Teatterinna-blogi kymmenen vuotta

Postauksen lopussa arvonta!

Teatterinna-blogi täyttää tänään kymmenen vuotta! Kymmenen!

Huh sentään, miten kauan olen ehtinyt kirjoitella teatterijuttuja muistiin. Hämmästyttävää ja siistiä, ja iso osa minua. Onnea siis minä ja blogi! Olen aloittanut blogin kirjoittamisen ollessani viidentoista, joten olen kasvanut aikuiseksi ja ehtinyt muun muassa valmistua niin peruskoulusta, lukiosta kuin yliopistosta (kandiksi) blogin olemassaolon aikana. Eikä maisteriksi valmistumiseen ole siihenkään enää pitkään, ensi tiistaina nimittäin palautan maisterintutkielmani arvioitavaksi. Paljon on kymmeneen vuoteen mahtunut, niin teatterin parissa kuin muussakin elämässä, ja moneen onnelliseen muistoon näiden kymmenen vuoden ajalta liittyy blogi tavalla tai toisella. Tässä postauksessa muistelen kuluneita vuosia ja nostan esiin teatterikokemuksia ja -sattumuksia, jotka ovat tavalla tai toisella olleet merkittäviä, ja muita juttuja ihan sen mukaan, mitä tulee mieleen. Postauksen lopusta löytyy blogin synttäreiden kunniaksi myös lippuarvonta!

Blogi on ollut siis pystyssä tasan kymmenen vuotta. Tuohon aikaan mahtuu muun muassa noin 500 tekstiä, lähes 250 000 näyttökertaa, kolmesti jaetut Teatterinna-palkinnot ja monet teatteritärpit. Elämäni aikana aikana olen nähnyt livenä hieman yli 400 eri esitystä, pienen osan niistä useammankin kerran, ja suurimman osan viimeisten kymmenen vuoden aikana. Lisäksi olen katsonut jonkin verran myös esitystallenteita, ehkä noin 50, mutta niistä olen pitänyt listaa aika huonosti. Osan esitystallenteista olenkin sitten katsonut aika moneen kertaan, ja mikä parasta, pystynyt videomuodossa palaamaan omiin suosikkihetkiini aina uudelleen. Olen käynyt katsomassa musikaaleja, puhenäytelmiä, lastenteatteria, tanssiteoksia, oopperaa, balettia, osallistavaa teatteria, monologeja, konsertteja ja improvisaatiota, esityksiä suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, kotimaan lukuisten paikkakuntien lisäksi Lontoossa ja Tukholmassa. Olen tavannut paljon ihmisiä ja tutustunut niin teatterin tekijöihin kuin kanssakatsojiin, ja oppinut teatterista hurjasti.

Edellisen kerran tein juhlapostauksen blogin viisivuotispäivänä, jolloin jatkoin vuonna 2014 kirjoittamiani ajatuksiani teatterin merkityksestä itselleni. Vuonna 2014, viisitoistavuotiaana, kirjoitin siis seuraavaa: "Teatterin vaikutus elämääni on suuri. Se on vaikuttanut tulevaisuuteni, tiedän mihin haluan tähdätä. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joita en ilman teatteria olisi ikinä tavannut. Joka kerta kun astun sisään teatteriin ja istun katsomoon, sisimpäni täyttää ilo ja odotuksen tunne siitä, mitä on tulossa. Jokainen esitys on yksilö ja kaikki muuttuu jatkuvasti. Mikään ei ole koskaan täysin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, jos joku unohtaa vuorosanansa tai sanoo jotain eritavalla kuin ennen. Aina voi tapahtua jotain. Se tekee teatterista kiehtovan." Vuonna 2019, kaksikymppisenä, jatkoin juttua seuraavasti: "Olen siis ollut 15-vuotiaana täysin samaa mieltä kuin nyt. Uusia tuttavuuksia on teatterin kautta tullut lisää, haaveilen ja tähtään edelleen tulevaisuuteen teatterialalla, olen joka kerta innoissani astellessani katsomoon ja tiedän, että jokainen kerta teatterissa on erilainen. Ja se on edelleen parasta ja kiehtovaa! Nyt 20-vuotiaana suhtauden esityksiin ehkä teknisemmin ja tarkemmin kuin viisi vuotta sitten, olen oppinut tutkailemaan esitystä sen osa-alueiden kautta ja tarkastelemaan sitä, mikä tekee jokaisesta esityksestä yksilöllisen kokonaisuuden. Teatterin taika hämmästyttää silti, ja siitä tulee aina hyvälle mielelle ja onnelliseksi. Se ehkä lopulta onkin se teatterin paras juttu - se tekee minut valtavan onnelliseksi, ja siksi en saa siitä tarpeekseni." Nyt kaksvitosena allekirjoitan edelleen nuoremman minäni ajatukset, ja jatkan niitä näin: teatteri on edelleen parasta, ja ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen innostunut siitä jotenkin uudelleen. Muistan, miltä tuntui ensimmäisiä kertoja hurahtaa johonkin esitykseen, innostua lavalla näkemistään ratkaisuista, moikata jotakuta näyttelijää ja kiittää roolisuorituksesta, ja tajuta, että tämä juttu nimeltä teatteri on muuten todella siistiä. Olen päässyt näkemään paitsi elämäni, myös viimeisen viiden vuoden aikana, ihan mahtavia juttuja, ja teatterin maailma kiehtoo yhä edelleen minua kovasti. Unelma teatterialalla työskentelystä ei myöskään ole kadonnut mihinkään... En malta odottaa, mitä tulevaisuuden teatterijutut tuovat tullessaan!

Kuvituskuvina juhlapostauksessa lavakuvia sieltä täältä, vajaan kymmenen vuoden ajalta ja lähinnä valittu kriteereillä lava näkyy ja kuva löytyi puhelimesta. Ai että, miten paljon ihania muistoja!

Ja seuraavaksi se, mitä kaikki (minä) ovat odottaneet... Teatterimuisteloita vuosien varrelta! Olen ihan varma, että joku tärkeä juttu unohtuu, mutta eipä sitä toisaalta enää kaikkea voi muistaakaan.

Tärkeitä esityksiä...

...minulle kaikista tärkein näkemäni produktio on Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2013 ensi-iltansa saanut Tohtori Zivago-musikaali. Näin musikaalin kymmenen kertaa, ja olen myöhemmin matkannut sen perässä niin Saloon Teatteri Provinssiin kuin Lontooseen London Palladiumiin. Kumpikaan näistä kyllä hienoista produktioista ei kuitenkaan ole iskenyt kuten HKT:n versio iski. Olin ensi kertaa sen nähdessäni neljätoista, ja musikaalin suuret tunteet ja suuri musiikki tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Luin Boris Pasternakin romaanin, johon musikaali perustuu, ja katsoin siitä tehdyn elokuvasovituksen, koska rakastuin musikaaliin niin kovasti. Zivagolla on sydämessäni niin erityinen paikka, ettei sen merkitystä sanoin pysty selittämään. HKT:n produktio osui elämässäni juuri oikeaan hetkeen, ja mahdollisuus kokea musikaali kymmenen kertaa tutustutti minut sen tarinaan, hahmoihin, musiikkiin, tunnelmiin ja tunteisiin perinpohjin. Zivago on ainoa musikaali, jota minulla ihan oikeasti on joskus todella kova ikävä. Haluaisin niin nähdä juuri tutun ja rakkaan HKT:n version uudelleen nyt yksitoista vuotta vanhempana, kun katsoisin sitä eri tavalla ja kokisin sen suuret tunteet ja tarinan eri kulmasta. Vaikka totta kai muistelen monia muitakin näkemiäni juttuja ja mietin, että tuo ja tuo olisi kiva nähdä uudelleen, jos aikakone olisi käytössä, veisi se minut ehdottomasti suoraan Zivagon katsomoon. Tämä kaipaus on myös siitä ikävää laatua, että siihen eivät muut produktiot auta. Pitäisi olla se minulle ainoa ja oikea.

...Humanistispeksit vuosilta 2023 ja 2024. Näistä ensimmäinen, Ikikorven kätkemät, oli eka speksi, jossa olin mukana, ja pääsin lavastustiimissä rakentamaan tarinan maailmaa lavalle ja kurkkimaan, millaista speksin tekeminen on. Vuoden -24 speksissä olinkin jo sitten käsikirjoitustiimiä päälliköimässä, ja sain nähdä oman tarinaideani kasvavan lavalle yhdessä käsistiimiläisten ja kaikkien produktiolaisten kanssa. Käsikirjoittamisen lisäksi pääsin kokeilemaan sanoittamista sanoitustiimissä ja ikuistamaan treeni- ja esitystunnelmia valokuvaustiimissä. Speksi on ainutlaatuinen ja omanlaisensa teatterimuoto, ja sitä tekemässä on aina ihan huippuporukka!

...Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi. Tanssin parissa pääsin ekaa kertaa kunnolla mukaan musikaalifanitukseen, ulkoilutin sisäistä vampyyriäni kahdessa Vampyyrien illassa, ja viihdyin katsomossa yksinkertaisesti älyttömän hyvin. Tanssi on saanut mielessäni erityisen paikan siinä, että sen ympärille muodostui niin ainutlaatuinen fiilis, ja katsomossa oli kerta toisensa jälkeen upea tunnelma. Ja vampyyrit ovat ihania!

...Helsingin kaupunginteatterin Tarzan. Tarzanin aikaan olin HKT:llä tetissä ja pääsin katsomaan tätä musikaalia sitten sekä ihan esityskauden alussa että lopussa, ja aika monta kertaa siinä välissä. Viidakkomaailma, musiikki ja meininki lumosivat, ja Tarzanin ympärillä oli kivoja oheisjuttujakin, ainakin kasvomaalauksia ja jotain spesiaalia oli ennen yhtä esitystä. Alkaa olla jo mennyt niin kauan aikaa, etten muista!

...Äidinmaa-musikaali, erityisesti Espoon kaupunginteatterin kantaesitys, mutta myös kaksi muuta näkemääni versiota Kuopiossa ja Salossa. Äidinmaa on suosikkini suomalaisista musikaaleista, ja rakastan siinä aika lailla kaikkea. Musikaalissa on myös yksi kaikkien aikojen suosikkimusikaalibiiseistäni, Kuume, ja epätoivoisesti välillä muistelen sen sanoja, kun ei biisiä mistään pääse kuulemaan. Aika monta pätkää kyllä muistan, enkä pelkästään Kuumeesta, vaan monesta muustakin kappaleesta. Äidinmaa on hurjan kaunis ja koskettava ja hieno, ja toivon näkeväni siitä vielä monta versiota.

...Oliver! Lahden kaupunginteatterissa. Näin musikaalin kahdesti, ja pidin siitä tosi paljon. Niin paljon itse asiassa, että esitystä seuraavana päivänä esittelin pienen kyläkoulumme ehkä ainoalla tietokoneella kuvia ja videoita esityksestä kaikille muille oppilaille... Olin kymmenen ja innostuin teatterista, siinäpä muille ihmeteltävää! Ikuisesti harmittaa, että hukkasin Oliverin käsiohjelman. Minulla on varmaankin 99% kaikki muut omistamani käsiohjelmat tallessa, mutta Oliverin käsiohjelmaa en ole koskaan löytänyt jemma-nimisestä paikasta, vaikka tässä on jo viisitoista vuotta etsitty :D

...Romeo+Julia Vaasan kaupunginteatterissa. Ei täydellinen R&J-tulkinta, koska minulla on päässäni ajatus siitä, miten Romeo ja Julia "pitäisi" tehdä, mutta melko täydellisyyttä hipova. Rakastin monia ratkaisuja, onneksi näin tämän, vaikka olikin pitkä matka teatteriin.

...tuoreimpana tähän listalle kuuluu Lahden kaupunginteatterin Lokki, joka sitten oli mielestäni aika lailla juuri se tapa, jolla Lokki pitääkin tehdä. Julma ja raju, kaunis ja aivan upeasti toteutettu klassikko sai modernin tulkinnan ja oli vaikuttava jokaisella katsomiskerralla. Lahden kaupunginteatteri on muutenkin tarjonnut sellaisia puheteatteriesityksiä, jotka ovat tehneet ison vaikutuksen.

Kaikenlaisia muita teatterimuistoja...

...kerran jäimme äitini kanssa lukkojen taakse Helsingin kaupunginteatterin Pienen näyttämön lämpiöön. Jäimme hetkeksi juttelemaan salin puolelle tutun näyttelijän kanssa, ja kun lähdimme pois, olivatkin lämpiön ovet jo lukossa. Päästiin sitten takaisin teatterisaliin, kun koputtelimme oveen, ja meidät päästettiin henkilökunnan tilojen kautta ulos. Tästä on jo vuosia aikaa, mutta muistuu elävästi mieleen aina kun miettii. Oli hauskaa!

...sain West End Live-tapahtumassa Lontoossa käyttää median porttia, koska kirjoitin tapahtumasta blogiin, ja tapahtuman toisena päivänä portilla jo muistettiin, että "hei, sinä olet se suomalainen!" Toivottavasti mielikuva oli positiivinen.

...stage door-hengailut Lontoossa jäävät aina mieleen, koska uusien ihmisten tapaaminen on jännää. Toki stage doorilla ei paria sanaa enempää yleensä vaihdeta, mutta vieraalla kielellä ja kiireessä small talk on aina vähän hermostuttavaa. Olen tosin jo sen verran stage dooreillut, että vähän alkaa jo helpottaa. Kivoimmat muistot ovat niistä hetkistä, kun stage doorilla on vähemmän porukkaa, ja pienen hetken ehtii jutella esityksestä, sekä muiden katsojien kanssa jutustelusta. Stage door-kulttuuri itsessään on mahtava, mutta Suomessa en ikinä kehtaisi henkilökunnan ovella jonotella, ellei ole moikkaamisesta etukäteen sovittu :D Ei oikein sovi suomalaiseen kulttuuriin, tai no, riippuu ehkä enemmän tilanteesta ja teatterista ja muutenkin. Olen minä joskus ei-tuttua näyttelijää odotellut ihan kotimaassakin esityksen jälkeen, josko voisi huikata kiitokset näytöksestä. Mutta samanlaiseen satojen ihmisten esityksenjälkeiseen jonoon on meidän teatterikulttuurissamme vielä pitkä matka. Pitkistä jonoista ja isoista ihmisjoukoista on jäänyt mieleen erityisesti pari kertaa Heathers-musikaalin stage dooreilu ja isojen julkkisten odottelut (minäkin olen päässyt tapaamaan muutaman tunnetun näyttelijän, ja vaikka hekin ovat ihan ihmisiä, niin onhan se jännää!). Jonathan Baileyn tapasin ennen hänen Bridgerton-kuuluisuuttaan - kahdesti!

...monet jutustelut esitysten jälkeen ovat jääneet mieleen niin esiintyjien ja muiden katsojien kanssa myös kotimaassa, ja on ollut ilo saada tutustua niin moneen ihmiseen teatterin kautta. Moni näistä jutteluhetkistä on ollut tosi tärkeä, vaikka olisikin juteltu ihan arkisista asioista. Teatteri-ihmiset ovat mahtavaa porukkaa!

...teatteriretket ympäri Suomen ovat myös muistoja, joita vaalii mielellään, varsinkin jos matka suuntautuu uuteen teatteriin tai paikkakunnalle, jossa ei ennen ole käynyt. Uudet maisemat, uudet teatterit ja mahdollisesti myös uudet suosikkijutut esityksissä ilahduttavat aina, ja (teatteri)reviirin laajentaminen uusille alueille on aina osoittautunut mainioksi päätökseksi. Pohjois-Suomi on vielä kartoittamatta, mutta jospa seuraavan kymmenen vuoden aikana tie veisi siihen suuntaan!

...tet-harjoittelut Helsingin kaupunginteatterissa ja työssäoppimisjakso Keski-Uudenmaan Teatterissa olivat mainioita mahdollisuuksia kurkistaa teatterin tekemiseen kulissien takaa monen eri alan kautta, ja tarjosivat näkökulman niin isoon laitosteatteriin kuin pienempään ammattiteatteriin. Pääsin eri tehtävien tekemisen (muun muassa lavastekuusien rakentamisen, tapahtuman järjestämisessä avustamisen, lippuvarausten vastaanottamisen ja pressitilaisuuden seuraamisen) lisäksi katsomaan paljon erilaisia esityksiä, joita en ehkä muuten olisi nähnyt. HKT:llä näin muun muassa ekaa kertaa tanssiteatteria!

...HKT:llä olen päässyt myös seikkailemaan lavasteisiin kahden minulle tosi tärkeän musikaalin, Tohtori Zivagon ja Tarzanin, maailmaan. Ensimmäisen kohdalla pääsin kurkkimaan myös teatterin kulisseihin, tästä suurkiitos tutulle näyttelijälle ♥ Edelleen yksi tärkeimpiä teatterimuistojani tämä kierrs kulissien taakse. Tarzanin kohdalla olin tetissä, ja pääsin vähän liimailemaan lavasteiden repsottavia kankaita ennen seuraavaa näytöstä.

...käsiohjelma-arkistoni selailu on ihanaa, nostalgista, ja aina jostain syystä yllättävää. Minulla on melkein kaikkien näkemieni esitysten käsiohjelmat, reilusti yli 300 kappaletta. Osa on sellaisistakin esityksistä, joita en edes ole nähnyt! Lisäksi minulla on erinäistä kirjaa, mainoslehteä, valtava kasa teatterilippuja, levyjä ja muita tavaroita, joita on teatterireissuilta kertynyt. Vähään aikaan en ole koko arkistoa käynyt läpi, pitäisikin ehkä tehdä se taas...

Useimmin katsottuja esityksiä...

...useimmin näkemäni esitykset ovat Helsingin kaupunginteatterin musikaalit Tarzan (11 katsomiskertaa), Tohtori Zivago (10 katsomiskertaa) ja Vampyyrien tanssi (7 katsomiskertaa), sekä kolmen eri produktion muodossa Äidinmaa (yhteensä 7 katsomiskertaa).

...useimmin putkeen olen nähnyt Humanistispeksin vuosimallia 2024, käsikirjoituspäälliköimäni Mitä jälkeemme jää. Katsoin kaikki esitysviikon esitykset, eli nautin showsta kuutena päivänä peräkkäin. Lisäksi näin shown läpimenoissa viisi kertaa reilun kuukauden aikana ennen esitysviikkoa. Oli ihanaa!

...useimmin samasta tarinasta eri versioita olen livenä nähnyt Ronja, ryövärintyttärestä (6 eri versiota) ja live + tallenne-kombona Romeosta ja Juliasta (10 eri versiota).

...useimmiten Suomen ulkopuolella olen nähnyt Lontoossa musikaalit Eugenius! ja Wicked, molemmat kolmesti.

Tärkeitä teattereita...

...Helsingin kaupunginteatteri, jossa olen nähnyt useita itselleni tärkeimmistä esityksistä, ja jossa olen useimmiten katsojan urallani käynyt. HKT:llä olin myös molemmat yläasteen tet-harjoittelujaksoni, ja taloon liittyy paljon tärkeitä muistoja.

...Lahden kaupunginteatteri, jonne on junalla nopea mennä ja jossa erityisesti puhenäytelmät ovat tehneet minuun ison vaikutuksen. Lahdessa olen käynyt lapsena monta kertaa, ja siellä on teatterirakkauteni osittain sytytetty.

...Ohkolan Teatteri, oman kunnan kesäteatteri, joka tarjoaa vuodesta toiseen upeita esityksiä. Intohimoiset tekijät ja hienot toteutukset yhdistettynä kauniiseen miljööseen ja monipuoliseen ohjelmistoon vievät Öljymäelle joka kesä, monena kesänä useammin kuin kerran.

...Southwark Playhouse, suosikkiteatterini Lontoossa ja aivan ihana paikka, jossa tuntee aina olonsa tervetulleeksi, ja jossa esitykset ovat aina ihastuttaneet kovasti. Pieni teatteri, mutta sitäkin suurempia elämyksiä.

Muisteluiden lisäksi kurkistus tulevaisuuteen, eli esityksiä, joiden näkemisestä haaveilen...

...aivan ehdottomasti ja suurimmalla innolla tähän listaan kuuluu ranskalaismusikaali Roméo et Juliette, jonka osaan suurinpiirten ulkoa (kiitos tallenteet!) ja jonka laulut soivat päässäni vähän väliä. Suosikki-Shakespeareni on inspiroinut valloittavan musikaalin, jonka katsomossa alan varmasti heti vetistelemään, kun sinne asti pääsen. Tämä on niin ihana!

...Romeo ja Julia myös ihan shakespearilaisittain Englannissa, koska tietenkin suosikki-Shakespearini olisi mahtavaa päästä näkemään Bardin kotimaassa.

...moni sellainen Shakespearen näytelmä noin muutenkin, jota en ole livenä nähnyt. Eniten toivon näkeväni joskus seuraavat: Kaksi nuorta veronalaista, Cymbeline, Venetsian kauppias, Othello, Titus Andronicus ja Troilus ja Cressida. Olen nähnyt kaikista hienot produktiot tallenteina, mutta live on aina live. Ylipäätään haluaisin nähdä Shakespearea livenä, olen katsonut Bardin näytelmiä ihna liian vähän.

...Aspects of Love on sellainen musikaali, jonka haluaisin nähdä vielä joskus uudelleen. Näkemäni produktio Southwark Playhousessa Lontoossa 2019 iski nimittäin aivan täysillä, mutta en ole ihan varma, oliko juuri musikaali se juttu, vai kuinka iso osa esityksen toteutuksella hullaantumiseeni oli.

...suomalainen produktio ranskamusikaalista. Ihan mikä vaan käy. Tämä olisi aivan parasta.

...ilokseni pari unelmajuttua toteutuu kesällä, kun Bonnie & Clyde-musikaali tulee Samppalinnan kesäteatteriin ja Heathers-musikaali Teatteriyhdistys Kulissiin. Niin ihanaa!

...samoin muutama unelma toteutunee kesän loppupuolella Lontoonreissulla, jossa odottavat toivottavasti Hadestown, Next to Normal ja Starlight Express. Kaikki sellaisia, erityisesti Hadestown, jotka olen jo kauan toivonut näkeväni. Näistä hauskin on ehdottomasti Starlight Express, olen täysin ihastunut junamusikaalin sanoituksiin!

...haaveilen myös näkeväni lisää itse kirjoittamaani tekstiä näyttämöllä. Speksi tarjosi tähän tänä keväänä mahdollisuuden, ja se oli aivan upeaa. Lisääkin tarinoita haluan kyllä vielä kertoa, ja toivottavasti käsikirjoitusunelmista tulee jonain päivänä taas totta.

Lisäksi vielä listamuotoisesti ja kronologisesti iso kasa esityksiä, jotka haluan mainita, koska ne ovat kaikista livenä näkemistäni jättäneet, syystä tai toisesta, lähtemättömän jäljen:

♦ Oliver! (2009, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Wicked (2011/2013, Helsingin kaupunginteatteri/Apollo Victoria Theatre)
♦ Once (2013/2021, Phoenix Theatre/Lilla Teatern)
♦ Tohtori Zivago (2013, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Robin Hoodin sydän (2013, Ryhmäteatteri)
♦ Parhaat palat III & IV (2013 & 2016, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Tohtori Zivago (2013, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Tarzan (2014, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Kuka pelkää tappajahaita (2014, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Kummitusjuna (2015, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Kalle Aaltonen (2015, Hämeenlinnan teatteri)
♦ Vampyyrien tanssi (2016, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Rock of Ages (2016, Turun kaupunginteatteri)
♦ Ukkosenjumalan poika (2016, Ohkolan Teatteri)
♦ Bonnie & Clyde (2017, Tervasaaren kesäteatteri)
♦ Katve (2017, Ahaa Teatteri)
♦ Kirka - surun pyyhit silmistäni (2017, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ MyBaby (2017, KOM-teatteri)
♦ Sotilaspoika (2017, Stoa)
♦ Suomen hauskin mies (2017, Helsingin kaupunginteatteri)
♦ Äidinmaa (2017, Espoon kaupunginteatteri)
♦ Eikä kukaan meitä enää etsi (2017, Teatteri Siperia)
♦ Body Notes & Body Notes - Special Edition (2017 & 2024, MimoArt Company)
♦ Bat Out of Hell (2018, Dominion Theatre)
♦ 1918 Teatteri taistelussa (2018, Tampereen Teatteri)
♦ Company (2018, Gielgud Theatre)
♦ Heathers (2018, Theatre Royal Haymarket)
♦ Paha äitipuoli (2018, Lahden kaupunginteatteri)
♦ The Grinning Man (2018, Trafalgar Studios)
♦ Everybody's Talking About Jamie (2018, Apollo Theatre)
♦ Eugenius! (2018/2023, The Other Palace/The Turbine Theatre)
♦ Aspects of Love (2019, Southwark Playhouse)
♦ Työmiehen vaimo (2019, Jätinpesän kesäteatteri)
♦ Urinetown (2019, Teatteriyhdistys Kulissi)
♦ War Horse (2019, Troubadour Wembley Park Theatre)
♦ Eikä yksikään pelastunut (2019, Järvenpään Teatteri)
♦ Emilia (2019, Vaudeville Theatre)
♦ Falsettos (2019, The Other Palace)
♦ Maailman ympäri 80 päivässä (2019, Musiikkiteatteri Kapsäkki)
♦ Neljäntienristeys (2019, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Niskavuoren naiset (2019, Teatteri Päivölä)
♦ Otteita (2019, Kantti - Nuorten kansallisteatteri)
♦ Perkele!-vappukonsertti (2019, 2023 & 2024, Teatteri Vanha Juko)
♦ Puhallus (2019, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Kauppamatkustajan kuolema (2019, Kansallisteatteri)
♦ Kepeä elämäni (2019, Miiko Toiviaisen monologivierailu Teatteri Takomossa)
♦ Ronja Ryövärintytär (2019/2020, Järvenpään Teatteri/Teatteri Vanha Juko)
♦ Rosvot - balladi joutomiehistä (2019, Kivi-juhlat)
♦ Roulettenburg - total entertainment forever (2019, Teater Viirus)
♦ Seksimusikaali (2019, Teatteri Vanha Juko)
♦ Six (2019, Arts Theatre)
♦ Romeo+Julia (2019, Vaasan kaupunginteatteri)
♦ Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, illat 2, 3 & 4 (2019, Musiikkiteatteri Kapsäkki)
♦ The Curious Incident of the Dog in the Night-time (2019, Piccadilly Theatre)
♦ Juoruja (2020, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Poikabändi (2020, Tampereen Työväen Teatteri)
♦ The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia (2020, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu)
♦ Niin kuin taivaassa (2021/2023, Helsingin kaupunginteatteri/Seinäjoen kaupunginteatteri)
♦ Something Rotten (2021, Seinäjoen kaupunginteatteri)
♦ Juuriani myöten (2022, Lääkiksen speksi)
♦ Kaksi sisarta (2022, Teatteri Vanha Juko)
♦ The Prince (2022, Southwark Playhouse)
♦ Titanic (2022, Järvenpään Teatteri)
♦ Tuntematon sotilas (2022, Teatteri Vanha Juko)
♦ & Juliet (2022, Shaftesbury Theatre)
♦ Arv (2023, Dramaten)
♦ Bonnie & Clyde (2023, Garrick Theatre)
♦ Cabaret (2023, Turun kaupunginteatteri)
♦ Lokki (2023, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Päivänsäde, minä ja menninkäinen (2023, Pesäkallion kesäteatteri)
♦ Rikkomaton (workshop 2023, TTT-klubi 2024)
♦ Kuninkaan puhe (2024, Lahden kaupunginteatteri)
♦ Uuteen nousuun (2024, Q-teatteri)

Ja sitten se juhla-arvonta!

Tootsie-musikaali @ Seinäjoen kaupunginteatteri, kuvassa Antti Lang
kuva © Johanna Tirronen ja Emilia Boulevard

Blogin synttäriarvonnassa on palkintona kahden hengen lippupaketti + väliaikakahvit Tootsie-musikaaliin Törnävän kesäteatterissa! Kiitos arvontapalkinnosta Seinäjoen kaupunginteatteri!

Tootsie-musikaali valtaa Törnävän kesäteatterin 6.7.2024 alkaen. Musikaalikomedia kertoo Michaelista, joka on taitava näyttelijä, mutta jolla menee helposti sukset ristiin ohjaajien kanssa. Kun eteen tulee loistava rooli, Michael laittaa koe-esiintymisessä likoon kaikki näyttelijäntaitonsa luodessaan itsestään Dorothy Michaelsin, teatteritaivaan uuden, säkenöivän tähden. Ja saa roolin! Pian kaikki ihailevat Dorothya, mutta Michaelilla on kiire pitää kulissit pystyssä ja pohtia, valitako kuuluisuus vai rakkaus. Päärooleissa nähdään mm. Antti Lang, Maija Lang ja Lauri Ketonen.

Osallistuaksesi arvontaan kerro jokin oma tärkeä, hauska, yllättävä tai muuten mieleen jäänyt teatterimuistosi. Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Arvontaan voi osallistua myös Facebookissa ja Instagramissa arvontapostausta kommentoimalla. Voit siis osallistua kolmella "arvalla". Osallistua voi 13.5. klo 12 saakka, sen jälkeen arvonta suoritetaan ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Arvonnan järjestää Teatterinna-blogi, eikä siinä ole mukana muita tahoja.

Huom! Jätäthän blogiin kommentoidessasi mukaan kommenttiisi jonkin keinon ottaa yhteyttä, esimerkiksi sähköpostiosoitteen tai instagram-käyttäjänimen.

Maratontanssit @ Helsingin kaupunginteatteri

 

kuvat © Noora Geagea

Näin Helsingin kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotannon Maratontanssit 29.4.

Seremoniamestarit Rocky Gravo (1. näytös Lauri Qvick, 2. näytös Aino Sihvonen) ja Velma (Nomi Enckell) nostattavat tunnelmaa, kun nuoret katsovat, kuka pysyy jaloillaan pisimpään. Maratontanssit tarjoavat tilaisuuden tuhanteen taalaan, ja setelinkuvat silmissä Robert Syverten (1. näytös Patrik Hvitsjö, Aapo Salonen, Veeti Vekola, 2. näytös Youssef Asad Alkhatib, Toni Nikka, Lauri Qvick) ja Gloria Beatty (1. näytös Ronja Orasta, Jessica Penttilä, Aino Sihvonen, 2. näytös Nomi Enckell, Tellervo Jalas, Meri Luukkanen) kiirehtivät tanssihalliin. Jos ei mitään muuta, kilpailu tarjoaa ilmaisen ruuan ja mahdollisuuden tulla huomatuksi. Mutta kun peli on kovaa ja säännöt armottomat, jalat verellä ja väsymys sekoittanut pään, epätoivo on läsnä yhä vahvemmin. Tanssia täytyy silti, ja kestää kaikki, sillä lopussa häämöttää palkinto ja elämä, joka ei ole jatkuvaa kamppailua. Vielä yksi tanssi, vielä yksi derby, vielä yksi hymy ja yksi sponsorilaulu. Vielä vähän.

Horace McCoyn romaaniin Ammutaanhan hevosiakin perustuvan näytelmän on näyttämölle sovittanut Ray Herman ja suomentanut Esko Elstelä. Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Heidi Räsänen, jonka oivallisessa ohjauksessa on hienosti vimmaa ja kiihkeyttä, epätoivoa ja viihteen monia puolia. Näyttelijäopiskelijat tuovat lavalle vauhtia, taitoa ja vahvaa tekemistä, kun tanssimaraton vie viihteen varjolla nuoret suurten kysymysten äärelle. Yhdysvalloissa 1930-luvun laman aikaan yleisöä vetäneet tanssimaratonit saattoivat kestää viikkokausia, ja katsojien silmien edessä kaikista epätoivoisimmat ja huonoimmassa asemassa olevat pistivät kehon ja mielen peliin palkinnon ja ilmaisen aterian toivossa. Tunti ja viisikymmentä minuuttia tanssia, sitten kymmenen minuutin tauko, sitten taas lattialle. Päivä ja viikko toisensa jälkeen. Räsäsen ohjauksessa ja nuorten näyttelijöiden esiintymisessä epätoivo, väsymys ja hätä paistavat kirkkaasti läpi. Köyhien ja työttömien nuorten ja menestyneiden, yleisöä viihdyttävien seremoniamestareiden välinen ero on selvä. Pienen näyttämön katsomo on asetettu katsomaan lavaa kolmelta sivulta, ja seremoniamestarin kehotuksesta yleisö kannustaa tanssijoita eteenpäin. Mutta ovatko katseen kohteena innokkaat nuoret, jotka vapaaehtoisesti lähtevät tanssikisaan, vai ihmiset, joilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta? Antti Lahden loistava koreografia rytmittää esitystä ja nostaa kierroksia jatkuvasti. Vauhtia on aina vain enemmän, ja aina vain enemmän lipsumisia ja harha-askeleita, kun kilpailu etenee. Lahden koreografiassa on tarkkuutta ja kiivautta, jossa nuoruuden energia loistaa.

Vilma Mattilan lavastuskonsepti ja Pekka Korpiniityn lavastus loihtivat näyttämölle kekseliään ja toimivan, erinomaisesti esityksen henkeen sopivan kilpailuradan. Erityiskiitos IBC-konttien käytöstä lavalla! Elina Kolehmaisen pukusuunnittelussa on mainioita yksityiskohtia ja monipuolisia asukokonaisuuksia melko kirjaimellisesti aina ryysyistä rikkauksiin, nuorten tanssikilpailijoiden kuluneista vaatteista Radiospiritin juontajien ja seremoniamestarien tyylikkäisiin asuihin. Taiteellisen opinnäytteensä tekevän Outi Vedenpään valosuunnittelu on tarkkaa ja oivaltavaa, valoa käytetään monella tavalla, eri väreissä ja myös niin, että valaistuksen tekninen puoli on esillä. Se laskeutuva valoympyrä on hieno elementti, ja toimii paitsi valollisesti, myös draamallisesti. Tarinantaju näkyy visuaalisuudessa kaikkia yksityiskohtia myöten, ja näyttämökuvissa on tosi hienoja hetkiä. Visuaaliset elementit luovat ajankuvaa ja tarinaa, ja tarjoavat oivat raamit koko tarinalle. Pidin näyttämökuvista varsinkin niissä kohtauksissa, joissa Robertia kuulustellaan, alun ja loppupuolen kohtauksissa, joissa ollaan rannalla, sekä kohtauksessa, jossa ollaan IBC-konttien sisällä.

Esityksen äänisuunnittelu, sävellys ja musiikin sovitus on Janna Hyrynkankaan käsialaa, Pieni sydän-laulun sovitus Eeppi Ursinin. Pieni sydän taustalla usein soikin, ja jää myös päähän soimaan hyvin sitkeästi. Laulu säestää tanssikohtauksia, tärkeitä hetkiä ja tunnelman muutoksia, ja toimii hienosti osana kokonaisuutta. Toinen laulu, josta tuli korvamato, on mainosrallatus Pieni Jonatan, joka ei sitten millään lakkaa soimasta päässä. "On sponsorimme Jonatan..." Musiikillisesti esityksen kappalevalinnat ovat täysosumia, ja niiden kautta teemoja laajennetaan ja tarkastellaan mainiolla tavalla. Valikoima osittain uusia, esitykseen sävellettyjä kappaleita, osittain vanhoja kappaleita esitykseen sovitettuna muodostaa soittolistan, jonka kautta moni kohtaus jää tarkasti mieleen. Näyttelijät laulavat, tanssivat ja eläytyvät musiikkiin hienolla otteella, paljaalla tunteella ja tavalla, joka tuo jokaisen musiikkivalinnan merkitykselliseksi. Erityisesti livenä lauletut laulut ovat mukana kokonaisuutena hienoissa kohtauksissa, joissa niin laulu kuin sen esittäminen, tarinan hetki ja näyttämökuva tukevat toisiaan. Hyrynkankaan äänisuunnittelussa on sopivasti tanssihallin tunnelmaa, ja varsinkin radioääni on mainio tehokeino.

Näyttelijät tekevät erinomaista ensembletyötä, jossa jokainen saa loistaa, mutta joka kohoaa erityisen vaikuttavaksi juuri siinä, miten joukko toimii yhdessä. Pidän kovasti siitä, miten esitys on roolitettu, sillä näyttelijät vaihtavat rooleja väliajalla, ja koko esityksen ajan kolme näyttelijää näyttelee samaan aikaan Robertia ja samaan aikaan Gloriaa. Ratkaisu tuo tarinat vahvemmin näkyviksi, kun samanlainen tarina kerrotaan monen esiintyjän voimin. Näyttelijät pääsevät myös tekemään laajasti erilaista roolityötä, kun tulkitsevat kahta hahmoa samassa tarinassa. Energiaa ja hienoa läsnäoloa tässä porukassa riittää, ja erityisesti näyttelijäjoukon kyky olla hetkessä ja ymmärtää roolihahmoaan teki minuun vaikutuksen. Maratontanssit ei ole helppo tarina kertoa, siinä on paljon tasoja ja paljon eri tunteita, mutta esiintyjät heittäytyvät ennakkoluulottomasti raakaan selviytymistaisteluun viihteen, laman ja epätoivon keskellä. Heidän käsissään sekä tarinan synkät sävyt että huumorin pilkahdukset ovat vahvasti esillä. Erityiskiitos tansseille, niissä on kiivautta ja hengästyttävää taistelutahtoa.

HKT:n ja Teakin Maratontanssit on kiivas, kiehtova ja karu esitys, jossa riittää hengästyttävää menoa ja hienoja roolisuorituksia. Nuorten esiintyjien vimma ja energia säteilee katsomoon saakka, ja heidän käsissään tarinan ihmiskohtaloissa näkyy kirkkaana epätoivo ja unelmat, taisteluntahto ja väsymys. Hienosti toteutettu kokonaisuus, ratkaisut toimivat ja esitys pitää otteessaan. Jos esityskausi olisi pitempi, menisin ehdottomasti uudelleen kokemaan tämän. Vahva elämys.

Esityksiä vielä 4.5. saakka, suosittelen lämpimästi!

Näin esityksen bloggajalipulla, kiitos HKT!

Pintaremontti @ Mäntsälän Teatteri

kuva © Arlo Karkman

Näin Pintaremontin ensi-illassa 19.4.

Lifestylebloggaaja Sinin (Riikka Holm) Pintaremontti-blogi tuo lukijoilleen iloa ja voimaantumista, tai ehkä sittenkin turhautumista ja paineita olla yhtä onnellinen ja täydellinen kuin Sini. Mutta miten astua onnellisuuden kehälle, kun oma elämä tuntuu lähinnä kaaokselta? Sisarukset Sami (Ville Virta) ja Henna (Johanna Kuittinen) haaveilevat molemmat, Sami parisuhteesta ja Henna lapsesta, mutta kumpikaan ei tunnu saavan unelmaansa toteen. Sisarusten äiti Seija (Terhi Paloheimo) on tuore leski, joka miettii, mitä elämä vielä pitkän avioliiton jälkeen tarjoaa. Samin paras kaveri Markus (Timo Lappeteläinen) on kolmen tytön yksinhuoltaja, jonka illan kohokohta on syödä sohvalla sipsejä, yksin. Mutta millaiset ihmiset löytävät onnen, ja mistä se löytyy? Imagon luomista ja ihmisiä imagonsa takana tarkasteleva näytelmä perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin ja sen on dramatisoinut Minna Leino. 

Olen nähnyt Pintaremontin aiemmin Kansallisteatterissa kolme vuotta sitten, ja muistin siitä vielä aika hyvin juonikuvioita ja asioista, joista tykkäsin. Tämän Mäntsälän Teatterin produktion on ohjannut Kalle Tahkolahti, jonka ohjauksista olen ennenkin pitänyt, ja niin pidän nytkin. Nousiaisen taitava tapa kuvata ihmisiä ja heidän elämäänsä pääsee Leinon dramatisoinnissa esiin sujuvasti, ja Tahkolahden ohjaukselliset ratkaisut antavat tilaa kaikille tarinalinjoille. Kulttuurimeijerin lava on tälle tarinalle vähän hankala, mutta tilankäytöllisiä haasteita taklataan melko sujuvasti. Sujuvasti rakennettu lavastus tarjoaa tapahtumapaikoille napakat raamit, joissa tarina pysyy hyvässä rytmissä ja etenee tasapainoisesti. Erityisesti hahmojen tilanteet ja kokemukset lavalla kohdataan lempeällä ymmärryksellä ja samalla niistä ilo ja tuttuus irti ottaen. Ohjauksessa on mainioita oivalluksia, kuten ensimmäisellä puoliskolla näyttelijöiden oleminen koko ajan lavalla, ja lääkärintarkastuskohtauksessa se, kuka kääntää päänsä pois ja kuka ei. Musiikki ja äänimaisema sopii kohtauksiin erinomaisesti, vaikkakin peittää parissa kohtaa repliikkejä hieman alleen. Hieman havaittavissa oli vielä ensi-iltajännitystä ja sen aiheuttamaa haparointia, mutta nyt kun enska on alta pois, eiköhän esitys vielä ennestään jouhevoidu ja löydä sujuvuutensa tuota pikaa. Mimi Henttisen ja työryhmän käsialaa oleva puvustus on mainiota, vaatekappaleita ja asukonaisuuksia on löytynyt näppärästi hahmojen persooniin sopiviksi yhdistelmiksi sekä komediallisiksi tehokeinoiksi. Toxic Mäntsälälle erikoismaininta!

Pintaremontin sydän ovat tarinan hahmot, joissa jokaisessa on sitä jotain, jokin ominaisuus, joka tekee heistä valloittavia tyyppejä. Ville Virta on loistava Sami, joka ajautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen lähinnä siksi, että tekee ja sanoo ennen kuin miettii. Sarjaihastuja ei pääse alkuihastusta pitemmälle, ja sekös miestä syö, kun parisuhteesta haaveilee. Vaan aina tulee jokin möläytys tai väärinkäsitys tielle. Virta on roolissa juuri niin nopea ja tarkka kuin hahmo vaatii, ja tekee hienoa työtä tasapainoillessaan komedian ja vilpittömyyden välillä. Samille tosiaan sattuu ja tapahtuu, ja tilannekomiikka on hänen kohdallaan arkipäivää. Virta osaa olla samaan aikaan hauska ja koko ajan hahmonsa puolella, jolloin huumori tulee toimivasti läpi. Johanna Kuittisen roolityö Hennana on vahva, hän tavoittaa sujuvasti Hennan tunteet ja unelmat ja käsittelee teemoja taitavasti. Henna kulkee kohti unelmaa lapsesta välillä kuin kivirekeä kiskoen, sillä puoliso Esa (Sami Ratia) lähinnä räplää puhelinta ja miettii vielä. Kuittisella on hahmonsa tarinaan päättäväinen mutta herkkä ote, hänen käsissään sekä Hennan itsevarmuus että pelot ovat selviä. Roolityössä on myös mainiota pilkettä silmäkulmassa. Hennan ja Samin äitiä Seijaa näyttelevä Terhi Paloheimo tekee onnistuneen roolin myös. Lastensa juttuja ehkä aavistuksen turhan tarkasti seuraileva Seija on uuden tilanteen edessä leskeksi jäätyään, mutta ehkä elämä voi vielä jatkua yllättäväänkin suuntaan? Paloheimo tavoittaa roolissaan niin Seijan tilanteen komedian kuin inhimillisyyden, ja tekee hahmostaan monitasoisen tulkinnan.

Timo Lappeteläinen on Markuksen roolissa uskottavan väsynyt ja aavistuksen epätoivoinen yksinhuoltajaisä, joka rakastaa tyttöjään mutta kaipaa välillä hetken rauhaa. Markuksen tuskailut kaikenlaisten lapsiin liittyvien sattumusten hetkillä ovat herkullisia komedianlähteitä, ja Lappeteläinen ottaa niistä kaiken irti. Lapsiperhekaaoksen keskellä hän malttaa antaa tilaa hauskojen tilanteiden lisäksi myös hetkille, joissa Markus pohtii elämäntilannettaan syvällisemmin. Riikka Holm tekee Sinin roolin tavalla, joka nosti tämän tarinalinjan mielessäni ihan uuteen asemaan. Ensinnäkin muistin Pintaremontin blogiosuuden etukäteen huonommin kuin muut tarinalinjat, enkä pitänyt sitä tarinalle niin oleellisena osana. Mutta tässä versiossa sekä Tahkolahden ohjaus että varsinkin Holmin syväluotaava tulkinta roolista ja sen "kaksijakoisuudesta" tekee Sinin tarinasta tosi tärkeän kokonaisuuden kannalta. Sami Ratian Esa on kännykkäänsä tuijotteleva mihinkään kantaa ottamaton mies, joka viihtyy omissa jutuissaan eikä oikein tiedä, jakaako puolisonsa haaveet vai ei. Ratia tekee roolin näppärästi. Hilppa Lehto tuo Suvin rooliin juuri oikeanlaista energiaa ja on lavalla hienosti läsnä. Sari Hartikainen useassa roolissaan jää mieleen varsinkin Essin ja lapsen rooleista, Mimi Henttinen on myös monen roolin tulkitsija ja varsinkin Juuli-tätinä varsin komediallinen. Vesa Parkkisen Väänänen on mainio tyyppi, samoin Ari Lehdon Jukka-poliisi. Annariitta Helenius ahkeroi kuusi roolia, joista neuvolan täti ja Samin esimies tekevät erityisesti vaikutuksen. Osa roolitöistä kaipaa vielä hieman rauhaa tekemiseen, mutta tämänkin pistän vain ensi-illan piikkiin. Kun näyttelijät pääsevät hahmoihinsa entistä enemmän sisälle, ja se tapahtuu vain esittämällä esitystä useamman kerran, niin nämä juurtuvat lavalle vieläkin sujuvammin. Vaan hyvässä kuosissa on hahmojen tulkinta jo näin varhaisessa vaiheessa esityskautta, heidän tarinansa pääsevät lavalla oikeuksiinsa.

Mäntsälän Teatterin Pintaremontti tarjoaa oivan kuvauksen ihmisistä elämän suurten ja pienten kysymysten äärellä. Hyvässä rytmissä etenevä ohjaus ja sujuvat roolityöt tuovat hahmojen tarinat lavalle mainiolla yhdistelmällä lempeyttä, huumoria ja ymmärrystä. Tarinan komedia on lavalla hienosti läsnä, ja siitä saadaan paljon irti. Tarinan teemat eivät kuitenkaan huku naurun alle, vaan saavat myös lavalla tilaa. Meno on jo nyt mainiota, ja kun esitys ehtii yleisön edessä vielä vähän kypsyä, on se erinomainen versiointi tästä näytelmästä. Oman kunnan teatterissa on aina kiva käydä, ja kun vielä esityskin on onnistunut, on teatteri-ilta tuplasti mainiompi.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Mäntsälän Teatteri!

Uuteen nousuun @ Q-teatteri

kuva © Pate Pesonius

Näin Uuteen nousuun-näytelmän 11.4.

Ysärillä lapsuuttaan eläneet Inka (Satu Tuuli Karhu) sekä Johanna (Anna-Sofia Tuominen) ja hänen veljensä Jesse (Olli Riipinen) saapuvat yhdessä heidät koolle kutsuneen Pyryn (Miro Lopperi) kanssa vanhan peruskoulunsa liikkasaliin. Kaikki on nuhjuista, ilmassa leijuu ihan varmasti homeitiöitä, ja loisteputket vilkkuvat katossa viimeisillä voimillaan. Kun koulunäyttämön lavalle ilmestyy näky vanhasta koulun kanttorista, alkaa sukellus menneeseen. Nelikko syöksyy televisioruutuun, synttäribileisiin, hiihtokilpailuihin, kouludiskoon, pelaamaan videopelejä, pussailemaan, internetin ihmeelliseen maailmaan, spiritismi-istuntoon ja vanhempien epätoivoon. Tämä trip down memory lane on pursuileva runsaudensarvi, joka tarjoaa samalla kertaa intiimin katsauksen neljän laman lapsen tarinaan ja kuvan kokonaisen sukupolven kokemuksesta.

Ensimmäinen reissuni Q-teatteriin koitti tämän ysärinostalgisen lama-ajan lapsuutta ja nuoruutta kuvaavan esityksen muodossa, ja melkoista menoa olikin tarjolla. Anna Brotkinin ja Juho Mantereen kirjoittama, Mantereen ohjaama Uuteen nousuun on karnevalistinen nostalgiatrippi, joka naurattaa ja ahdistaa, hurmaa ja itkettää. Onnistuin nappaamaan melkolailla loppuunmyytyyn näytöskauteen peruutuslipun, ja onneksi onnistuin! Tämä olisi ollut ihan kamalaa missata, sillä kaikki hype, mitä esityksen ympärillä on kaikunut, on täysin ansaittua. Etukäteen en oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ajattelin, että Uuteen nousuun saattaisi tuoda mieleen Veikko Nuutisen Pasi Was Here-näytelmän. Pasissa liikutaan myös lapsuus- ja nuoruusnostalgian viidakossa ja käsitellään isoja aiheita ja erilaisista perhetaustoista tulevia lapsia. Ja onhan näissä samaa, mutta ei Pasi tullut katsomossa kertaakaan mieleen. Toisaalta näin Nuutisen näytelmän viisi vuotta sitten, joten en siitä ihan kaikkea muista. Minulla on teksti kuitenkin hyllyssä, täytyykin lukea se nyt kun Uuteen nousuun on vielä tuoreena mielessä. Uuteen nousuun tarjoaa kyllä samaistumistumispintaa sekä nostalgian että nuoruuden muodossa, mutta siinä on paljon myös sellaista, mihin en omasta nuoruudestani tunnista. Itse olen toki ysärilapsi vain juuri ja juuri, eli syntynyt -99, mutta toki nuoruus, kuten moni muu kokemus, on samalla sekä jaettu ja tunnistettava vaihe että jokaisen ihmisen kohdalla erilainen. Uuteen nousuun kohdistaa katseen lama-ajan lasten lapsuuteen ja nuoruuteen, jolloin heidän kokemustaan värittävät niin talouden alamäki, internetin vallankumous kuin yhdeksänkymmentäluvun media ja viihde sekä julkkikset.

Brotkinin ja Mantereen teksti on tarkkaa ja sujuvaa, ja se muodostaa hienosti esityksen ytimen. Uuteen nousuun on kaikkien osa-alueidensa erinomaisesta yhteensulautuneisuudesta voimansa ja hienoutensa saava esitys. Jos jonkin palasen ottaisi pois, kokonaisuus jäisi vajaaksi. Teksti on kuitenkin aina tärkein, ja Uuteen nousuun rakentuu sen suhteen vahvalle pohjalle. Hahmojen tarinat tulevat lavalle tarkkanäköisesti kaiken nostalgian ja tuokiokuvien läpi, ja esityksen rakenne tukee sen maailmaan uppoutumista. Ehkä olen tylsä, mutta minulle esityksessä iskivät eniten nykyajan hetket, eli ensimmäinen ja viimeinen kohtaus, kun jo aikuiset lama-ajan lapset saapuvat vanhalle koululleen. Niissä dialogi on ihanan aitoa ja luonnollista, arkipäiväistä juttelua, se ensimmäisessä kohtauksessa asettaa odotukset tulevalle ja viimeisessä kohtauksessa näyttää, mihin esityksen katsojille esittelemät lapset ovat "päätyneet", millaisia tyyppejä he nyt ovat. Pidin myös valtavasti kaikesta muusta, mitä esityksessä tapahtuu, ja eka ja vika kohtaus toimivatkin hienosti juuri siksi, että niitä peilaa kaikkiin muihin kohtauksiin. Mantereen ohjauksista olen nauttinut ennenkin Toksisen kabareen ja Tuntemattoman sotilaan muodossa, ja jälleen hänen äärimmäisen herkkävireinen ohjaustyönsä tekee vaikutuksen. Tuntemattoman sotilaan kohdalla kuvailin Mantereen työtä teräväksi, herkäksi ja raa'aksi, ja samaa sopii sanoa myös Uuteen nousuun-esityksestä. Mantere osaa lukea sekä komedian että draaman eri sävyjä taidolla, ja käsitellä niitä yllättävälläkin tavalla. Uuteen nousuun on teknisesti vaativa esitys, sillä livevideota käytetään paljon, ja tilassa liikutaan muuallakin kuin näyttämöllä. Kaikki on kuitenkin viimeisen päälle suunniteltua, ja kamerat, kuvaajat ja näyttelijät liikkuvat lavasteissa vaivattomasti, välittäen samalla taiteellisten ratkaisujen täyden tehon.

← kuva © Riina Leea Nieminen
kuva © Pate Pesonius →

Ja se videokuvaus sitten! Livevideon käyttö teatterissa on aina ollut mielestäni hyvä tehokeino, mutta silti usein vähän turhaa. No, nyt ei kyllä ole turhaa. Videot laajentavat teatteritilaa ja tuovat sekä näyttelijäntyöhön että esityksen tekemisen tyyliin uusia ulottuvuuksia. Ville Seppänen vastaa sekä lavastus- että videosuunnittelusta, ja Seppänen ja Jonatan Sundström ovat tehneet kuvaussuunnittelun. Videota on paljon, mutta perustellusti, eikä se menetä tehoaan esityksen aikana. Tarkasti suunniteltu kuvaus päästää kameran aina sinne minne pitää, ja videokuvan mahdollisuuksilla pelaaminen tuo katsojien eteen oivaltavasti sekä lähi- että kokokuvia. Erityisesti teatteritilan laaja käyttö, johon video tarjoaa mahdollisuuden, saa minulta kiitosta. Myös nopeasti vyörytetty kuvavirta aina ostos-tv:stä Boris Jeltsiniin ja Prätkähiiriin sekä videopeleistä Baywatchiin, Aladdiniin ja Britney Spearsiin on toimiva ja nostalgiasävyä vahvistava ratkaisu. Seppäsen lavastus toimii sekä itsessään että yhdessä videon kanssa, ja lava taipuu monenlaiseksi tilaksi ja tilanteeksi. Ennen esitystä ja väliajalta palaamisen jälkeen saa ihastella erityisesti vanhan koulun ränsistynyttä liikkasalia, jossa mainioita yksityiskohtia riittää. Ehdottomasti eniten pidin korisverkkoon päätyneestä maapallosta. Seppäsen lavastus on kokonaisuudessaan tiukasti kiinni esityksen tyylissä ja siinä, millainen se luonteeltaan on. Siinä on nostalgiaa, tuttuutta ja vieraannuttavia yksityiskohtia, yllättäviä juttuja ja teknisesti mainioita ratkaisuja. Riina Leea Niemisen pukusuunnittelussa kuljetaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ajankuvan mukaisesti, ja puvustuksella myös korostetaan, kiinnitetään huomiota ja tehdään totta niin Esko Aho-demonista kuin Prätkähiirten Turbosta. William Ilesin valosuunnittelu on monipuolista ja onnistunutta, erityisesti pidin siitä varjoefektistä, jossa on punaista ja sinistä. Valoilla on iso rooli monessa kohtauksessa, ja Ilesin tapa käyttää valoa, varjoa ja eri värejä sopii esityksen tyyliin hienosti.

Näyttelijänelikko, eli Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen, on sanalla sanoen loistava. He kasvattavat hahmonsa lapsista nuoriksi aikuisiksi luontevasti ja saumattomalla yhteistyöllä, ja näyttämöltä heijastuu katsomoon sama ylpeys ja onnellisuus teoksesta kuin mitä käsiohjelmassa katsojalle kerrotaan. Näyttelijät esittävät niin vanhalle koululleen palaavia ystävyksiä kuin milloin ketäkin sivuhahmoa, aina liikunnanopettajasta siviilipalvelusta suorittavaan nuorukaiseen kuin vanhemmista Esko Aho-demoniin ja Prätkähiireen. Roolityö on milloin monitasoista ja hallittua, milloin eri tavoin korostettua ja yli vedettyä. Näytelmän rakenne mahdollistaa hyvinkin eri tunnelmaisten kohtausten peräkkäin esittämisen, ja näyttelijäntyöllisesti nämä tunnelmasta täysin toiseen tunnelmaan-hetket ovat sellaisia, joissa näyttelijöiden nopea eläytyminen erityisesti näkyy. Karhu jää mieleen erityisesti spiritismi-istunnosta, jota Inka johtaa asiantuntijan elkein. Onhan Siskoni on noita katsottuna ja Noidan käsikirja luettuna, silloin on aivan valmis henkiä kutsumaan. Myös Päärynävartalo-biisissä Karhu on mainio, samoin Tuominen. Tämä jäi päähän soimaan! Tuomisen ja Karhun yhteisistä kohtauksista jäi myös kouludisko mieleen tanssiliikkeineen ja keskusteluineen. Tuomisen roolityössä pidin varsinkin siitä, miten läsnä hän lavalla on, ja miten hän lähestyy kohtauksia. Riipisen roolitöistä sekä Jessen kasvutarina että Pyryn isä tekivät vaikutuksen. Riipinen tekee vahvaa työtä monenlaisissa kohtauksissa, ja tavoittaa hienosti Jessen kaaren lapsuudesta aikuisuuteen. Lopperin näyttelemä Pyry jäi minulle hahmoista eniten mieleen pyörimään. Vaikka kaikki hahmot ovat kiinnostavia, Pyryn tarina jätti eniten mietittävää. Osansa siinä on Lopperin tavalla tuoda hahmonsa lavalle, hän kaivaa hienosti esiin aina uusia yksityiskohtia. Lopperin roolityössä on sivuhahmojenkin kohdalla hahmosta riippumatta aina selkeä ydin, josta hahmon rakentuminen lähtee, ja sitä kautta katsoja pääsee sisälle eri tyylisiin hahmoihin. Viidentenä lavalla nähdään muusikko Henri Lyysaari, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Lyysaari on tiiviisti mukana tunnelmaa luomassa ja kohtauksia tehostamassa, ja erityisesti komediallisissa hetkissä hän loistaa.

Uuteen nousuun on hauska, mutta myös ahdistava ja raskaskin. Näytelmä luo tehokkaasti tuokiokuvia lapsista ja nuorista aikuisten maailmassa, nuorten hahmojen luoviessa siellä omilla säännöillään ja oman kokemuksensa kautta. Vanhempien riidat tai huolet eivät aina kosketa, joskus ne tulevat todella lähelle, ja joskus ne eivät kiinnosta yhtään. Media vyöryy silmille ilman sen suurempia varoituksia, ja kun internet kehittyy hurjaa vauhtia, sieltä löytyy aika paljon muutakin kuin hitaasti näytölle latautuva tissikuva. Yksi esityksen kohtauksista, joka jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen, on se, jossa käydään läpi netistä katsottuja videoita. Vastaan tulee asioita, jotka jo puheen tasolla ovat ahdistavia, ja Miro Lopperin näyttelemän hahmon selostava, riisuttu tapa kuvailla näkemäänsä tekee kohtauksesta vaikuttavan, ja kylmäävän myös. Lasten ja aikuisten maailman erot ja ristiriitaisuus näkyy esityksessä hienosti muutenkin, samoin erilaisten ihmisten suhtautuminen eri asioihin. Näytelmän päähahmot, sisarukset Johanna ja Jesse ja heidän kaverinsa Inka ja Pyry ovat kaikki erilaisista taustoista, heillä on erilainen suhde vanhempiinsa ja erilainen suhtautuminen niin elämään kuin siihen, mikä siinä on tärkeää. Uuteen nousuun ei varsinaisesti ole syväluotaava katsaus hahmojensa kasvutarinaan, mutta tarjoaa riittävästi yksityiskohtia, joiden pohjalta rakentaa hahmoista kuva lapsuudesta aikuisuuteen. Hahmot ja heidän tarinansa ovat minulle teatterissa aina tärkeintä, ja tämän näytelmän kohdalla sain sekä seurata kiinnostavia hahmoja että nauttia laajemmasta aikakauden kuvauksesta.

Uuteen nousuun vie sellaiseen vuoristorataan, että kolmetuntisen esityksen aikana ehtii tuntea, ajatella ja kokea kunnolla. Mietittävää jää myös esityksen jälkeen, sillä siinä on paljon kaikkea aina visuaalisuudesta tarinaan ja hahmoista kulttuurisiin viittauksiin. Parasta on se, miten kokonaisvaltaisesti kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä. Näyttelijäntyö kantaa vaivattomasti pitkien kohtausten ja näytelmän kuvaamien vaiheiden, siis lapsuuden, teini-iän ja aikuistumisen, halki ja on alusta loppuun monitasoista ja erinomaista. Kolme tuntia menee niin näytelmän maailmaan uppoutuneena, että sitä ihan hämmästyy pois lähtiessä, kun huomaa kadottaneeksi hetkeksi niin ajan- kuin paikantajun. Nautin katsomossa täysin, vaikka osa kohtauksista meneekin mukavuusalueeni rajan yli, joskus reilusti. Se ei kuitenkaan haittaa, ja mukavuusaluettaan on hyvä laajentaa. Kokonaisuuden ollessa niin onnistunut, ja erityisesti tarkan ohjauksen ja hienon näyttelijäntyön ansiosta, olisin hypellyt epämukavuusalueellani hevospäisen demonin perässä vaikka koko näytelmän ajan. Mutta vaikka olin valmis tekemään niin, onneksi ei tarvinnut, sillä esitys tarjoaa paljon myös sellaisia teatterillisia ja tarinallisia ratkaisuja, jotka osuvat täysin mieltymyksiini.

Uuteen nousuun on hehkutuksen ja kehut ansainnut, ja liityn suosittelijoiden joukkoon. Jos vain onnistuu saamaan lipun, tätä ei kannata jättää välistä! 

kuva © Riina Leea Nieminen

Rikkomaton @ TTT-klubi

kuvat © Kari Sunnari

Näin Rikkomattoman 28.3.

Herätyskristillisessä yhteisössä kasvanut Sebastian (Oskari Jauhiainen) haaveilee saarnaajan urasta ja siitä, että hänestä tulee yhtä karismaattinen ja arvostettu kuin isästään Mikaelista (Jaakko Wuolijoki). Sebastianin paras ystävä Melinda (Sara Soikkeli) on uskoon tullessaan löytänyt seurakunnasta myös perheen, joka on turvallisempi kuin kotona on koskaan ollut. Pian kuusitoista täyttävät nuoret intoilevat tulevasta kasteestaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Kun lähetystyössä ollut Joosua (Pekko Hirvonen) palaa perheensä kanssa kotipaikkakunnalle, kaikki seurakunnan nuorista mummoihin ovat innoissaan. Sebastianille Joosuan paluu merkitsee paitsi lapsuuden parhaan leikkikaverin, myös selvittämättömien tunteiden paluuta. Kun huomaa, ettei sovi yhteisön arvoihin, ulkopuolisuus, häpeä ja tunne siitä, että tekee väärin, iskevät vahvoina. Miten olla uskollinen itselleen ja tunteilleen, ja samaan aikaan pitää kiinni siitä, mihin on kasvanut?

Uusi kotimainen musikaali – siinä kolme sanaa, jotka saavat minut aina hymyilemään. Ja Rikkomattoman kohdalla vielä monin verroin leveämmin, sillä olen nähnyt musikaalista workshop-version viime kesänä. Silloin jo tiesin, että nyt on tulossa jotain todella hienoa, kaunista ja tärkeää. Musikaalin kehittely on edennyt workshopista black box-versioon, jossa vielä keskeneräinen, mutta jo workshop-muotoaan valmiimpi ja kokonaisen tarinan kertova musikaali esitettiin kevyellä lavastuksella ja orkesterilla. On harvinaista herkkua päästä Suomessa näkemään musikaalia sen eri vaiheissa, sillä workshop-kulttuuri on kotimaassa erilainen kuin vaikkapa Iso-Britanniassa, jossa teokset käyvät rutiininomaisemmin läpi useamman vaiheen ennen valmista versiota. Workshoppaaminen ja teoksen testaaminen ja prosessinomainen työstäminen ovat kuitenkin (näin ajattelisin) äärimmäisen hyödyllisiä tapoja kulkea polkua kohti valmista kokonaisuutta. Ja onhan se myös katsojana hienoa, kun pääsee prosessia seuraamaan ja eri työvaiheita vähän kurkistamaan sen sijaan, että aina näkisi vain sen lopullisen version. Kirjoitankin tätä postausta siis black box-version pohjalta, tiedostaen, että tämä ei ole musikaalin lopullinen muoto vaan yksi työvaiheista kohti valmista versiota. Rikkomattoman konseptin ja sävellyksen takana on Jussi Lukács, jonka omiin kokemuksiin musikaali pohjautuu. Käsikirjoittaja on Anna-Maija Ihander ja sovittaja kapellimestarina TTT-klubin esityksissä toiminut Aleksi Laukkonen. Tämän black box-version musikaalista on ohjannut Inna Tähkänen.

Rikkomaton käsittelee isoja ja tärkeitä aiheita, kuten homoutta uskonnollisessa ympäristössä ja eheytyshoitoja, sekä rakkautta, perhettä, nuoruutta, ystävyyttä ja oman paikkansa löytämistä. Musikaali on osoitus siitä, miten taide voi tarjota erinomaisen tavan käsitellä asioita. Rikkomaton avaa teemojaan tunnistettavasti ja inhimillisesti, ja kertoo tarinaa äärimmäisen taitavasti. Musikaali näyttää hyvän ja pahan ja kaiken siinä välissä ilman, että esittää asioita mustavalkoisesti. Tarina ei tee uskonnosta tai seurakuntayhteisöstä ikävää, kylmää ja torjuvaa paikkaa, vaan nostaa esiin lämmön, rakkauden ja turvan, jota usko ja yhteisö voi tarjota. Viesti siitä, miten yksinkertaisesti väärin uskonnollinen väkivalta ja eheytysterapia ovat, on kuitenkin kirkas eikä epäselväksi jää, kuka tilanteissa toimii väärin. Ja se ei ole kuusitoistavuotias nuori, joka rakastuu. Workshop-versiosta kirjoitin viime kesänä seuraavaa: "Huumoria, lämpöä, rakkautta, mustasukkaisuutta, hämmennystä, liikutusta, itsensä kanssa kamppailua, koskettavia hetkiä ja valtavasti sydäntä, sitä kaikkea Rikkomaton sisältää. Tekstin vahvuus on siinä, miten sujuvasti tarina etenee ja miten aidoilta hahmot tuntuvat. Vaikka aihe on tärkeä, raskas ja raastavakin, on musikaalissa paljon hauskoja juttuja ja sellaista rentoa meininkiä ja huumoria. Varsinkin nuorten hahmojen nuoruus tuntuu hyvin samaistuttavalta, ja heidän tekemänsä päätökset ymmärrettäviltä." Kaiken tämän toistan nyt, ja iloitsen siitä, miten paljon kaikkea tarinaan on tullut lisää, lähtien jo siitä, että musikaali esitettiin nyt kokonaisena. Workshop-versiossa esitettiin ensimmäinen puoliaika, joka jätti odottamaan sitä, miten tarina jatkuu. Olenkin malttamattomana odottanut, että saan tietää tarinasta ja hahmoista lisää.

Tarinan nuoret hahmot ovat valloittavia, samaistuttavia ja niin uskottavan teinejä, että heidän elämänsä suuria tunteita, ihmissuhteita ja asioita seuratessa väkisinkin liikuttuu. Anna-Maija Ihanderin käsikirjoitus tekee hahmoista erehtyväisiä ja vilpittömiä, nuoruuden innolla kohti uutta meneviä ja elämässään suuntaa etsiviä, ystävistään kiinni pitäviä ja itsekkäitä, rakastuneita, mustasukkaisia, ja ihmisiä. Nuorison lisäksi isossa roolissa ovat perheet, jotka on myös kirjoitettu tosi onnistuneesti. Erityisesti Sebastianin perheessä dynamiikka on aidonoloista, ja esimerkiksi ruokapöydässä tunnelma on mainio. Myös kohtaus, jossa muistellaan Sebastianin ja Joosuan leikkejä lapsena on ihan huippu kaikkine tunnelmineen ja jännitteineen. Tekstissä on aivan mahtavia oivalluksia ja yksityiskohtia, ja se on kiinni ajassa. Tiktokista löytyneet reseptit, rukouspiiristä kuvattu live, Jeesus-äpit ja -räpit ja eheytyskeinojen googlailu tuo tarinan vahvasti 2020-luvulle ja tekee sen ajankohtaisuudesta entistä selvemmän. Inna Tähkäsen ohjauksessa mennään rohkeasti syvälle tunteisiin ja niille myös annetaan tilaa. Ohjaus on herkkävireistä ja sujuvaa, niin teoksen ihastuttava huumori kuin synkemmät sävyt ja suloinen rakkaustarina nousevat lavalle tasapainossa. Monitasoinen ohjaus on napakka, mutta osaa antaa tilaa ja rauhoittua tarpeen mukaan. Energisyys ja nuoruuden into on ohjauksessa yhtä läsnä kuin tekstissäkin, ja Tähkäsen tapa tulkita tarinaa tuo näyttämölle paljon lämpöä ja iloa. Ohjaus tunnistaa tunnelman muutokset hienosti, ja luo sujuvasti myös hetkiä, joissa moni tunnetila on vahvasti läsnä samaan aikaan. Riikka Lifländerin onnistunut koreografia jäi mieleen erityisesti Peloton ja Tervetuloa helvettiin-biisien kohdalla. Koreografia ja liikekieli on läpi esityksen kohtauksiin sopivaa, ja pidin siitä, miten lakanoita käytettiin useammassa kohdassa tanssin tukena.

Ensimmäinen asia, johon Rikkomattomassa rakastuin, on sieluun saakka soiva musiikki. Lukácsin sävellykset ovat upeita, ja Aleksi Laukkonen pianossa, Camilla Azzola viulussa ja Elias Mannonen sellossa soittavat niitä kauniisti ja vahvasti. Miten upealta biisit tulevatkaan kuulostamaan kokonaisen orkesterin soittamina... Kolmen muusikon voimin soitettuina kappaleet soivat jo niin hienosti, että useampi jäi päähän soimaan, ja Laukkosen sovitukset tekevät kolmesta soittimesta kokoaan suuremmalta kuulostavan kokoonpanon. Yhden musikaalin kappaleen, Täydellistä rakkautta, pääsee kuuntelemaan ja videon katselemaan YouTubesta. Kappaleista suosikkejani ovat Peloton, Tulkoon mitä vaan, Jesus Freak, Ota tää taakka pois, Täydellistä rakkautta, Naimisiin, Tervetuloa helvettiin, Mikset sä vastaa?, Miten mä korjaan tän? ja Lennän. Eli näköjään melkeinpä kaikki kappaleet. No, tämä on juuri sellaista musikaalimusaa, josta pidän, joten ei ole yllätys, että se iskee. Peloton jäi workshop-versiosta soimaan päähän, ja muistui vahvasti mieleen heti ensisävelistä. Se on musikaalin biiseistä suurin suosikkini, valtavan kaunis sävellys ja upea koko ensemblen kappale. Jesus Freak räjäyttää pankin ja on sanoitukseltaan aivan loistava, huh mikä sisääntulo Joosualle on tämän kappaleen kautta rakennettu. Ei ihme että kaikki seurakuntamummot intoilevat! Naimisiin on riemastuttava myös, Sara Soikkeli Melindan ja Minnie Alasimi Annen roolissa esittävät sen loistavalla otteella. Tervetuloa helvettiin on aivan täyttä tykitystä, ja Luukas Sihvonen Saatanan roolissa pirullisen timanttinen. Huh heijaa sentään. Mikset sä vastaa? on ehkä musikaalin koskettavin kappale, valtavasti tunnetta lataa siihen Oskari Jauhiainen. Miten mä korjaan tän? on voimakas biisi, tässä vaiheessa vielä vähän muita lyhyempi, mutta ehkä keskeneräinen ja vielä kasvamassa valmiiseen muotoonsa, kuten koko musikaali. Lennän jäi myös workshopista mieleen ja se kosketti jälleen. Voisin kuunnella tätä musiikkia tosi tosi monta kertaa läpi, sopisi hyvin muiden suurkuluttamieni musikaali-cast recording-listojen joukkoon.

Rooleissa nähdään Tampereen Ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoita, jotka tuovat lavalle aimo annoksen energiaa, taitoa ja herkkyyttä. Sebastianina nähtävä Oskari Jauhiainen on roolityössään avoin ja herkkä, ja tuo valtavan hienosti lavalle kaiken sen, mitä Sebastian tarinan aikana käy läpi. Jauhiaisen roolityössä on vaivattomuutta, jonka kautta roolihahmosta rakentuu sujuvasti kokonainen, monitasoinen kuva. Sebastian on samaistuttava ja helposti pidettävä päähenkilö, hänessä on kiinnostavuutta ja särmää sekä ihailtavaa rohkeutta. Pidän Sebastianista hahmona kovasti, hänen kasvutarinansa on koskettava ja puhutteleva, mutta hahmo ei määrity pelkästään sen kautta, vaan hänessä on niin kovin paljon muutakin, kuten ihmisissä yleensäkin on. Jauhiainen tekee roolinsa sydämellisesti ja lämmöllä, hänen tekemistään on ilo katsoa. Pekko Hirvonen Joosuana saa käsiinsä yhtä kiinnostavan hahmokaaren kuin Sebastianilla on, vain toisenlaisen. Joosua on tosi cool ja rento hahmo, hänessä on herkkyyttä ja epävarmuutta eri tavalla kuin Sebastianissa, ja se tekee pääparista toimivan. Hirvonen vetäisee Jesus Freak-biisillä sellaisen sisääntulon että oksat pois, mutta vakuuttaa vielä enemmän läsnäolollaan lavalla ja sillä, miten hienovaraisesti näyttää hahmonsa ajatukset ja tunteet. Sara Soikkeli on roolissaan tosi hyvä, hän uskaltaa tehdä selväksi, miten rakastunut Melinda Sebastianiin on, mutta tekee sen niin, että se on vain yksi hahmon ominaisuuksista. Pidän siitä, miten Soikkeli hahmoaan tulkitsee, hänen roolityössään on läsnä kaikki se, mitä Melinda on kokenut, kuten isän lähtö ja äidin poissaolevuus, sekä se, miten seurakuntayhteisöstä on löytynyt uusi perhe. Melinda on, kuten kaikki nuoret kaikkialla ja myös tässä tarinassa, epävarma, mutta myös tosi vahva. Tämän Soikkeli näyttelijäntyöllään kauniisti välittää.

Jaakko Wuolijoki Sebastianin isän Mikaelin roolissa on tosiaankin hyvin karismaattinen ja ystävällinen seurakunnan johtohahmo, eikä ole vaikea uskoa, että Sebastian ihailee isäänsä. Leppoisa ja kannustava Mikael on pojastaan ylpeä, kuuntelee tämän juttuja ja on tukena. Mitä muuta voisi lapsi vanhemmaltaan toivoa? Kun Mikael saa kuulla Sebastianin ja Joosuan suhteesta, ääni kellossa kuitenkin muuttuu. Mikael ehkä haluaakin tosissaan auttaa, mutta hän ei pääse irti siitä, miten uskoo oman uskontonsa velvoittavan toimimaan. Wuolijoki tekee ristiriitaisen roolinsa vakuuttavasti, ja mikä hienointa ja vähän surullistakin, hän säilyttää alusta loppuun Mikaelissa sen olemuksen, joka tällä on ensimmäisessä kohtauksessa. Mikael on kuka on, loppuun saakka. Vaikka omien arvojen tarkasteleminen saattaisi olla paikallaan, hän ei sitä tee (ainakaan musikaalin tarinan rajoissa). Minnie Alasimi Annen roolissa on hurmaavan päämäärätietoinen ja energinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa ja keksii keinot mennä tavoitteitaan kohti. Alasimi on valovoimainen esiintyjä, joka tekee roolinsa varmasti ja tavoittaa näppärästi sekä Annen päättäväisyyden että sen, miten tyttö menee kohti elämää, josta haaveilee. Anne on suoraviivainen, hauska ja itsevarma, mutta ei ärsyttävällä tavalla, kuten tämäntyyppiset hahmot joskus saattavat olla, vaan Alasimin roolityössä tunnistettavalla ja tasapainoisella tavalla esitettynä. Annessa on myös ilahduttavaa komiikkaa!

Eveliina Nevala Sebastianin äidin Hannan roolissa, Viljami Rosvall Joosuan isänä Jarnona ja Nathalia Hyvärinen Kanerva Joosuan äitinä Saarana tekevät kaikki onnistunutta työtä. Nevalan esittämä Miten mä korjaan tän? käy sydämeen, ja hänen roolityössään on hienoa rauhaa. Rosvall on erinomainen varsinkin komediallisissa hetkissä, ja varastaa shown sipsityyppinä rukouspiirikohtauksessa. Hyvärinen Kanerva tekee varman roolin, ja mainio hetki on varsinkin se, kun hänen näyttelemänsä Saara ja Nevalan näyttelemä Hanna ovat ruokapöydässä yhdessä miestensä kanssa, ja jakavat tietäväisiä katseita toistensa kanssa miesten intoillessa vanhoja hyviä aikoja muistellessaan. Luukas Sihvosen Saatanan jo mainitsinkin, mutta voi että sentään miten tämä roolityö ja ylipäätään helvettipainajainen ilahdutti ja riemastutti. Upea. Koko muu ensemble tekee hienoa työtä ja on valloittavan energinen, taitava ja upeasti läsnä esityksessä ja tarinassa. TAMKin musiikkiteatteriopiskelijat ovat olleet yhteistyössä workshoppaamassa Rikkomatonta keväästä 2023 saakka, ja yhteistyö lienee varsin hedelmällistä niin musikaalin taiteelliselle työryhmälle kuin musateatteriopiskelijoille. Pisteet siis heille, jotka ovat keksineet tämän yhteistyön aloittaa, hieno tapa tehdä musikaalia. On aina kiva nähdä vielä koulussa olevia esiintyjiä lavalla, ja Rikkomattomassa nähtyjen nuorten lahjakkuuksien seuraavia roolitöitä odotan innolla. Taitavia, tarkkanäköisiä ja energisiä tulevia musiikkiteatteriammattilaisia koko porukka.

Rikkomaton on hieno, hieno musikaali, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen jo kahteen kertaan saanut ihailla sitä. Kokonaisuus ja tarina on kasassa jo erinomaisesti, vaikka teos ei vielä lopullisessa muodossaan olekaan. Ensimmäinen puoliaika alkaa mielestäni olla jo mainiossa vaiheessa, toisessa puoliskossa on vielä vähän epätasaisuutta kohtausten rytmityksen ja osan kappaleista kohdalla. Keskeneräisyys kuitenkin kuuluu työvaiheeseen, eikä se katsomiskokemusta haittaa ollenkaan. Viihdyin katsomossa loistavasti, liikutuin, nauroin ja ihailin. Tarinassa, hahmoissa ja kohtauksissa on monta todella toimivaa yksityiskohtaa ja toinen toistaan mainiompia juttuja, joita kaikkia en voi tähän listailla, ettei postaus veny venymistään. Joitakin suosikkijuttujani mainitakseni tässä kuitenkin epätäydellinen lista asioista, joista Rikkomattomassa eniten pidän: huumori ja vitsit, erityisesti tilannekomiikka ja one linerit. Rukouspiiri koulussa, Sebastianin Joona valaan vatsassa-tarina ja sipsien syöminen. Annen somepersoona. Keskustelu perunoista, autoista ja Raamatusta. Sebastianin ja Joosuan lapsuuden muistelu ja vanhempien suorittama teinien hyväntahtoinen nolaaminen kavereidensa edessä. Naimisiin-biisin sanoitus. Sebastian ja Joosua Rakkausmontaasin aikana, sienimetsällä ja lumisodassa. "Haluaisin naimisiin pastorin pojan kanssa." "Sama." Saatana. Suloisuus, synkkyys, riemu ja suru. Rohkeus. Pelottoman käyttö Finaalissa ja lyriikoiden muutos siinä. Loppuratkaisu. Ja moni moni muu juttu, mutta mennään tällä erää näillä. Vaan sanokaa minun vielä tähän loppuun sanoneen, että Rikkomaton tulee vielä valloittamaan isoja lavoja. Sen tämä musikaali todella ansaitsee.

Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Rikkomaton-työryhmä! 

Body Notes – Special Edition @ Tanssin talo

kuva © Kai Kuusisto

Näin Body Notes – Special Edition-esityksen 26.3.

Esitys alkaa, mutta yleisö - tai esiintyjät - eivät vielä tiedä, ketä lavalla nähdään. Tämä oli alkuasetelma MimoArt Companyn Body Notes-esityksen Special Edition-versiossa, josta Tanssin talossa nautittiin kahden esityksen verran. Mukana oli sekä teoksessa ennen esiintyneitä ihmisiä että uusia tuttavuuksia, jotka tosiaan yksi toisensa jälkeen ilmaantuivat lavalle silmät sidottuina, tietämättä kenen kanssa tulevat esiintymään. Jännittävää! Näkemässäni esityksessä lavalla olivat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Mikko Lampinen ja Matěj Petrák, heidän lisäkseen sellossa Sergio Castrillón, Sebastian Kurtén äänessä (alkuperäinen äänisuunnittelu Jaakko Autio), valoissa Karel Šimek (alkuperäinen valosuunnittelu Ilmari Karhu) ja lavastajana Arto-Oskar Reunanen. Body Notesin koreografia ja konsepti on Mimosa Lindahlin käsialaa.

 Body Notesia on ennen tätä spesiaaliversiota esitetty vuosien varrella jonkin verran Suomessa ja ulkomailla. Minulle se on tuttu ensi-iltakaudeltaan vuodelta 2017, eli seitsemän vuoden takaa. Vaikka esityksen näkemisestä on siis aikaa, minulle on kuitenkin jäänyt siitä vahva muistijälki. En muistanut tarkasti, mitä kaikkea lavalla tapahtuu, mutta hyvä fiilis ja positiivinen hämmennys olivat edelleen kirkkaana mielessä, kun Tanssin talon katsomoon astelin. Olinkin siis todella iloinen ja onnellinen päästessäni uudelleen katsomaan, millaista menoa Body Notes tarjoilee. Ja se menohan on aivan erinomaista! On ihmeellistä, miten sanaton teos pystyy olemaan samalla kertaa todella hauska, yllättävä, hämmentävä, tyylikäs, hengästyttävä ja liikuttavakin. Mimosa Lindahlin koreografiassa yhteen tulevat niin liike ja kehoilmaisu kuin näyttämötekniikan työskentely, ja toisiinsa sidotaan sujuvasti huumori, näyttävyys ja uteliaisuus, joka teoksessa ehkä eniten itseäni puhuttelee. Body Notes tuntuu tutkimusmatkalta, leikiltä ja uteliaalle ihmisluonnolle sopivalta seikkailulta, jossa esitys etenee osistaan inspiroituneena kohti kokonaisuutta. Matkan varrelle mahtuu hauskoja kohtaamisia, yllättäviä hetkiä sekä tyylikästä ja yksityiskohtaista, tarkkaan harkittua tekemistä. Esityksen eri tunnelmat onnistuneesti toisiinsa sovittava koreografia luo katsojan eteen toisaalta valmiin esityksen, toisaalta kuvauksen siitä, miten esitys rakentuu ja myös jo hieman sitä, miten se puretaan. Työvaiheet, kuten muovin teippaaminen lattiaan ja lattian peseminen, ovat osa kokonaisuutta, ja osa sitä, miten esitystä tehdään.

Pidän Body Notesin visuaalisuudesta kovasti, se on tyylikästä ja viimeisen päälle hiottua. Mustat kuutiot, valosuunnittelun tarkkuus ja esiintyjien kehot yhdessä valojen ja lavastuksen kanssa luovat näyttämökuvia, jotka vaikuttavat ja yllättävät. Paras hetki on se, kun lavalle kipataan vaaleaa mönjää, johon esiintyjät syöksyvät, liukuvat ja loikkivat. Tämän kyllä muistin seitsemän vuoden takaa, ja oli mahtavaa seurata muiden katsojien reaktioita, kun ensimmäistä kertaa esityksen kokevat katsoivat lavan tapahtumia. Naurua ja henkäyksiä kuului monelta suunnalta, ja niin taisin itsekin reagoida ensimmäistä kertaa teoksen nähdessäni. Kehot maalaavat muoville kuvan, joka sitten nostetaan roikkumaan ja taustakuvaksi esityksen loppuun asti. Oli hauska nähdä, millainen kuvio muoville muodostui, ja sitäkin hauskempaa oli katsoa, kun kuviota muodostettiin. Pidin myös niistä hetkistä, kun valo rajaa lavasta tietyn kohdan, ja valolaikussa tapahtuu jotain. Samoin mustien kuutioiden sisältä tuleva valo ja sen käyttäminen monenlaisilla tavoilla hurmasi, kekseliästä ja näppärää tekemistä. Äänisuunnittelu ja musiikki on mainiota, erityisesti musiikissa toistuva teema ja vähitellen voimistuva pauhu kuulostavat hienoilta. Ihan voimakkaimmillaan musiikki tosin on aika kovalla, mutta siitä huolimatta kuulostaa hyvältä. Välillä kannettavasta kaiuttimesta tuleva musiikki tulee osaksi esitystä hyvin kiinteästi, kun esiintyjät kuljettavat kaiutinta ympäri esitystilaa ja ojentavat sen sitten seuraavalle. Parhaimmillaan musiikki, valo ja liike ovat vaivattomasti vuorovaikutuksessa keskenään, ja nämä hetket ovat kaikista vaikuttavimpia.

kuva © Kai Kuusisto

Yksi asia, josta Body Notesissa kovasti pidän, on se, että lavalla ovat esiintyjien lisäksi myös lavastaja sekä äänistä ja valoista vastaavat henkilöt. Tämä ratkaisu nostaa esiin teknisen puolen ammattitaidon ja tuo taiteelliset suunnittelijat esille yleisön eteen. Puhumattakaan siitä huumorista, jonka he mukanaan tuovat! Oli kyseessä sitten sellon suojaaminen, muovin teippaaminen lattiaan, esiintyjien ja teknisen väen vuorovaikutus tai vaikkapa tölkin auki sihauttaminen, on heillä, jotka eivät tavallisesti näy lavalla, Body Notesissa iso rooli. Ja Arto-Oskar Reunanen, Sebastian Kurtén ja Karel Šimek todella ottavat haltuun kaiken lava-aikansa. Ilman heitä esitys olisi ihan erilainen, ja uskaltaisin sanoa, että myös paljon tylsempi kuin nyt. Sillä, että tekniikkatyypit ovat lavalla, saadaan heidän ja esiintyjien välille mainioita kohtaamisia, jotka esitystä seuratessa muodostivat ajatuksen siitä, kuinka tekniikkaihmiset loivat esiintyjille tilan, jossa leikkiä ja tutkia. Hauskoja hetkiä ovat jo mainittu muovin teippaaminen lattiaan, jossa esiintyjät auttavat teippiä vetämällä, teipin liimaaminen lavastajan selkään, sukkien riisuminen, sekä kaiuttimen kuljetus. Pienetkin hetket lavalla ovat suuria, kun ne saavat ansaitsemansa huomion, ja tällaisia hetkiä Body Notesissa riittää niin huumorin kuin huikean taituruuden kohdalla.

Sellisti Sergio Castrillón oli mukana myös vuonna 2017 Body Notesin ensi-iltakaudella. Castrillón soittaa rouhealla otteella, rakastan selloa instrumenttina ja Castrillónin varmaa, vauhdikasta ja vangitsevaa musisointia on hienoa kuunnella. Nelikko Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Mikko Lampinen ja Matěj Petrák (joista Pulkkinen ja Lopperi olivat myös mukana ensi-iltakaudella) ovat kaikki ihastuttavan ilmeikkäitä ja tekevät lavalla saumatonta, toisiaan tukevaa yhteistyötä. Ajatella, että ennen esitystä he eivät edes tienneet, kenen kanssa tulevat olemaan näyttämöllä! Kaikki ovat tietenkin treenanneet esitystä, eli ketään ei heitetty lavalle valmistautumatta, mutta silti tekemisen sujuvuus hämmästyttää. Esiintyjien lavaläsnäolossa on mainiota energiaa, Body Notes ei ole liikkeellisesti kovin vauhdikas esitys, mutta esiintyjissä on silti räjähtävyyttä, joka muutamaan otteeseen myös pääsee esille. Esityksessä on huumorin lisäksi sekä ihmettelevää tunnelmaa että vangitsevaa kehonkäyttöä, joka valosuunnittelun ansiosta on valokeilassa ja näyttämön keskipisteenä. Ihmiskeho taipuu vaikka ja mihin, se jäi seitsemän vuoden takaa mieleen ja sitä saa jälleen lavalla ihailla. Liike ja keho kertovat tarinoita, näyttävät tunteita, välittävät ajatuksia ja ovat jatkuvasti läsnä. Kun esityksessä ei ole puhetta, kehoilmaisua kuuntelee tarkemmin ja liikkeiden, isojen ja pienten, näyttävien ja arkisten, merkitys tulee vahvemmin esille. Tällaisen sanalliseen teatteriin tottuneen katsojan on aina mielenkiintoista katsoa esityksiä oman tutun katsojakokemuksen ulkopuolelta, sillä ne haastavat katsomaan ja tulkitsemaan ihan eri tavalla. Usein sorrun ylitulkintaan, jos en osaa jäsennellä näkemääni selkeästi, mutta Body Notesin kohdalla uskalsin heittäytyä esityksen vietäväksi ja luottaa siihen, että tunnelmat, tapahtumat ja esityksen herättämät tunteet ovat täysin riittävä keino sen kokemiseen.

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin Body Notesista seuraavasti: "Kokonaisuutena Body Notes on riemastuttava, hengästyttävän hieno ja tyylikäs, hauska ja vaikuttava esitys. Monipuolinen liike ja taitava työryhmä yhdessä toimivan valo-, lavastus- ja äänimaailman kanssa tuovat katsojien eteen kauniin ja nokkelan teoksen." Riemastuttavuus ja riemukkuus ovat jälleen sanoja, joilla ehdottomasti tätä teosta kuvailisin, ja myös muut nuoremman itseni ajatukset allekirjoitan edelleen. Katsomossa saa hämmästellä, huvittua, viihtyä ja ihailla, ja esityksen energia, taituruus ja huumori hurmaavat toden teolla. Body Notes pitää otteessaan ja vie mukanaan, olipa ihanaa upota uudelleen tämän esityksen maailmaan!

Tanssin talon esitysten esiintyjät sekä koreografi Mimosa Lindahl yhteiskuvassa

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos MimoArt Company!

Nuori viha @ Elannon Näyttämö

kuvat © Joonas Tanninen

Näin Nuoren vihan ensi-illassa 24.3.

Jimmy Porter (Kim Lamminen), hänen vaimonsa Alison (Tarja Varsa) ja pariskunnan ystävä Cliff (Eemeli Utunen) asuvat samassa vuokra-asunnossa. Maailmaan, ihmisiin ja yhteiskuntaan loputtoman kyllästynyt Jimmy hyökkii sekä Alisonin että Cliffin päälle niin sanallisesti kuin fyysisestikin, eikä tunnelma kolmen hengen taloudessa ole kovin kehuttava. Kun Alisonin ystävä Helena (Susanna Sainio) saapuu vieraaksi, tapahtumat ottavat uusia kierroksia. Kuka lopulta saa mitä haluaa, vai pääseekö kukaan onnettomasta tilanteesta kohti onnea?

Vihaiset nuoret miehet-ryhmän johtohahmo John Osbornen reilussa parissa viikossa kirjoittama brittiklassikko Nuori viha (Look Back in Anger) on vuodelta 1956, ja raa'an avioelämän, onnettomien ihmisten ja huonojen ihmissuhteiden lisäksi se käsittelee kärkkäästi brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Olen lukenut näytelmän reilu vuosi sitten teatteritieteen kurssille, mutta en muistanut siitä ennen esityksen näkemistä oikeastaan mitään. Esityksen katsomisen jälkeen luin tekstin vielä uudelleen. Näytelmä on Suomessa melko harvinaista herkkua, viimeisin ammattiproduktio on vuodelta 1995 Kansallisteatterista, harrastajateatterien esityksiä ei niitäkään pikaisella googlauksella montaa löytynyt. Osbornen teksti on haastavahko, sillä se on syntynyt ajassa ja paikassa, joka on tiiviisti mukana kaikessa siinä, mistä, miten ja miksi näytelmä kertoo. Avioliitto, sen kriisit ja väkivalta sekä ihmisten tyytymättömyys ja onnettomat tilanteet kuitenkin puhuttelevat myös nykypäivänä. Elannon Näyttämölle Maini Palosuon suomennoksen on sovittanut ja ohjannut Sanna Paula Mäkelä. Hänen ohjauksessaan on napakka rytmi ja tiivis ote tekstiin. Sovitus keskittyy Jimmyn ja Alisonin avioliittoon ja Cliffin ja Helenan rooleihin tarinassa, ja tekee sen sujuvasti. Jäin kaipaamaan Osbornen yhteiskunnallista kritiikkiä, joka jää tässä versiossa hieman taka-alalle. Samoin Jimmyn ja Alisonin luokkaero ei pääse tukemaan avioliiton epätasa-arvoista asemaa niin hyvin kuin voisi. 2020-luvulla esitettynä näytelmä kuitenkin löytää ihan uudenlaisia tasoja nyky-yhteiskunnasta, ja sen kuvaama julma parisuhde on ikävä kyllä edelleen ajankohtainen aihe. Painostava tunnelma Jimmyn ja Alisonin välillä tosiaan vallitsee, vaikka Jimmyn vihanpurkaukset näyttäytyvät enemmänkin lapsellisina kuin vaarallisina.

Esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, erityisesti puvustuksesta pidän kovasti. Se sopii hahmoille ja luo kuvaa paitsi heistä persoonina, myös kuvaa maailmasta, jossa he elävät. Lavastuksen sanomalehdet toimivat hyvin korostaessaan sunnuntailehden lukemista, joka on tarinassa tärkeä teema. Sanomalehtiä paiskomalla, potkimalla ja kasaamalla esitykseen myös tuodaan tehoa, ja Jimmyn raivonpuuskien tielle lehdet osuvat mainiosti. Musiikissa kappalevalinnat sopivat kohtausten tunnelmaan sujuvasti, ja äänisuunnittelu toimii kokonaisuudessaan hyvin. Trumpetinsoittoon on Tuomas Hovi opastanut Kim Lammisen sujuvasti, ja mielivaltaisesti soitintaan puhaltelevan Jimmyn musisoinnissa on paitsi rasittavuutta, myös näppäryyttä. Jimmyn trumpetinsoitolla on tarinassa iso merkitys, ja Lammisen soitto antaa musiikille juuri oikealla tavalla painoarvoa. Esityksessä on paljon hienoja näyttämökuvia, joissa hahmojen vastakkainasettelu ja kohtausten jännite näkyy. Näistä erityisesti jää mieleen ihan viimeinen näyttämökuva, jossa Jimmy ja Alison ovat kahdestaan. Hetkeen on ladattu paljon, ja se saa riittävästi aikaa ollakseen tosi vaikuttava.

Jim Lamminen ja Tarja Varsa avioliitossaan epätasa-arvoisena parina tekevät varmaa työtä. Lammisen Jimmy on aivan käsittämättömän ärsyttävä, jestas sentään! Lamminen ottaa mainion otteen Jimmyn tulkintaan, hän saa roolistaan irti myös muuta kuin kiukuttelevan, turhautuneen miehen, joka purkaa pahaa oloaan kaikkiin ympärillään. Tarja Varsan Alison on osaansa tyytyneen oloinen, varautunut nainen, joka yrittää selvitä päivä kerrallaan herättämättä turhaa huomiota. Toisaalta Alison ei vaikuta ottavan Jimmyn turhautumista turhan vakavissaan, vaan suhtautuu miehensä raivonpuuskiin lapsellisina oikkuina. Jimmyn ja Alisonin suhde on jatkuvasti hankauksessa, eikä epävakaalle pohjalle perustettu voi millään kestää, ainakaan hyvällä tavalla. Varsa tuo Alisoniin mielenkiintoista särmäkkyyttä, hän ei ole mikään avuton tyttönen, mutta on menettänyt taistelutahtonsa. Eemeli Utunen Cliffin roolissa on mainio, Cliff on hyväsydäminen mutta vähän hukassa oleva mies, joka tahtoo toisille vilpittömästi hyvää. Nykyisessä seurassa se vain on kovin epätodennäköistä, ja tilanteesta kärsii Jimmyn ja Alisonin lisäksi myös Cliff itse. Huolehtivainen ja kiltti mies on hänkin Jimmyn nälvimisen kohteena, mutta kuten Alison, myös Cliff vaikuttaa suhtautuvan kaverinsa puuskiin vain ohimenevinä hetkinä. Tämä tapa kuvata Alison ja Cliff ihmisinä, jotka eivät ota Jimmyn turhautumista vakavasti, tai jotka ovat hyväksyneet Jimmyn tyytymättömyyden ja vain antavat sen olla ja vähän vitsailevatkin Jimmyn kustannuksella, on kiinnostava, ja toimii kyllä oikein hyvin. Se myös tekee hahmojen välisiä suhteita monitasoisemmaksi. Jos on Jimmy ärsyttävä, niin niin on kyllä Helenakin. Susanna Sainio tekee roolinsa huolettomuudella ja itsevarmuudella, jossa ei kovin paljon myötätuntoa Alisonia kohti näy. Loppupuolella kyllä, mutta Helenan suunnitelmat ovat selviä siitä hetkestä saakka, kun hän ensimmäisen kerran saapuu ystävänsä luo vierailemaan. Sainiolla on rooliinsa ote, joka kasvattaa hahmoa hyvin ja kantaa esityksen läpi luontevasti. Harri Suokas Alisonin isän, eversti Redfernin, roolissa on leppoisa mutta auktoritäärinen hahmo, joka rikkoo hienosti muiden hahmojen muottia ja tarinan asettamaa järjestystä. Tapahtumien "ulkopuolinen" eversti on vastakohta Jimmylle, ja myös eri sukupolven edustajan hahmo, joka tuo näytelmään syvyyttä.

Elannon Näyttämön Nuori viha on varmaotteista ja onnistunutta teatteria, jossa näyttelijöiden tarkat roolityöt tuovat hahmojen väliset suhteet lavalle kiinnostavasti. Minulle tästä jäi puuttumaan vahvempi ote nimenomaan yhteiskunnallisiin teemoihin ja luokkaeroihin, mutta suomalaisessa teatterissa tehdyn 50-luvun brittinäytelmän kohdalla teemojen painottaminen enemmän ihmissuhteisiin on ymmärrettävä ratkaisu. Intensiteettiä olisin silti kaivannut ihmissuhteiden kuvaamiseen, sellaista vaaran tuntua, joka tekstistä lukemalla välittyy. Toisaalta näin esityksen ensi-illassa, jossa jännitys varmasti hieman vei terää kokonaisuudesta. Tiivis kokonaisuus etenee sujuvasti ja kertoo tarinan, joka löytää kosketuspintaa myös nykyajasta. Nuoren vihan tarina tiivistyy mielestäni seuraavaan: onnettomien ihmisten onnetonta elämää. Sen Elannon Näyttämön versiointi klassikosta tavoittaa sujuvalla tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Elannon Näyttämö!