa eläväisesti ja kuvailevasti, tapahtumat seuraavat toisiaan ripeässä tahdissa ja kirja pitää otteessaan. 

Kirjassa ei tapahdu hirveästi mitään uutta, vaikka saaren kartanoa ja tallia kunnostetaankin ja pari uutta haamua ilmestyy mukaan. Kirjan tapahtumat ovat aika rauhallisia, kunnes lopussa alkaa sitten tapahtua ja vauhdilla. Haamuja ilmestyy, Linda katoaa ja kartanon sotkija on vähällä jäädä kiinni. Tunnelma alkaa muuttua jännittäväksi ja vähän jo hirvittää. Mitäs tässä oikein tapahtuukaan vielä?

Lindan ja Joonatanin välillä ei  tapahdu kauhesti, mitä nyt molemminpuolista kiusoittelua koko ajan. He ovat kyllä hauska parivaljakko, kiva lukea kaikkia Linda ja Joonatan-kohtauksia. Miroa tässä kirjassa oli liian vähän, hän vain käväisi kerran tallilla ja sen jälkeen ei poikaa näkynyt. Hyvä kohtaus se kuitenkin oli, jossa Miro oli mukana. Vahvistaa edelleen tätä Miro vs. Joonatan-asetelmaa. 

Uudet haamut, Lovisa ja tämän Frozen-heppa, sopivat tarinaan ja lopulta johdattavat sielujen sinisen sillan luokse, mutta eivät ole niin isossa osassa kuin edellisten kirjojen haamut. Haamukohdat on hyvin kirjoitettu ja pieni jännityksen värinä tulee aina kun haamuja näkyy.

Viimeksi luulin, että saarella olisi jo hevosia, mutta eipä ollut vielä. Kohta niitä kuitenkin varmaan tulee sinne. Kylläpä odotan jatkoa tälle, tarina pitää niin hyvin otteessaan ja henkilöt ovat kivoja ja tuntuvat jo tutuilta. Oikein koukuttava sarja siis!

Miehen kylkiluu @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos LKT!

kuvat Lauri Rotko

Pakattiin koko perhe lauantaina 1.10 autoon ja suunnattiin Miehen kylkiluu-esityksen ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin.

Apteekkari Jussi Ollenbergillä (Tuukka Leppänen) on kaunis vaimo Elli (Liisa Loponen) sekä kaunis apteekkioppilas Aina (Anna Andersson), joka vetää häntä puoleensa. Apteekin apumiehellä Tuomaksella (Mikko Pörhölä) riittää myös vientiä, sillä häntä havittelevat apteekin taloudenhoitaja Amalia (Raisa Vattulainen) ja tohtori Yrjö Kallion (Jari-Pekka Rautiainen) taloudenhoitaja Miina (Lumikki Väinämö). Myös Amalian veli, suutari Topias (Mikko Jurkka) on puolisoa vailla. Kuka saa kenet ja kuka onkaan kenenkin rakkaus? Se selviää tässä tarinan aikana.

Ensimmäiseksi mainittakoon lavastus, aivan ihanan näköinen ja toimii loistavasti! Kaikki pienet yksityiskohdat ja koko näyttämökuva kiinnittävät huomiota ja näyttelevät oman osansa tarinassa. Myös musikantit Satu Lång ja Martti Peippo sekä heidän kauniit sävelensä sopivat esitykseen.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja esitys meni jo ensi-illassa rennosti ja sujuvasti eteenpäin. Eniten pidin Liisa Loposen roolista Ellinä, hän oli oikein hyvä ja ilmeikäs. Tunteet ja ajatukset tulivat selkeästi esiin ja rooli oli kivan monipuolinen. Myös Jari-Pekka Rautiainen oli Yrjönä tosi hyvä, en ole häntä kovin montaa kertaa lavalla nähnyt mutta tämän esityksen perusteella haluan kyllä nähdä. Mikko Pörhölä on hauska ja sympaattinen Tuomaksena, joka joutuu kahden naisen pyöritykseen eikä oikein haluaisi sanoa kummallekkaan ei. Myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan ja heillä on paljon hyviä hetkiä lavallla.

Tässä oli myös tasavahvat ensimmäinen ja toinen puoliaika. Vähän kyllä kallistun toiseen puolikkaaseen, mutta se ei silti ollut mitenkään selkeästi parempi vaan esitys pysyi kasassa ja luontevana molemmilla puoliskoilla. Kiva myös ettei ollut esirippua edessä kun yleisö tuli saliin, vaan oli mahdollisuus ihastella lavastusta jo ennen esityksen alkua niin pystyi sitten keskittymään siihenkin, kun oli jo hetken tutustunut maisemaan.

Kokonaisuudessaan tykkäsin tästä kyllä, oikein hauska ja kevyt, kesäinen ja hilpeä esitys, jossa on tarinaa ja paljon hyviä hahmoja. Jossakin vaiheessa menen uudestaan katsomaan, kiva nähdä miten esitys on tästä vielä muuttanut muotoaan, varmasti kehittyy vielä vaikka olikin ensi-illassa jo aivan mainio.