Uskottu mies – Viktor Kärppä @ Pesäteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Pesäteatterilta

kuvat © Silja Satulamäki

Näin Uskottu mies-musiikkinäytelmän 5.7.

Viktor Kärppä (Stefan Andersén) saa toimeksiannon selvitellä edesmenneen ystävänsä perintöä, ja erityisesti etsiskellä tietoja, joiden perässä vaikuttaa olevan milloin kukakin niin Suomen kuin Venäjän puolelta. Rajan yli edestakaisin suhaava Kärppä saa seuraajakseen ja seurakseen nuoren poliisin Max Paapan (Mikko Laine), joka uhkuu virkaintoa ja viljelee nuorisoslangia. Kotona Marja-puoliso (Anna Pukkila) soittelee turhautuneena perään ja kasaa listaa tekemättömistä asioista, mutta leppyy kuitenkin aina kun Viktor lopulta palaa reissuiltaan. Tukaliakin tilanteita tulee vastaan tietoja etsiessä, ja esiin on kaivettava niin ase, nyrkit kuin golfmailakin. Mitä tietoja kaikki niin kuumeisesti hakevat? Ja miksi juuri Kärppä on se, joka ne voi löytää?

Matti Röngän kirjoittama dekkarisarja Viktor Kärpästä ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tässähän sitä niin Kärpän hahmoon kuin tämän toimiin ja tempauksiin tutustui. Uskottu mies-romaaniin (ja ehkä joihinkin muihin Kärppä-kirjoihinkin) pohjautuvan näytelmän ovat dramatisoineet Tapio Aarre-Ahtio ja Kalle Sulalampi, joista jälkimmäinen vastaa myös ohjauksesta. Röngän ääntä kuullaan kertojana, ja sujuvia sutkautuksia siltä suunnalta saadaankin. Tuttuun tapaan mukana on myös musiikkia, kun Pesiksellä kerran ollaan. Vaikka en siis tuntenut Viktor Kärppää tai tätä Kärppä-tarinaa etukäteen, Aarre-Ahtio ja Sulalampi ovat sovittaneet tarinan näyttämölle tavalla, joka avaa Kärppä-kirjojen maailmaa sopivissa määrin, ja myös luottaa siihen, että näytelmää katsoessa yleisö pääsee kokonaisuuteen mukaan. Kaikkea dekkarisarjassa aiemmin tapahtunutta tai edes kaikkea Uskottu mies-romaanissa tapahtuvaa ei ole mahdollista sisällyttää yhteen näytelmään, ja rajaaminen ja karsominen on onnistunut sujuvasti. Alkupuolella olin vähän pihalla siitä, missä mennään, kuka on kukin ja kummalla puolella rajaa nyt ollaan, mutta nopeasti tapahtumat selkenivät ja Kärpän seikkailuista sai kiinni. Esitys on tyylilajiltaan veijarimainen dekkarikomedia, ja sellaisena varsin mainio. Hyväntuulista huumoria ja lämmintä leikinlaskua riittää, ei yli vedetysti vaan juuri sopivan rempsakalla otteella. Maltetaan esityksessä välillä myös vähän pysähtyä herkistymään ja hempeilemään, ja vakaviakin kohtauksia on muutama. Nämä tuovat kivasti syvempää tasoa ja ristiriitaakin sekä koko tarinaan että Kärpän hahmoon. Kalle Sulalammen ohjauksessa napataan varmoin ottein kiinni niin huumorista kuin vakavuudesta, ja kokonaisuus on oivasti rytmitetty. Viihdyttävä ja vauhdikas juttu, tämä ei ota itseään vakavasti mutta juuri sellaisella parhaalla tavalla – vaikka esitys onkin veijarikomediaa ja humoristista dekkarimeininkiä, se tehdään tosissaan ja senkin päälle vielä lämmöllä. Eihän sellaista katsoessa voi kuin viihtyä!

Musiikkia siis myös kuullaan, enemmän ja vähemmän tarinaa eteenpäin kuljettavaa mutta joka tapauksessa siihen mainiosti sopivaa. Bändi (Ilmari Myllynen, Astrid Blomqvist, Einari Toiviainen, Pekka Airos ja Julius Jansson) soittaa mainiolla meiningillä, ja koko esiintyjäjoukko kuulostaa laulaessaan oikein hyvältä. Kappaleista mieleen jäivät erityisesti Seksipommi, Tervetuloa länteen Andrej, Kurjet ja Kivi jota vierittää I, joista etenkin viimeisenä mainittu sopii tarinaan erinomaisesti. Koreografiat ovat Mikko Laineen ja työryhmän käsialaa. Lavalla pyörähdellään niin tulisen tangon kuin vauhdikkaan ammuskelukoreografian merkeissä, ja kaikenlaista tanssia ja tappelua nähdään moneen otteeseen. Viime kesänä korkatulle suppanäyttämölle on lavastuksen loihtinut Minna Lavaste ja puvustuksesta vastaa Auli Kokkonen, joiden kädenjälkenä on syntynyt visuaalisesti eheä ja tyylilajiin sopiva näyttämökuva. Erityisesti sinisten seinien maalauksiin sekä koristeellisiin oviin ihastuin, samoin hauskoihin pieniin luukkuihin ja siihen, miten lavasteissa liikutaan ympäriinsä, myös katolla ja ympäröivässä metsämaisemassa. Puvustuksessa on tunnelmia niin virkavallan edustajien kuin hämärähemmojen habituksesta, ja kaikkien sille välille asettuvien tyyppien asukokonaisuuksista myös. Erityisesti kaikki univormut ja hatut olivat mieleeni, samoin se, miten vaatteilla luodaan hahmoa ja eri hahmojen välistä eroa sukupolvessa, elämäntyylissä ja/tai siinä, kuinka rennosti tai vakavasti maailmaan tai elämään suhtautuu. Tässä on kyllä aivan loistavia vaateparsia koottu monelle hahmolle, ai että mitä tyyppejä ja millaisia tyylejä! Useamman näyttelijän tehdessä montaa roolia ovat myöskin vaihdot tarkasti suunniteltuja eikä niille ole paljoa aikaa. Sujuvasti menevät kaikki, ja ne vaihdot, jotka tapahtuvat lavalla, ovat näppärästi näyttämön tapahtumien lomaan saatu sopimaan.

Stefan Andersén tekee Viktor Kärppänä onnistuneen roolin, jossa on huumoria, herkkyyttä, ristiriitoja, menneisyyden painolastia ja hyväsydämisen miehen tuskaa tämän joutuessa jatkuvasti hämärien tilanteiden keskelle. Andersén on lavalla lämpimästi ja inhimillisesti läsnä, hän tavoittaa sen sulkeutuneisuuden ja surumielisyyden joka aikamoisen monessa dekkaritarinan päähenkilössä yleensä tuppaa olemaan, mutta ei tee Kärpästään mitään menneisyyden varjojen ja nykyisyyden onnen ja vaikeuksien välillä hankalasti tasapainottelevan asioidenselvittelijän arkkityyppiä, vaan onnistuu nämä kaikki hahmokonventioihin kuuluvat ominaisuudet välittämään luontevasti ja raikkaastikin. Roolityössä on sydäntä ja synkkyyttä, ja Andersén on taitava tunteiden tulkitsija, joka tuo hahmoon hienosti syvyyttä. Anna Pukkila tekee Viktorin puolisona Marjana kauniin ja varman roolityön, joka on uskottava ja hyvin rakennettu. Pukkilan näyttelijäntyössä on lempeyttä ja jämäkkyyttä sopivassa suhteessa, ja hän ja Andersén pelaavat luontevasti yhteen. Shownkin Pukkila varastaa vauhdikkaalla tulkinnallaan Teppo Korhosesta, jestas sentään! Siinä se on sellainen vanhan liiton poliisinketku että oksat pois, ja Pukkila heittäytyy kohtaukseen täysillä. Mirva Myllynen on molemmissa rooleissaan Oksanana ja Valentina-mummona valloittava, eri tavoilla mutta valloittava yhtä kaikki. Myllynen heittäytyy roolitöihinsä erinomaisella energialla, ja ottaa lavan haltuun. Hän on erityisesti komedillisissa hetkissä hurjan hyvä, ja lukee huumoria tarkasti. Mikko Laine tekee monta roolia, joista isoimpana poliisi Max Paapan osan. Olen vähän heikkona tällaisiin vanhempihahmo-tyyppisiin asetelmiin, joten kun Kärppä vastahakoisesti nappaa Paapan siipiensä suojaan, meikähän heti oli ihan messissä. Laine ja Andersén myös näyttelevät hahmojensa välisen, koko ajan muotoaan etsivän ja kerrostuvan dynamiikan tosi kivasti, ja pidinkin tämän kaksikon seikkailuista kovasti. Laine tuo Maxin rooliin hyvää energiaa ja innokkuutta sekä tarkkasilmäisyyttä, joka sopii hahmolle oivallisesti. Pidin etenkin siitä, miten Laine näyttelee Maxin huolettomuuden ja rennon otteen poliisihommiin, mutta säilyttää mukana kuitenkin myös ajatuksen siitä, mikä on tavoite ja mitä kohti pyritään. Karate 2:n rooli on myös mainittava, melkoista menoa! Ja suksiminen reippahasti pitkin lavaa ja vielä supanreunaa ylös ja alas. Vauhtia ei puutu, eikä vaarallisia tilanteita!

Ilmari Myllynen tekee kolme mainiota roolia Telepnevinä, Genjana ja Karamazovina. Erityisesti Genja koko persoonassaan, pilkettä silmäkulmassa ja kuitenkin epäilystä mielessä teki vaikutuksen. Minuun iski totta kai kohtaus, jossa Genjan petos paljastuu Kärpälle, tässä on hienosti tasoja, vakava tunnelma ja ah niin ihanaa draamaa ystävien välillä. Ranssi Toiviainen ja Astrid Blomqvist toimivat tarinan jonkinlaisina kuljettajina Rumpan ja Maikan rooleissa, tämä kaksikko työskentelee Kärppä-yhtiöissä ja samaan aikaan osallistuu tapahtumiin ja seuraa niitä sivusta. Molemmat tekevät useampia roolitöitä ja vaihtavat hahmosta toiseen sujuvasto. Toiviainen jäi mieleen etenkin isä Hristoforoksen arvokkaasta olemuksesta, Blomqvist kauniista lauluäänestään, napakasti näyttelemästään Maikasta ja jämäkästä roolista kapteenina. Pekka Airos tekee Aleksein roolin valloittavalla yhdistelmällä pikkupoikamaista intoa ja aikuisen miehen vakavuutta. Roolityössä on rentoutta ja sujuvaa otetta siihen, mitä lavalla tapahtuu ja miten Aleksei siihen reagoi. Julius Jansson nähdään Sergein ja Niilon rooleissa, ja hän on molemmissa oikein hyvä. Etenkin Sergeinä Jansson on päässyt hyvin perille siitä, millainen tyyppi hänen hahmonsa on ja miten tämä maailmasta ajattelee. Einari Toiviainen tekee kolme roolia epämääräisestä bisnesmiehestä Karate I:seen, ja taitaa niin vakavahenkiset hämärähköt hommat kuin heittäytymisen vauhdikkaaseen lähitaisteluun.

Uskottu mies on leppoisa ja otteessaan pitävä dekkarinäytelmä musiikilla höystettynä. Aluksi kesti jonkun hetken päästä perille tarinasta, hahmoista ja siitä, mikä on homman nimi, mutta näppärä näyttämösovitus pistää tarinan lavalle sopivaan, selkeään pakettiin, joka onnistuu pitämään ainakin meikäläisen suurin piirtein koko ajan tapahtumissa mukana. Kärppä-kirjojen ja -hahmon tuntemus avaisi esitystä varmasti paljon syvemmin ja katsomiskokemus antaisi enemmän, mutta myös tällaiselle noviisille juttu tarjoili varsin mukavan parituntisen. Näyttelijät ja bändi heittäytyvät tarinaan ja hahmoihinsa hyvällä meiningillä, ja kevyen ja veijarimaisen fiiliksen lisäksi mukaan mahtuu myös herkkiä ja hempeitä hetkiä. Musiikki sopii tarinaan vaikka ei sitä aina varsinaisesti edistäkään, ja porukka vetelee lavalla ihanalla energialla. Sateinen keli pelotteli yleisöä, joten pienehköllä mutta sitäkin iloisemmalla katsojajoukolla nautimme esityksestä – ja sadekin taukosi näytöksen ajaksi! Vain viimeiset viisi minuuttia tihutteli, ja sehän ei ketään haitannut. Erityiskiitos esiintyjille, jotka pistivät pystyyn hienon vedon myös harvemmalle katsojakunnalle!