sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Björnstad / Beartown (HBO Nordic)

 Scroll down for the review in English.

kuvat/photos © HBO / Niklas Maupoix

HBO Nordicilla sai 18.10. ensi-iltansa Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki-romaaniin perustuva viisiosainen ruotsalaissarja Björnstad, jonka viimeinen jakso ilmestyi tänään. Kirjoitin Kiekkokaupungista ja sarjan kakkososasta Me vastaan te blogiin (tästä siihen postaukseen) ja kuten tuosta tekstistä käy ilmi, Kiekkokaupunki oli melkoisen vahva ja vaikuttava lukukokemus. En olisi ikinä arvannut pitäväni romaanista näin paljon ja kirjan luettuani sarjan harteille rysähtivät valtavat odotukset. Olin samaan aikaan hyvin innoissani siitä, että romaani kääntyy tv-sarjaksi, ja huolissani siitä, kuinka tv-sovitus onnistuu tavoittamaan tarinan, maailman ja hahmot, jotka romaanissa ovat todella hienoja.

Björnstad sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa jääkiekko on tärkeintä mitä on. Entinen NHL-kiekkoilija Peter Andersson (Ulf Stenberg) palaa vaimonsa Miran (Aliette Opheim) ja lastensa Mayan (Miriam Ingrid) ja Leon (Lukas Wetterberg) kanssa kotikaupunkiinsa ja suunnitelmissa on alkaa valmentamaan edustusjoukkuetta. Aikuiskiekkoilijat tosin ovat niin huonoja, että Peter päättää mieluummin keskittyä juniorijoukkueeseen. Hän saakin porukan valmennettavakseen ja kiinnittää huomionsa tähtipelaaja Keviniin (Oliver Dufåker). Anderssonin perheen elämä asettuu uomiinsa Björnstadissa ja arki rullaa, kunnes järkyttävä tapahtuma saa kaiken sekaisin ja kaupungin jakaantumaan kahtia.

Aluksi päätin, etten aiokaan yrittää katsoa sarjaa jotenkin erillään kirjasta, sillä tarina oli niin vahvasti muistissani, että olisin kuitenkin verrannut sarjaa kirjaan. Parin jakson jälkeen pieniä ja isompia muutoksia hahmoihin, tapahtumiin ja kerrontatapaan oli kuitenkin tullut lukuisia, ja ajattelin, että on kuitenkin parempi suhtautua sarjaan itsenäisenä teoksena, joka se tietenkin siis on. Tietenkään en kokonaan voinut olla ajattelematta romaania, Kiekkokaupunki on sen verran onnistunut kirja, että sallin itseni välillä harmitella sitä, että suosikkikohtauksiani ja -hahmojani oli jätetty pois sarjasovituksesta. Pääosin sain kuitenkin yllättyä iloisesti siitä, miten hyvin kirjan henki ja sävyt on sarjassa tavoitettu. Tv-sarjalta ei mielestäni voikaan odottaa samaa määrää vivahteita ja tasoja kuin kirjalta, jota lukiessa lukijalla on enemmän valtaa rakentaa maailmaa ja mielipiteitään kuin tv-sarjan parissa, joka valmiiksi määrää aika paljon juttuja. Kirjaan myös mahtuu paljon enemmän kuin viisiosaiseen sarjaan, joten hyviäkin asioita on tietenkin täytynyt karsia ja valita näkökulma, josta tarina kerrotaan, ja se, mikä kaikki on tärkeää ottaa mukaan, jotta tarina kantaa. Sovituksissa onkin aina haasteensa, mutta Björnstad väistelee suurimmat karikot ja välittää tarinansa oikein hyvin. Ajattelin sarjan alussa, tai siis siinä vaiheessa kun tiesin, että se on viiden jakson mittainen, että kiire tulee, jos kaikki kirjan hienoudet aiotaan ottaa mukaan. No, kaikkia kirjan juttuja ei sarjassa nähdä, mutta paljon nähdään ja hahmoja ja tapahtumia kyllä riittää. Lopputulos on yllättävänkin tasainen ja toimiva, Björnstad tavoittaa joka jaksossa ja kokonaisuutena hienon tunnelman ja etenee hyvässä rytmissä. Viimeisessä jaksossa on hätiköinnin tuntua, mutta kaiken kaikkiaan sarja on oikein onnistunut. Pidän Björnstadista tosi paljon, eikä siinä varsinaisesti ole muita vikoja kuin se, että sarja ei ole ihan niin uskollinen romaanille kuin toivoisin sen olevan. Tämä onkin sitten mielipidekysymys, jonkun muun mielestä Björnstad varmaankin toimii sarjana paremmin kuin kirjana. Olisin kaivannut sarjaan muutaman jakson lisää, jotta vielä pari hahmoa olisi voitu nostaa näkyvämmin esille, sivujuonille olisi ollut enemmän tilaa ja ehkäpä myös muutama loistava romaanin kohtaus olisi voitu tuoda sarjaankin. Björnstad toimii viisiosaisena sarjana hyvin, se pitää otteessaan, tarjoaa jännitystä, draamaa, jääkiekkoa, ihmissuhteita, koskettavia hetkiä, oikeaa ja väärää ja jos romaania ei ole lukenut, sarja voi luultavasti tehdä yhtä suuren vaikutuksen kuin mitä romaanin lukeminen teki minuun.

Björnstadin on ohjannut Peter Grönlund, joka pitää langat käsissään onnistuneesti ja käsittelee juonikuvioita sujuvalla tavalla. Grönlund on löytänyt oikeanlaisen tunnelman tapahtumien käsittelyyn, Björnstad on täynnä erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja erilaisia tunteita, joita kaikkia lähestytään luontevalla tavalla. Grönlund on löytänyt hyvän suhteen siihen, millaisia asioita ohjauksessa painottaa, ja hänen henkilöohjauksensa ansaitsee erityiskehuja. Näyttelijät tekevät onnistunutta työtä monenlaisissa kohtauksissa ja intensiteetti säilyy kohtauksesta ja jaksosta toiseen, josta saa oivallisen näyttelijäntyön lisäksi kiittää Grönlundin tarkkaa ohjausta. Kuvaus ja leikkaus, joista harvoin sanon mitään kun en niistä varsinaisesti osaa mitään sanoa, ovat hienosti toteutettuja ja sarjaa on kiva katsoa myös teknisemmin. Björnstad sijoittuu talviaikaan, välillä kauniin, välillä synkän lumisiin maisemiin, ja sarjassa on paljon hienoja kuvia, niin maisemista kuin tapahtumista ja hahmoistakin. Yksi erinomainen juttu Björnstadissa on sarjan musiikki, joka on Johan Testadin käsialaa. Soundtrack soi kohtausten taustalla tyylillä ja osallistuu tunnelman luomiseen, juonen kuljetukseen ja hahmojen syventämiseen ihan huomaamatta. Musiikki on miellyttävää kuunneltavaa, soundtrack löytyy Spotifysta ja olen kuunnellut sitä jonkin verran, musiikki toimii siis ihan itsekseenkin ja tykkään siitä, miten painostava, intensiivinen ja sähköinen tunnelma musiikissa on, vaikka mukana on pari vähän kepeämpää biisiä, on yleinen fiilis sellainen pohjoismaisen melankolinen, ja sehän toimii minulle.

Björnstadissa ehkäpä kaikista onnistuneinta on roolitus, jokainen näyttelijä tekee loistavaa, uskottavaa ja vivahteikasta työtä ja astuu hahmonsa kenkiin taidolla. Erityisesti nuoret näyttelijät, joista moni tekee ensimmäisen tv- tai ylipäätään näyttelijäroolinsa, eläytyvät hienosti monitasoisten hahmojensa rooleihin. Miriam Ingrid tekee vahvan roolin Mayana, hän tavoittaa onnistuneesti erilaiset tunteet ja tunnelmat ja on roolissaan vakuuttava. Ingrid näyttelee vangitsevasti, hänellä on roolissaan paljon vaikeita elementtejä, mutta Ingrid käsittelee näitä elementtejä taidolla ja vaikuttavalla tavalla. Hän tuo sarjaan myös musikaalista lahjakkuutta kappaleellaan "Painted Lady", jonka Ingrid kirjoitti Mayan hahmoa varten. Oliver Dufåker tekee onnistuneen roolin Kevininä, pidän siitä, miten hän on lähestynyt hahmoaan ja millaiseksi Kevin sarjassa muodostuu. Dufåker pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa ja tuo Kevinin ruudulle sujuvasti. Ulf Stenberg näyttelee Peteriä, joka on ehkä eniten muuttunut siitä, millainen hahmo oli romaanissa. En oikein pitänyt tästä sarja-Peteristä, mutta Stenberg tekee varsin mainiota työtä. Hän näyttää hahmonsa kaikki puolet ja tekee roolinsa varmalla otteella, onnistuen kaikenlaisissa kohtauksissa hyvin. Tobias Zilliacus näyttelee Kevinin isää Matsia, tiukkaa ja jyrkkää miestä, joka vaatii pojaltaan aina parasta mutta ei oikein osoita olevansa ylpeä tämän onnistumisista. Zilliacus tekee roolinsa vakaalla otteella ja tuo hahmoonsa eri tasoja, vaikka Mats vähän näyttäytyykin vain ankaruutensa kautta, Zilliacus on löytänyt tavan tehdä hahmostaan moniulotteinen ja kiinnostava.

Roolisuoritus ja hahmo, jota odotin eniten, oli Otto Fahlgrenin Benji. Benji on suosikkihahmoni romaanissa (ja ylipäätään yksi suosikki-kirjallisuushahmojani) ja, kyllä vain, suosikkihahmoni myös sarjassa. Fahlgren tekee erinomaisen roolin, hän tuo Benjin sisäisen maailman hienosti näkyville ja tavoittaa hahmonsa nyanssit ja sävyt tarkasti. Fahlgrenilla on tosi hieno ote Benjin näyttelemiseen, hän tekee upean tarkkaa, hienovireistä ja yksityiskohtaista työtä ja onnistuu roolissaan erittäin hyvin. Aliette Opheim Mirana on oikein hyvä rooli, hän tekee luontevan roolin ja tuo Miraan kivasti tasoja. Opheim tavoittaa hyvin Miran persoonan, hänen käsissään hahmo näyttäytyy vivahteikkaana ja uskottavana. Yksi suosikkiruotsalaisnäyttelijöitäni eli Gustav Lindh oli myös kiva nähdä sarjassa mukana, hän näyttelee Benjin poikaystävää Lukasta ja tekee jälleen kerran oikein kivan roolin. Lindhillä on hahmoon kuin hahmoon juuri sellainen ote josta pidän, ja myös Lukasin roolissa hän on loistava. Lindh ja Benjiä näyttelevä Fahlgren myös pelaavat yhteen mainion onnistuneesti. Alfons Nordberg näyttelee William Lytiä ja eläytyy sujuvasti rooliinsa, Lytistä muodostuu juuri sellainen millaiseksi hänet kuvittelinkin. Samoin Sanna Niemi Anan roolissa ja Erik Lundqvist Bobona tekevät onnistunutta työtä ja tuovat hahmonsa ruudulle oikein hyvällä otteella. Najdat Rustom näyttelee Amatia ja tekee mainion roolin, Rustom tavoittaa hahmonsa tärkeimmät ominaisuudet ja tekee Amatista mukavan, kiinnostavan tyypin.

Meikähän ei ole mikään jääkiekkofani, mutta sujuva, fiktionaalinen jääkiekkopeli silloin tällöin sopii kyllä minullekin. Björnstadin jääkiekkokohtaukset ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä taitoa, tästä on kiittäminen näyttelijöiden jääkiekkokokemusta sekä onnistunutta pelien koreografiointia. Myös kiihkeä oman kaupungin joukkueen kannustaminen tuntuu hyvinkin realistiselta, ja kaipa alatyylinen huutelukin saattaa jääkiekkokatsomossa tuttua olla. Autenttinen jääkiekkofiilis sarjassa kyllä vallitsee, ja sehän on hyvä juttu. Uskottavuus jatkuu myös jääkiekon ulkopuolelle ja Björnstad onkin aidon ja realistisen tuntuinen alusta loppuun (okei, karhusta keskellä talvea vähän miinusta mutta muuten). Jo useaan otteeseen mainitsemani tunnelma on yksi osa aitoutta, sarja rakentaa hienosti jokaiseen kohtaukseen sopivan ilmapiirin, joka tukee tapahtumia ja hahmoja, vaikka päätunnelma onkin painostava ja jännitteinen, mukaan mahtuu keveyttä, riemua ja iloa, joka tasapainottaa synkempää fiilistä hyvin. Björnstadista tulee mieleen toinen ruotsalaissarja eli viime vuonna ensiesitetty Eagles, joka sekin sijoittuu jääkiekkomaailmaan ja nuorten elämään. Toki nämä kaksi ovat keskenään aika erilaisia niin tarinaltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta vähän samanlaista henkeä on molemmissa. Ruotsissa siis osataan nämä jääkiekkosarjojen tekemiset, jos Björnstadista tykkää niin kannattaa tsekata myös Eagles.

Björnstadin käännekohta tapahtuu jääkiekkojoukkueen juhlissa, kun Kevin raiskaa Mayan. Tämä ajaa kaupungin sekaisin, osa uskoo Mayaa, suurin osa uskoo Keviniä tai ei ainakaan aio sekaantua asiaan, ja jääkiekkotähti ja teinityttö joutuvat vastakkain. Seksuaalinen väkivalta on noussut monessa katsomassani/lukemassani fiktiivisessä tarinassa esille viime vuosina, ja tärkeää aihetta on käsitelty monella tavalla, usein melko onnistuneesti. Myöskään Björnstad ei onneksi kiertele tai kaartele teemojaan, vaan pureutuu asioihin todenmukaisesti. Sarja käsittelee oikeita aiheita ja oikeita ongelmia, joita ei pidäkään mitenkään kaunistellen ottaa esille, ja oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan mustavalkoisuus ja hankaluus tulevat Björnstadissa esille selvästi. Oikeudenmukaisuus ja oikeus tuntuvat välillä mahdottomilta konsepteilta, ja toivottomuus ja turhautuminen ovat vahvasti läsnä monessa hetkessä. Kuten Kiekkokaupungissa, myös Björnstadissa nostetaan esiin myös muita teemoja, kuten homoseksuaalisuus jääkiekkopiireissä, perheen ja työn yhteensovittaminen ja sen ongelmat, vanhemmuus, ystävyys, lojaalius ja niin edelleen. Näitä käsitellään aika hyvin, osa teemoista saa enemmän huomiota ja osa vähemmän, ja niitä katsotaan erilaisista näkökulmista onnistuneella otteella. Sarja herättää ajatuksia, kysymyksiä ja varmasti myös keskustelua, ja toivottavasti kannustaa tavoittelemaan turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. 

 Björnstad tarjosi siis oikein hyvän katselukokemuksen, vaikka romaani olikin parempi, katsoin tarinan sarjanakin mielelläni ja sovitus on suurimmaksi osaksi oikein mainio. Muutama tarinalinja jää harmittavasti vähän kesken, mutta ehkäpä jatkoa on luvassa ja näiden hahmojen ja tarinoiden pariin pääsee vielä palaamaan. Jäin kaipaamaan joitain romaanin juttuja, erityisesti Benjin siskoja jotka nyt jäivät tosi vähälle ruutuajalle, ja paria hyvää kohtausta, jotka sarjassa olivat kyllä mukana mutta uusiksi kirjoitettuina. Ja, vaikka Benji & Lukas-kuvio olikin onnistunut, romaanin alkuperäinen basisti-tarinalinja olisi ollut kiva nähdä sarjassakin. Noh, jälleen kerran mielipidekysymyksiä, ja kuten todettu, sarja yllätti minut positiivisesti ja pidin siitä kovasti. Suosittelen Björnstadia kyllä sekä romaanin lukeneille että lukemattomille, sarja käsittelee rankkoja aiheitaan hyvin, tarjoaa upeita näyttelijäsuorituksia, hienoa musiikkia ja tasapainoisen, vakuuttavan kokonaisuuden, joka ansaitsee katselun. Björnstad myös onnistuu vaikeassa tehtävässään tavoittaa Kiekkokaupungin hienovireinen, vaikuttava ja ihastuttava tunnelma, joka ilokseni väreilee sarjan jokaisessa jaksossa. 

Swedish drama series Beartown premiered on HBO Nordic October 18th.

Beartown is based on Fredrik Backman's novel of the same name and tells a story of a small town where the most important thing is ice hockey. I read Backman's novel and it's sequel Us Against You a few weeks before the first episode aired, and I absolutely loved both books. Beartown is an amazing novel, it's beautifully written and full of emotion, the story, the characters, the world Backman creates, everything about this book just worked for me and I never thought it would. I read Beartown because I knew it was adapted into a tv series and wanted to get to know the story a little, and obviously I ended up loving the novel, so when Beartown the tv series premiered it had a lot to live up to. I was at the same time very exited and a little worried to see how everything was going to work out, some of these characters and the story became important to me while reading the novel and I was very much looking forward to see the world of the novel coming to life on the small screen.

So, the most important thing in Björnstad is ice hockey. Peter Andersson (Ulf Stenberg), a former NHL player returns to his hometown with his wife Mira (Aliette Opheim) and children Maya (Miriam Ingrid) and Leo (Lukas Wetterberg). Peter starts coaching the town's junior hockey team, Maya and Leo start school and Mira stars in a new job as they begin their life in Björnstad as a family. When a violent act takes place in a party, the town goes into disorder and division.

At first I thought that I wouldn't even try to watch the series without comparing it to the novel because I had read Beartown so recently that I still remembered pretty much everything about it. After a couple of episodes when there had been several little and big changes to the characters and the way the story is told I decided to try and forget the book, at least as much as I could. Beartown is such an amazing book that I did let myself to feel a little disappointed when some of my favorite moments and characters from the book were left out from the series, but mostly I was surprised positively by how well the series captures the atmosphere and mood of the novel. I don't think it's even fair to expect a tv series to have all the same nuances and levels a novel has, there is much more space in a book to tell the story than in a series that has five episodes. A novel also gives the reader more freedom to build an opinion about the places, characters and things that happen while a tv series kind of determines many things, for example the way the characters look, talk and so on. Adaptations always have challenges, but Beartown tackles most of them and works pretty well delivering the story in a successful way. When I learnt that there are five episodes in Beartown I thought that the series has a lot of work ahead if everything great happening in the novel is going to be happening in the series as well. Well, not every great scene makes it into the series, but many things, characters, story lines and so on from the book of course are also in the series. Beartown is a balanced series, there is a wonderfully built atmosphere in every episode and the series proceeds in a good rhythm, only the last episode seems a little hurried but as a whole everything works well. I like Beartown a lot, and there isn't really any other problem with the series but the thing that it's not as similar compared to the novel as I would have wanted it to be. But that's a matter of opinion, I'm sure some think Beartown works better as a tv series. I wish there would have been a couple more episodes so there would have been space to bring one or two characters more into focus, some of the story lines could have had more screen time and a few very good scenes from the novel could have been included in the series. Beartown is very good as a tv series, it offers a great package of excitement, drama, ice hockey, relationships, emotional moments, right and wrong and for someone who hasn't read the novel the series might be as strong experience as reading the novel was for me.

Beartown is directed by Peter Grönlund who has done very good job. Grönlund has found a powerful way to capture everything happening in this story, his direction brings all the different story lines to focus in good balance and Grönlund wonderfully highlights the emotional aspects of the story. Especially the way Grönlund's direction deals with the characters deserves to be mentioned, the cast does great job trough the series and that has as much to do with Grönlund's way of directing as it does with the cast's talent. The cinematography and film editing (which I normally don't mention as I don't really know anything about them) need to be mentioned now, because Beartown looks really good. Beartown is set in a small town during winter, so there are many chances to enjoy beautiful shots of wintery landscape as well as well executed shots of the characters and action. One of my favorite things about Beartown is it's soundtrack by Johan Testad. The music is full of intensity, emotion and electricity and works beautifully with the other parts of the series. I've listened the soundtrack from Spotify a few times and it works perfectly as itself as well, I love how gloomy the music is, there are a few lighter songs but mostly there is a kind of Nordic melancholy present in the soundtrack and, well, that's my kind of music.

The best thing about Beartown is it's amazing cast, everyone fits their roles wonderfully and brings these characters to life with emotion and talent. Especially the young people in the cast (many of whom are making their tv and/or acting debuts) are fantastic, they are doing a great job playing their complex characters and telling the story. Miriam Ingrid as Maya does a very strong role, there is an amazing mixture of emotions and nuances in their performance, and Ingrid brings Maya to life beautifully, balancing everything there is in this character perfectly. There are hard elements in Maya's story but Ingrid deals with these elements with talent and sensitivity. Ingrid also brings musical talent to the series with "Painted Lady", a song they wrote for the character of Maya. Oliver Dufåker plays Kevin, the star player of the junior team. I really like the way Dufåker portrays his character, he does a great role and works well together with the rest of the cast. Even when Kevin isn't the nicest character, it is nice to watch Dufåker's performance. Ulf Stenberg plays Peter, a character who has probably changed the most compared to the novel. I don't like this series-Peter that much but I did like Stenberg's performance a lot, he does a very good role. Stenberg shows all the sides of his character and does a brilliant job in every scene. Tobias Zilliacus plays Mats, Kevin's strict and demanding father who always expects his son to take the win, in hockey and in life. Too bad Mats doesn't really show if he's proud of Kevin or not. Zilliacus does a good role, he manages to see behind Mats' strictness and brings nuances to the character.

There was one character I was in particular waiting to see come to life, and that was Benji, portrayed by Otto Fahlgren. Benji is one of my favorite literary characters ever, he's definitely my favorite character in Beartown the novel and, yes, he is my favorite character in the series as well. Fahlgren does an excellent role, he captures the best things about Benji with talent and shows Benji's feelings and thoughts in a superb way. There is a great amount of a kind of tenderness in Fahlgren's performance, I like the way he brings Benji to life as someone who has a lot of sides to him and all these sides are a part of who he is. It's a delight to see Aliette Opheim as Mira, Opheim brings her character to life in a genuine way and makes Mira a nuanced, interesting character. Opheim also captures Mira's personality very well. One of my favorite Swedish actors, Gustav Lindh, plays Lukas, Benji's boyfriend, and does a wonderful role. I've always liked the way Lindh brings the characters he plays to life and Lukas is no exception, Lindh's performance is a great one. Alfons Nordberg as William Lyt does a brilliant role, he brings his character to life just in the way I expected Lyt to be like. Sanna Niemi as Ana and Erik Lundqvist as Bobo both do very good roles, and so does Najdat Rustom as Amat. Rustom captures the most important things in his character and brings them to the screen in a great way.

I'm not a hockey fan, far from it, but I do enjoy a good fictional hockey game now and then. The hockey scenes in Beartown are full of speed, tension and skill and they look very real, thanks to the hockey experience of the actors and the choreography of the games. The cheering for Björnstad's team and it's players feels also real, and probably the shouting at the judges and opposing team is as well a part of the game, at least sometimes. All the hockey things in Beartown are very authentic (at least for me who doesn't know the game very well) and that's great as the game is a big part of the soul of the series. There is a lot of authenticity in the other themes the series handles as well, and Beartown feels very real from start to finish. I really love the way every episode, every scene actually, has an amazing atmosphere that strengthens everything that's happening. Although Beartown is pretty much full of tension and gloom, there are some lighter, happier moments that balance the emotions very nicely. Beartown actually reminds me of another Swedish hockey series, Eagles, which premiered last year. Even though these two are pretty different there is a same kind of feeling and atmosphere in both, and if you liked Beartown, maybe check out Eagles as well. 

The biggest turning point in Beartown happens in the junior team's party where Kevin rapes Maya. This divides the town in two, there are those who believe Maya, those who believe Kevin and then those who don't want to believe anyone and rather want to stay out of it. The violent event puts the star player and the teenage girl against each other and shows that the world is not fair, justice won't always win and the world is not black and white, good and bad, right and wrong might be complicated even when they shouldn't be. Sexual violence has been a popular topic in fictional stories the last couple of years and most of these stories have dealt with their important theme in a good way. Beartown, I think, does a good job dealing with it's big themes, the series has a pretty realistic approach to everything that happens and doesn't make the world a better or worse place that it is, Beartown only tells this story and raises questions, thoughts and conversations that hopefully are a step into making the world a safer and fairer place. Beartown, the series as well as the novel, deals with other themes as well, for example being gay in the hockey world, finding time for both work and family, parenthood, friendship and loyalty.

Even though I like the novel more, I'd say Beartown is an excellent adaptation and mostly the series works very well. A few story lines kind of end before there is a real conclusion to them but maybe there is a season two coming and we get to return to Björnstad to see more of these characters. I did miss some of the things from the novel, especially Benji's sisters who don't get that much screen time in the series, and some of the novel's scenes that were included in the series were rewritten kind of too much. And, as sweet and wonderful as the Benji & Lukas story line is, it would have been fun to see the original bass player character in the series. Well, these are, again, matters of opinion. I recommend Beartown to people who have or haven't read the novel, the series deals with it's important themes in a good way, has a brilliant cast, beautiful soundtrack and a strong story that deserves to be seen.

maanantai 19. lokakuuta 2020

Kiekkokaupunki & Me vastaan te (Fredrik Backman)

 

Huomasin vähän aikaa sitten, että HBO Nordicille tulee Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki- (ruots. Björnstad) romaaniin perustuva, samanniminen tv-sarja (eilen julkaistiin kaksi ekaa jaksoa), joka näytti trailerin perusteella ihan hyvältä. Laitoin sitten Kiekkokaupungin Teatterinnan loppuvuoden lukuhaasteeseen kohtaan 6. Kirja, joka käsittelee sinulle vierasta aihetta, sillä jääkiekko on minulle melko tuntematon maailma ja ajattelin, että Kiekkokaupunki olisi hauska lukea ennen tv-sarjan katsomista. Minulla ei ollut suuria odotuksia tämän suhteen, en tiennyt romaanin tarinasta, hahmoista tai muusta mitään, mutta jestas sentään millainen lukukokemus tämä oli!

Kiekkokaupunki kertoo pienestä Björnstad-nimisestä kaupungista, jossa kaikista tärkeintä on jääkiekko. Juniorijoukkue on menestynyt jonkin verran ja koko kaupungin odotukset on kasattu nuorten harteille. Björnstadissa asuvat muuden muassa urheilujohtajana toimiva Peter, hänen vaimonsa Mira ja heidän lapsensa Maya ja Leo, juniorijoukkueen tähti Kevin ja hänen paras ystävänsä Benji, pubia pyörittävä Ramona, juniorijoukkueen valmentaja David sekä Mayan paras ystävä Ana, lisäksi ovat tietenkin koko juniorijoukkue, kaupungin aikuiset ja jääkiekkoa pelaamattomat nuoret. Kun Björnstadissa tapahtuu anteeksiantamaton rikos, selviää, että osa kaupungin asukkaista on valmis sulkemaan siltä silmänsä jos urheilu niin vaatii.

Kiekkokaupunki oli pitkästä aikaa oikein tosi vahva lukukokemus, tarina ehti ärsyttämään, ihastuttamaan, kiukuttamaan ja ilahduttamaan useasti lukemisen edetessä, ja sama homma jatkui myös kakkososan eli Me vastaan te parissa. Pidin Kiekkokaupungista todella paljon, Backmanin kirjoitustyyli on upean vivahteikasta ja tiheää, lyhyetkin lauseet ja tekstinpätkät sisältävät valtavasti kaikenlaista ja tarina soljuu vaivattomasti. Backman kuvaa erilaisia henkilöhahmoja taitavasti, nuorison ja aikuisten elämät kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän ja kaikki on harkiten ja taidolla kirjoitettua. Juoni on punottu näppärästi, tarina pitää tiukasti otteessaan ja vaikka osa tapahtumista ärsyttää, ei lukemista malta lopettaa vaan reilun neljänsadan sivun romaani loppuu tosi nopeasti. Kieli on hienoa luettavaa, en oikein osaa sanoa, mikä Kiekkokaupungissa erityisesti iski, mutta teos pääsi kyllä ihon alle ja teki ison vaikutuksen. Osittain tästä on kiittäminen suomentaja Riie Heikkilää, jonka käsissä teksti pääsee oikeuksiinsa. Olen kuunnellut Beartown-äänikirjaa eli tämän englanninkielistä käännöstä vähäsen, ja suomennos on enemmän mieleeni. Hauska huomata myös, miten joitain juttuja on käännetty englanniksi eri tavalla kuin suomeksi, merkitys ei niissä kauheasti muutu mutta idea on erilainen. Kunhan kielitaitoni joskus parantuu, tartun ehdottomasti myös alkuperäisteokseen ja luen Kiekkokaupungin niin kuin se ruotsiksi on kirjoitettu. Backman käyttää Kiekkokaupungissa ja kakkososassa Me vastaan te paljon ennakointia, joka on hyvä tehokeino mutta eräiden juonenkäänteiden kohdalla aikamoisen ärsyttävä juttu. Otetaan esimerkkinä vaikkapa seuraava pätkä: Kymmenen vuoden päästä kaksi heistä on ammattilaispelaajia. Yksi heistä on isä. Yksi heistä on kuollut. (s. 456). Tokihan tämä lainattu kohta ei olisi niin ärsyttävä, jos se koskisi joitakuita muita hahmoja, mutta kun se nyt vihjailee tiettyjen hahmojen kohtaloa, saakin sitten alkaa jännittämään näiden tyyppien kohtaloa. Ennakointia on lyhyemmälläkin aikavälillä, romaanissa viitataan monesti muutaman kymmenen tai sadan sivun päästä tapahtuviin juttuihin, ja monesti tämä kyllä toimii ja vain lisää jännitystä.

Minusta kaikista parasta Kiekkokaupungissa ovat sen hahmot, ja hahmoista paras on Benji. Benji nousi saman tien yhdeksi suosikkikirjallisuushahmoistani, hän on aivan loistava, sopivan monitasoinen, mielenkiintoinen, vahva, haavoittuvainen, synkkä ja hurmaava, ennen kaikkea hyväsydäminen nuori mies. Benjiin mahtuu valtavasti kaikenlaista, eikä Backman päästä häntä eikä muitakaan hahmoja helpolla. Harvinaista kyllä, yksikään Kiekkokaupungin hahmoista ei ollut sellainen, etten olisi pitänyt hänestä, totta kai osa hahmoista on inhottavia ja tekee kauheita asioita, mutta jokainen tyyppi on monitasoinen, kokonainen ja tarkasti rakennettu ja näin kirjallisuusfanin näkökulmasta aika mainio. Backmanilta sujuu siis monitasoisen tarinan ja loistavan tekstin lisäksi henkilökerronta vaivatta, ja siksipä hahmot tuntuvat niin aidoilta ja heidän elämänsä koskettaa, kiinnostaa ja herättää ajattelemaan ja tuntemaan. Moneen hahmoon voi myös samastua, ja monipuolinen hahmogalleria tarjoaa erilaisia näkökulmia romaanin tarinaan. Benjin lisäksi pidin kovasti myös Benjin kolmesta siskosta, Adrista, Katiasta ja Gabystä, Mirasta, Mayasta ja juniorijoukkueeseen nousevasta Amatista sekä basistista.

Kuten todettu, en tiedä jääkiekosta paljoakaan, en ole koskaan katsonut yhtäkään peliä kokonaan ja suosikkijääkiekkohetkeni liittyvät fiktiivisiin otteluihin, joita en niitäkään ole kovin montaa kokenut. Taitaa itseasiassa olla niin, että olen lukenut näiden kahden kirjan lisäksi vain pari jääkiekkoon liittyvää tarinaa (Detroit, kirj. Katri Lipson ja Kalle Veirton Tähtiketju-sarja) ja katsonut yhtä jääkiekkosarjaa (Eagles, sekin ruotsalainen kuten Björnstad). En siis osaa sanoa, pitääkö Kiekkokaupungin suhtautuminen jääkiekkoon ja urheiluun noin yleensä paikkansa, mutta romaani välittää kyllä sellaista kuvaa, joka minulla jääkiekkomaailmasta on syntynyt. Intohimoinen ja kiivas, vauhdikas urheilijaelämä sekä vähintään yhtä intohimoinen kannustus tuntuvat aidoilta ja mahdollisilta, ja vaikka en ihan yhtä innolla suhtaudu mihinkään urheilulajiin, pystyin kyllä samastumaan Kiekkokaupungin penkkiurheilijakuvauksiin ja -tunnelmiin. Urheiluhuuma voinee viedä mukanaan nopeastikin, ja Backman kuvaa sujuvasti ja kouriintuntuvasti sen, kuinka tärkeää ja tavoiteltavaa menestys voi olla ja kuinka paljon paineita ja vastuuta voiton tavoitteluun liittyy. Jääkiekko on läsnä melkeinpä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu ja tehdään, se kummittelee päätösten ja ratkaisujen taustalla, väijyy koulun käytävillä ja kaupungilla ja vie kaiken huomion jäähallilla. Silti tämä ei ole pelkästään urheilutarina vaan tarina elämästä, sen hienoista ja kauheista jutuista.

Spoilerivaroitus tähän kappaleeseen, tärkeitä juonenkäänteitä edessä. Kiekkokaupungin keskeinen käänne tapahtuu juniorijääkiekkojoukkueen tähden Kevinin ja samassa koulussa opiskelevan Mayan, Björnstadin jääkiekkoseuran urheilujohtajan tyttären välillä. Kevin raiskaa Mayan, Maya kertoo asiasta ja kaupunki jakaantuu niihin jotka uskovat Mayaa ja niihin jotka uskovat Keviniä. Kaava on samanlainen kuin monessa muussa seksuaaliseen väkivaltaan liittyvässä narratiivissa, juuri eilen katsoin Netflixin Grand Army-sarjaa, jossa seksuaalinen väkivalta ja sen vieminen poliisille on yksi juonenkulku, eikä oikeus tunnu millään voittavan. Sama on Kiekkokaupungin kohdalla. Lainaan tähän yhden kohdan, joka lukiessa pisti silmään: Maya on viisitoista, Kevin seitsemäntoista. Silti Kevin on keskusteluissa "poika" ja hän "nuori nainen". (s. 263). Jääkiekkotähden ja teinitytön ero kaupunkilaisten silmissä, uskottavuudessa, kohtelussa ja kaikessa muussa tulee raastavasti esiin tarinan edetessä, eikä Kiekkokaupunki käsittele tätä teemaa mitenkään kevyesti tai kaunistellen, päinvastoin. Kipu, tuska, viha, suru, raivo ja kaikki muu on selvää ja uskottavaa, ei mitenkään mukavaa luettavaa eikä niin pidäkään olla. Teema on tärkeä, ja Kiekkokaupunki tarjoaa ajateltavaa kyllä moneen asiaan liittyen, se tarttuu monenlaisiin ongelmiin ja ongelmakohtiin, joita oikeassa elämässä on olemassa.

Kiekkokaupunki oli paljon hienompi lukukokemus kuin osasin odottaa, olen lueskellut suosikkikohtiani uudelleenkin muutaman kerran ja ihastellut sitä, miten Backman on kirjoittanut tapahtumat, ihmiset ja tunnelmat eläviksi ja hengittäviksi kokonaisuuksiksi. Romaanin sisältö on tasapainossa, teksti on vaikuttavaa, tarina pitää tiukasti otteessaan ja hahmojen elämää haluaa seurata. Nyt minulla on Björnstad-tv-sarjaa kohtaan huomattavasti suuremmat odotukset kuin ennen romaanin lukemista, on samaan aikaan jännittävää ja mahtavaa nähdä kaikkien hahmojen heräävän henkiin ja tarinan saavan uuden kerrontamuodon. Jonkinlaisia muutoksia on varmasti luvassa, mutta luotan ja toivon, että parhaimmat ja tärkeimmät yksityiskohdat ovat säilyneet kirjasta sarjaksi-prosessissa ja tietynlainen tunnelma säilyy tv-ruudullakin. Toki odotan innolla myös sitä, miten suosikkihahmoni Benji esitetään, varmasti onnistuneella tavalla. Mukana sarjassa on myös suomalaisnäyttelijä Tobias Zilliacus, hän näyttelee Kevinin isää Matsia.


Luin Me vastaan te-romaanin pari päivää Kiekkokaupungin jälkeen, odotin malttamattomana että pääsin palaamaan sekä Backmanin tekstin että Björnstadin asukkaiden ja tarinoiden pariin. Me vastaan te sijoittuu aikaan Kiekkokaupungin tapahtumien jälkeen, kahden kuukauden päähän. Vähän aikaa on siis kulunut, paljon on muuttunut, mutta mitään ei ole unohdettu. Björnstadin jääkiekkoseura on vaikeuksissa ja kohtaa monia muutoksia, ihmiset rakastuvat ja vihastuvat, salaisuus paljastuu eikä mikään ole ennallaan vaikka toisaalta osa asioista ehkä sittenkin on.

Samoin kuin Kiekkokaupunki, Me vastaan te oli tosi vahva lukukokemus, vielä vahvempi kuin sarjan ykkösosa. En osaa sanoa kummasta kirjasta pidän enemmän, se vaihtelee ja molemmat ovat oikein hyviä. Me vastaan te iski vahvemmin, romaaniin mahtuu paljon vihaa ja suuttumusta, kuten takakansi lupailee, mutta mukana on valtavasti lämpöä, rohkeutta ja rakkautta, vastustamattomasti kirjoitettuna ja kerrottuna. Jääkiekkokuvaus ja urheilutunnelma on yhtä uskottavaa kuin edellisessäkin romaanissa, ja tarinaan mahtuu paljon onnistuneita käänteitä. Backman kirjoittaa sellaista tekstiä, jota on miellyttävää lukea ja joka sisältää paljon merkityksiä. Vaikka romaanissa on yli viisisataa sivua, yksikään sana tai lause ei ole turha, olisin voinut jatkaa lukemista vielä toiset viisisataa sivua ihan helposti. En ole lukenut Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä-teosta, mutta olen nähnyt sen elokuvana ja teatteriesityksenä, ja pidän myös siitä tarinasta kovasti. Taidankin siis seuraavaksi ottaa lukuun muita Backmanin kirjoja, luulen, että ne saattavat tehdä melkein yhtä suuren vaikutuksen kuin nämä kaksi romaania.

Mukana menossa on monta Kiekkokaupungista tuttua tyyppiä, ja muutama uusikin hahmo esitellään, heitä ovat esimerkiksi veljekset Teemu ja Vidar ja uusi jääkiekkovalmentaja Zackell. Suosikkihahmoni Benji nousee tarinassa ehkä eniten keskiöön, vaikka moni muu hahmo saa myös paljon huomiota. Benji on edelleen oma ihana itsensä, ja tässä tarinassa sai/joutui jatkuvasti olemaan sydän syrjällään kun poika kulkee tilanteesta toiseen. Edellisestä kirjasta tuttua ennakointia käytetään paljon myös tässä romaanissa, ja monta säikäytystä tai yllätystä pedataan jo kauan ennen kuin ne edes tapahtuvat, ja taas nämä ennakoinnit liittyvät juuri niihin hahmoihin, joista pidän eniten. Hahmogalleria on yhtä monipuolinen kuin Kiekkokaupungissa, ja tarinan henkilöt kulkevat monenlaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin koskettavalla, kiinnostavalla ja aidon tuntuisella tavalla.

Spoilerivaroitus taas, koskee tätä kappaletta. Backman on valinnut myös tähän romaaniin ajankohtaisen teeman, homous jääkiekkopiireissä on ollut viime vuosina esillä mediassa ja keskusteluissa. Benjin seksuaalinen suuntautuminen paljastui myös Kiekkokaupungissa, mutta oli vielä silloin salaisuus lähes kaikille romaanin hahmoille. Me vastaan te-teoksessa Benjin salaisuus paljastuu, kun hänestä otetaan kuva suutelemassa toista miestä, ja tämä kuva ladataan nettiin. Paljastus herättää Björnstadin asukkaissa erilaisia reaktioita, sekä kielteisiä että hyväksyviä. Backman käsittelee teemaa taitavasti, hän tuo tekstiin paljon tunnetta ja nyansseja, ja onnistuu myös tässä aidon tuntuisella tavalla. Jonkinlainen onnellinen tai ainakin positiivinen päätös Benjiin liittyvään juonenkulkuun saadaan, ja vaikka mikään ei ole yksiselitteistä tai helppoa, pidin siitä, millä tavalla tätä tarinalinjaa käsitellään. Benjin lisäksi toinenkin hahmo on jääkiekkopiireissä vähemmän edustetussa asemassa, valmentaja Elizabeth Zackell nimittäin. Nainen miesten valmentajana ei minusta ole mikään mahdoton yhtälö eikä varmasti olekaan, mutta ennakkoluuloja asetelmaan silti liittyy ja Me vastaan te pureutuukin niihin oikein hyvin. Tarinassa tehdään kyllä selväksi, että taito ratkaisee eikä sukupuoli, mutta myös epäreiluus ja syrjintä tulevat esiin. Mieleen tuli norjalaissarja Kotikenttä (norj. Heimebane), siinäkin käsitellään naisvalmentajuutta vaikkakin jalkapallomaailmassa.

Me vastaan te oli hieno lukukokemus, nämä kaksi romaania ovat ehdottomasti yksiä parhaimpia teoksia, joita olen tämän vuoden aikana lukenut. Edelleen ihmetyttää, miten voikin fiktiivinen tarina herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia kuin nämä kaksi romaania lukemisen aikana tekivät, mutta niin vain tarinan ja hahmojen seuraaminen sai välillä melkein viskaamaan kirjan nurkkaan ja hetken päästä ahmimaan monta sivua kerralla koska se vaan oli niin kivaa. Onneksi ainakin kolmas romaani on ilmestymässä tätä tarinaa jatkamaan, enkä malta odottaa, että saan sen käsiini ja pääsen taas takaisin Björnstadiin. Sitä ennen luvassa on kuitenkin sukellus jääkiekkokaupunkiin ja sen tarinoihin tv-sarjan muodossa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Metsäjätti

Metsäjätti-elokuva on pyörinyt leffateattereissa reilun viikon, ja minä olen ehtinyt näkemään sen kahdesti. Ville Jankerin ohjaama Metsäjätti perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään, kirja löytyy hyllystä mutta on vielä jäänyt lukematta. Nyt elokuvan näkemisen jälkeen odotan innolla romaanin lukemista, tarina ja hahmot ovat todella hyviä ja usein kirja on elokuvaa parempi, eli saa nähdä, josko luvassa olisi vielä astetta hienompi kokemus Metsäjätin tarinasta kuin "vain" leffan tarjoamana. Tämä tosin on todella onnistunut elokuva, mainio katsomiskokemus ja täynnä sujuvaa tarinankerrontaa sekä loistavia roolisuorituksia, eli aikamoisen kiva elämys. Romaanin pohjalta elokuvan ovat käsikirjoittaneet Jankeri ja Timo Turunen, päärooleissa ovat Jussi Vatanen (Pasi), Anu Sinisalo (Katariina), Hannes Suominen (Janne), Sara Soulié (Linda) ja Tommi Korpela (tehtaanjohtaja).

Homman nimi on se, että Pasi lähtee ylennys mielessään lapsuuden kotipaikkaansa Törmälään tehostamaan vaneritehtaan toimintaa. Siellä vastassa on tuttuja ihmisiä, tuttuja paikkoja, unohdettuja asioita ja lapsuus, jonka muistot nousevat väkisin mieleen. Kotona Helsingissä on vaimo Linda, kiikarissa oleva uusi asunto ja elämä, jonka Pasi on itselleen rakentanut. Nämä joutuvat enemmän tai vähemmän törmäyskurssille, kun Pasi saapuu Törmälään. Metsäjätin alkuasetelma on juuri sellainen, joka lupailee minun makuuni sopivaa tarinaa. Kun juoni sitten kulkee eteenpäin, paljastuu, että tämä on monellakin tapaa vaikeuksien kautta voittoon-juttu, kasvutarina, tarina ystävyydestä ja sisältää monta muuta teemaa, joita käsitellään mainiosti. Hyvin sopii minulle siis, erityisesti pari juonenkulkua ilahduttivat kovasti. Hahmot ovat myös tosi hyviä, kuten jo ehdin mainita, ja näyttelijät herättävät roolihahmonsa eloon poikkeuksetta onnistuneella tavalla. Ja kun hahmoista saa vielä tietää lisää takaumien muodossa, koko homma saa yhden tason lisää ja takaumat tuovat elokuvaan paljon sävyjä ja ovat tärkeä osa kokonaisuutta.

Vaneritehdas ja sen vaikutus koko yhteisöön, ei vain työntekijöihin vaan myös heidän perheisiinsä sekä koko kaupunkiin ja kokonaisiin sukupolviin näkyy Metsäjätissä selvästi, se tulee esiin sekä vaivihkaa että suoraan. Koko tarina kietoutuu tehtaan ympärille, metsäteollisuuden verkkoon ja siihen, miten bisnes toimii. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin tasapainoisesti, tehtaan lisäksi elokuvaan ja tarinaan mahtuu paljon ihmissuhdejuttuja ja monenlaisia tapahtumia niin tehtaaseen kuin muuhunkin elämään liittyen, aina kunnallisvaaleista yhtiön fuusioitumiseen ja yt-neuvotteluihin sekä lapsen syntymään, asunnon ostoon ja Metallican keikkaan. Kaikki tämä on mahdutettu puolentoistatunnin leffaan näppärästi, rytmi ei ole kiireinen ja tarina saa tarpeeksi aikaa. Ainostaan loppu vähän häiritsi, se on aika positiivinen ja optimistinenkin, mutta suotakoon se elokuvalle ja miksei tosimaailmallekin, kyllähän kaikenlaista hienoa voi tapahtua ja tapahtuukin, vaikka se ehkä vaikuttaisi epätodennäköiseltä. Jos leffaa olisi venyttänyt pari minuuttia, olisi lopun voinut pedata paremmin, mutta se toimii kyllä näinkin ja onnellinen loppu on aina kiva juttu. Loppua lukuunottamatta (tai no, kyllä myös sen kanssa) leffa lunasti kaikki odotukseni, jotka ilman romaanin lukemista olivat aika maltilliset, ja tarjosi hienon elokuvakokemuksen. Pidin tosi paljon siitä, että elokuva sijoittuu pienelle paikkakunnalle ja maaseudulle, ja siitä, millaisen tunnelman moni kohtaus onnistuu luomaan, paljon kivoja hetkiä luvassa tätä katsoessa.

Jussi Vatanen on pitkään ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja myös Pasin roolissa hän tekee loistavaa työtä. Vatanen tuo hahmonsa valkokankaalle tarkalla tavalla, hän lukee hahmoaan taitavasti ja kaikki yksityiskohdat ovat kunnossa, on suuri ilo katsoa näin hyvää roolityötä. Pasin hahmo on monitasoinen ja kokenut paljon, ja Vatasen näytteleminen tavoittaa hienosti kaiken sen, mitä Pasi kokee ja tuntee palatessaan lapsuutensa kotimaisemiin ja vanhaan elämäänsä. Sujuvaa työtä kohtauksesta toiseen, Vatanen jatkaa onnistuneita roolisuorituksiaan ja tämä Pasin rooli nousee kyllä yhdeksi suosikeistani. Hannes Suominen tekee erinomaisen roolin Jannena, Pasin lapsuus- ja nuoruuskaverina. Suomisella on toimiva ote mukavaan hahmoonsa, ja hän sopii rooliinsa täydellisesti. Pasin ja Jannen ystävyys on lempparijuonikuvioitani elokuvassa, ja sekä Suominen että Vatanen tekevät tosi hienoa työtä erityisesti ystävysten välisissä kohtauksissa. Yksi kohtaus täytyy nostaa kaikkien muiden ylle, vaikka leffa pursuaakin toinen toistaan mainiompia kohtauksia, minusta kaikista paras hetki on Pasin ja Jannen riita-/selittelykohtaus Jannen autossa. Hienoa dialogia, vahvaa näyttelijäntyötä ja onnistunut tunnelma, siitä on tämä mainio kohtaus tehty, ja pelkästään tämän kohtauksen vuoksi voisin mennä leffan vielä kolmannen kerran katsomaan.

Anu Sinisalo tekee sujuvan roolin Pasin pomona Katariinana, hän tuo hyviä juttuja kaikkiin kohtauksiin jossa on mukana, ja tulkitsee hahmoaan jämerällä otteella. Sara Soulié on oikein hyvä Linda, hän tekee vivahteikkaan roolin ja herättää hahmonsa eloon taitavasti. Jalmari Honka nuoren Pasin roolissa on myös todella hyvä, samoin Tomi Alatalo Pasin isän Maunon roolissa. Takaumakohtaukset ovat onnistunut osa elokuvaa, ja niissä varsinkin Pasin ja tämän isän suhde on iso osa sitä, miten takaumat heijastuvat elokuvan nykyhetkeen. Honka tuo nuoren Pasin valkokankaalle varmoin ottein ja onnistuu roolissaan mainiosti. Alatalo rakentaa hahmonsa sujuvasti ja tekee hyvää työtä kaikissa kohtauksissaan. Mainitaan vielä ainakin hurmaava Anna-Riikka Rajanen Jannen naisystävän roolissa, Tommi Korpelan uskottava rooli tehtaanjohtajana sekä Iikka Forss pääluottamusmies Kuisman roolissa, hyvä rooli häneltä.

Metsäjätti iski minuun oikein hyvin, se on sujuva elokuva ja tarjoilee minun makuuni aika sopivasti ihmissuhdeongelmia, työelämän sotkuja, hyvän ja pahan kamppailua sekä muita ominaisuuksia, joista tämä leffa rakentuu. Kaikkea olisi voinut olla vähän lisää, vaikka nytkään ei tuntunut, että tarina loppui kesken, olisi sen tasoissa ollut mahdollisuuksia pidempäänkin elokuvaan. Positiivinen kokemus tämä ehdottomasti oli, suosikkijuttujani ovat tarina, näyttelijäntyö ja hahmot sekä kokonaisuuden sujuvuus. Odotan innolla romaanin lukemista, leffan perusteella voi olla, että se tekee ison vaikutuksen.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Keikkaa pukkaa @ Riihimäen teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen teatteri!
kuvat © Nils Krogell

Näin Keikkaa pukkaa-esityksen ensi-illassa Riihimäen teatterissa 17.9.

Reijo (Jani Karvinen) on juuri saanut potkut pankkivirkailijan työstä, mutta raskaana olevan vaimonsa kanssa hänellä on nerokas suunnitelma konttorin ryöstöön. Keijo (Hannes Suominen) on vakavasti otettava näyttelijä, joka on suostunut agenttinsa hankkimaan omituiseen keikkaan sillä ehdolla, että saa seuraavaksi yhteiskunnallisesti merkittävän roolin. Teijo (Mikko Töyssy) on monenlaisia selityksiä keksivä koirapukuinen heppu, joka saapuu ilmoittamaan että "tämä on ryöstö". Kun kolmikko ajautuu samaan konttoriin, Reijon entiseen työpaikkaan, he päätyvät yhdessä yrittämään rahojen ryöstämistä. Mutta kuinkas sitten käykään?

Käsiohjelma varoitteli, että "jos pieruhuumori ei nappaa, vielä ehdit paeta", mutta onneksi en sentään lähtenyt pakenemaan vaan hyvällä mielellä astelin katsomoon. Petja Lähteen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä löytyy nimittäin pieruhuumorin lisäksi paljon kaikkea nokkelaa, monessa kohtaa viihdyttää ja ilahduttaa terävä sanailu ja yllättävät tilanteet. Hauskaa tuntuu olevan myös lavalla, ja sehän tietysti on kivaa. Ihan kaikki huumori ei iskenyt, suurin osa iski, ja kuten käsiohjelma toteaa, tällä hetkellä nauru on tärkeää. Tärkeäähän se on aina, mutta kyllä koronarajoitusten keskellä piristää kun pääsee katsomoon huvittumaan ja nauramaan. Koronatoimista sellainen huomio, että turvavälit, käsidesipisteet ja väljä liikkuminen on Riihimäen teatterissa erinomaisesti hoidettu, kasvomaskeja näkyi katsomossa aika hyvin eikä tungosta syntynyt väliajalle siirtyessä tai esityksen jälkeen poistuessa, tämä on oikein hyvä juttu. Turvallisen tuntuisesti sai siis katsomoon suunnata ja seurata, miten Reijo-Keijo-Teijo-kolmikko selviää ryöstösuunnitelmastaan, kun yksikään heistä ei oikein tiedä mitä kaikkea olisi tarkoitus tehdä, millainen ryöstöjuoni nyt olikaan ja kukas tässä onkaan se "näyttelijä" jonka vaimo on palkannut ryöstöä toteuttamaan? Entäs kuka on outo neljäs henkilö, joka konttorissa on ilmeisesti hiippaillut?

Ryöstökeikkaa pukkaa siis koko kolmikolla, ja rahat houkuttelisivat jokaista. Monenlaista käännettä on luvassa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei jää puuttumaan, niitä aiheuttavat muun muassa kevätkääryleet ja synnytys-sana, musiikin soiminen ja koirapuvun vetoketju. Esitys etenee reippaassa rytmissä ja varsin hilpeä tunnelma pysyy yllä lähes koko ajan, vaikka käsikirjoituksessa on viittauksia melko vakaviinkin aiheisiin. Niitä ei sen suuremmin haudata muttei myöskään nosteta esiin, huumori edellä mennään selvästi ja se toimii. Yleisöstä kuuluu naurunpyrskähdys toisensa jälkeen, ja maskin takana hymyilyttää läpi shown. Petja Lähteen ohjaus pitää paketin kasassa ja tuo tilanteet lavalle mainiossa vireessä, iskut ovat kohdallaan ja kaikki sujuu sulavasti. Keikkaa pukkaa on hyväntuulinen ja hilpeä esitys, sitä on mukava katsoa ja aika menee nopsasti. Ensimmäisellä puoliskolla rytmi on vähän parempi kuin väliajan jälkeen, vaikkei suurempia lipsahduksia tulekaan, on meno kakkospuolikkaalla hiukan hitaampaa. Ei se katsomista häiritse, ja kun vauhtiin päästään ja kiemurat alkavat selviämään, meno alkaa taas kiihtymään. 

Näyttelijäkolmikko selviää ryöstöhommista ja niiden suunnittelusta puhtaasti, vaikka välillä onkin pokassa pitämistä. Jani Karvinen tekee mainiota työtä Reijon roolissa, hän kaivaa hahmostaan kaiken irti ja varsinkin koominen ajoitus on kunnossa. Reijolla on paljon meneillään vaimon raskauden ja potkujen sekä ryöstön kanssa, ja Karvinen näyttelee näppärästi sen, miten mies tasapainottelee näitä asioita tai ainakin yrittää, ja vielä pitäisi selvitä musiikille ehdollistuneesta näyttelijästripparista ja koirapukuisesta hepusta. Hannes Suominen tuo Keijon hahmon lavalle varmoin ottein, Suomisella on lava hallussaan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ja hänen roolisuoritukseensa mahtuu monta tosi onnistunutta hetkeä. Mikko Töyssyllä on hyvä ote hahmoonsa Teijoon, ja hän tuo lavalle vastustamatonta huumoria ja eläytyy kaikkeen tekemiseensä sataprosenttisesti. Kolmikko tarjoilee tarkkoja ajoituksia, mainiota hahmonrakennusta ja vitsikkään vakavaa ryöstelyä, heidän käsissään tämä show rakentuu lavalle sujuvasti.

Keikkaa pukkaa tarjoaa riemuisan parituntisen, esitys hymyilyttää ja naurattaa, ja katsomosta saa poistua hyvällä tuulella ja iloisesti naureskellen nokkelan huumorin ja vauhdikkaan juonen piristämänä. Oikein sujuvaa menoa kaikin puolin, viihdyin katsomossa hyvin.

torstai 10. syyskuuta 2020

Pride-viikon luku-, leffa-, tv- ja teatterivinkkejä 🌈

 Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja sen kunniaksi kokoan tähän postaukseen sateenkaarevia vinkkejä niin luettavaksi kuin katsottavaksikin. Iloista, ihanaa Pride-viikkoa kaikille!

Kirjavinkkejä

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (kirjasta löytyy postaus täältä)
Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe (minua ilahduttaneena tietona mainittakoon, että äänikirjan lukee mm. In the Heights- ja Hamilton-musikaalien takaa löytyvä Lin-Manuel Miranda)
Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue (kirjasta löytyy postaus täältä) & The Gentleman's Guide to Getting Lucky 
Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda (suom. Minä, Simon, Homo Sapiens)
Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us
Adam Silvera: More Happy Than Not They Both Die At The End
Christina Lauren: Autoboyography
Tommi Kinnunen: Lopotti
Sari Luhtanen: Isadella - sydän kylmänä & Isadella - sydän murskana

Leffavinkkejä

God's Own Country (Yle Areenassa (huom! vain 28 päivää)
Kelet - Ole mitä haluat, honey! (Yle Areena)
Disclosure - transsukupuolisuus valkokankaalla (Netflix)
Handsome Devil (Netflix)
Patrik 1,5 (Netflix)
A Moment in the Reeds (Kirjastokino)
Private Romeo (Vimeo)

Tv-vinkkejä

Skam (Yle Areena, erityisesti kausi 3)
RuPaul's Drag Race UK (Yle Areena)
RuPaul's Drag Race (Netflix)
Hollywood (Netflix)
Sense8 (Netflix)
Eliittikoulu (Netflix)
Sex Education (Netflix)

Teatterivinkit

Mercury Theatre Colchester, 2018: Pieces of String (Digital Theatre, musikaali)
Arts Theatre, 2013: Beautiful Thing (Digital Theatre, näytelmä)
Royal Shakespeare Company, 2015: The Merchant of Venice (Digital Theatre)
Royal Shakespeare Company, 2018: Troilus and Cressida (Digital Theatre)

tiistai 8. syyskuuta 2020

Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Siiri Enoranta)

Siiri Enoranta hurmasi minut sekä kirjoitus- että tarinankerrontatyylillään Tuhatkuolevan kirouksella, joten en tuhlannut aikaa vaan varasin samantien kirjastosta hänen vuonna 2017 ilmestyneen teoksensa, Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Kirja on nimensä mukaisesti eriskummallinen sukellus niin Josir Jalatvan kuin hänen rakastettunsa, Micholei Rostuksen, sirkus Minimissimin työntekijöiden, reportteri Pitir Lonkajevon sekä Jumalan hylkäämän, sodassa runnoutuneen Aurosian mantereen elämään. Perintöään juhlimalla ja nautiskelemalla ahkerasti kuluttava Josir iskee silmänsä historiaa opiskelevaan Micholeihin ja nuoret miehet rakastuvat intohimoisesti. Hetken elämä on kirjaimellisesti yhtä juhlaa, kunnes eräs yli tuhat vuotta sitten häipyneen Jumalan seuraajista langettaa Mihon ylle monikehollisuuden kirouksen. Helppo ja huoleton, onnen ja ilojen täyttämä elo on tiessään, kun Micholei seilaa kehosta toiseen ja epätoivo saavuttaa sekä Mihon että Josirin. Josir on kuitenkin päättäväinen, hän kerää kokoon isänsä vanhan sirkuksen, Maximissimin entisiä esiintyjiä sekä uusia tuttavuuksia, onnistuu mahdottomassa tehtävässä ja hankkii junan, ja perustaa Minimissimin, kiertävän sirkuksen, jonka kyydissä alkaa takaa-ajo kohti vasaria, joka kirosi Micholein.

Kuten Tuhatkuolevan kirouksessa, myös Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä Enoranta on luonut tarkasti suunnitellun ja kerros kerrokselta rakennetun tarinamaailman, joka noudattaa omia lakejaan ja tottumuksiaan, jotka selviävät lukijalle ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Koska teoksen maailma eli 5200-luvun Aurosia ja sen monet maat on tarinassa niin vahvasti läsnä, ei lukiessa tule sellaista oloa, että onpa todella vieras tämä paikka, häiritsevää, vaan ennemmin ajattelee, että onpa kiehtova ja jännittävä, ruma ja kaunis paikka, täynnä salaisuuksia ja yllätyksiä. Tarinassa on vahvasti läsnä Jumala tai oikeastaan hänen poissaolonsa, Jumalasta kertovat vain vasarit, joista yksi siis kiroaa Micholein. Vasarit vaikuttavat arvoituksellisilta, heillä on suuria voimia ja taitoja, joista osoituksena on Mihon kirouksen lisäksi muun muassa Aurosiaa halkova, tuhoutumaton junarata. Jumala, jumalallisuus ja se, onko tekojen ja tapahtumien taustalla kenties jokin suurempi suunnitelma vai onko kaikki sattumanvaraista, vaikuttaa vahvasti moniin asioihin, joita kirjassa tehdään ja tapahtuu, ja tätä käsitellään mielenkiintoisella tavalla. Aurosian manner itsessään on tuntematon ja vieras, mutta sekä teoksen hahmoissa että maailmassa on myös paljon tuttuja, tunnistettavia ja samastuttavia piirteitä

Teoksen hahmot ovat sanalla sanoen loistavia. Koska kirja on melko pitkä, 513 sivua, hahmot mahtuvat kasvamaan ja kertomaan asioita itsestään ja toisistaan pidemmän kaavan mukaan kuin vaikkapa sadan sivun kirjassa. Nyt Josiriin ja Mihoon sekä muuhun joukkioon saa tutustua kiireettä, lukija tosin repäistään vauhdikkaalle matkalle heti kirjan alkupuolella, mutta mitään hätäisyyden tuntua teoksessa ei ole, tarinan tapahtumissa toki. Teoksen rakenne on näppärä ja sujuva, se liikkuu takaumien ja nykyhetken välillä vaikeuksitta ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana. Tarinaa kehystää junamatka, jonka varrelle kaikki suurimmat juonenkäänteet Mihon kirotuksi tulemista ja tietenkin Josirin ja Mihon ensitapaamista lukuunottamatta sijoittuvat. Vaikka sirkuksen siirtyminen paikasta toiseen ei olekaan koko ajan samanlaista, tuo se tapahtumiin rytmiä ja huomio pysyy enemmän siinä, mitä hahmoille tapahtuu ja miten heidän välistensä suhteiden vire muuttuu kuin siinä, missä he milloinkin ovat. Ja kun kirjassa on näin monta näin hyvää hahmoa, on ilo päästä lukemaan siitä, mitä he tuntevat, ajattelevat, tekevät ja kokevat. Erityisen kiehtovaa on ilman muuta Micholein vaihtuvat kehot, se, miten hän voi olla mies, nainen, vanha, nuori, mitä tahansa, ja sitten taas palata omaan kehoonsa, täysin omaksi itsekseen. Vai voiko? Monikehollisuuden karuselli ei ole hyvä kokemus, se on raastavaa, pelottavaa, ahdistavaa, karmivaa, eikä vain Miholle. Myös Josir kärsii poikaystävänsä vaihtumisista, vaikka onkin hyvin määrätietoisesti korjaamassa tätä ongelmaa.

Josirin ja Mihon suhde kuvataan hienolla tavalla, siinä näkyvät rakkauden kaikki muodot ja Enoranta on kirjoittanut teoksensa pääparista kaunistelematta mitään, mitä he kokevat tai tekevät. Välillä kaikki on ihanaa, lukiessa tekee mieli hymyillä näiden kahden nuorukaisen söpöstelylle ja sille, miten täydellisen rakastuneita he ovat. Välillä tunnelma taas on raastava, jännittynyt ja häijy, Mihon kirous ja matka Aurosian halki kiristävät molempien hermoja ja ärtymys purkautuu joskus riitoihin, jotka onneksi kyllä sovitaan. Yksi suosikkikohtiani Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä on itseasiassa Micholein ja Josirin riitakohtaus vähän ennen teoksen puoltaväliä. Onpahan voimakkaasti kirjoitettu luku tämä, monta sivua uskottavaa, kouriintuntuvaa riitelyä, jonka lukemisestakin tulee epämukava olo. Enoranta kirjoittaa taidokkaasti myös sen, miten Mihon senhetkinen keho, punapäinen nainen, lietsoo riidan aiheita ja suuntaa, sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä niin riitelyssä kuin monessa muussakin kirjan kohtauksessa. Tämä sukupuolten välisten roolien, sukupuolen moninaisuuden, seksuaalisuuden ja monen muun juurikin sukupuolen enemmän tai vähemmän määräävän seikan käsittely on teoksessa hyvin onnistunutta, mielikuvituksellista ja monipuolista. 

Mutta takaisin hahmoihin, joista kirjoittaminen lähti ihan sivuraiteille. Hahmot ovat siis loistavia, varsinkin pääparista pidin sivu sivulta aina vain enemmän, Josir ja Miho ovat molemmat hurmaavia tyyppejä ja vangitsevia persoonia. Myös sirkus Minimissimin mukana kulkeva, Josirin elämästä reportaasia kirjoittava Pitir on mielenkiintoinen hahmo, salamyhkäinen nuorimies, josta ei aina ihan saa selvää. Lisäksi tykkäsin kovasti Magnoliasta, Hugosta, Hurhurista ja Salemista, sekä aika monesta tarinassa vilahtavasta sivuhenkilöstä. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiehtova, Enoranta on luonut ristiriitaisia, kokonaisia henkilöitä, joiden tarina oikeasti kiinnostaa. Henkilöissä on valtavasti yksityiskohtia, heidän taustatarinansa yhdistettynä henkilön luonteeseen ja toimintaan tekee heistä todella onnistuneita. Hienoa on myös se, että useasta sivuhenkilöstä rakentuu aika monitasoinen kuva, he eivät siis jää mitenkään ohuiksi hahmoiksi vaikka ovat tarinassa läsnä vain muutaman sivun ajan. Näin nämä kohtaamiset ovat tarinankin kannalta merkityksellisempiä, jos sivuhahmot vain piipahtaisivat menossa mukana hetken vailla sen suurempaa persoonallisuutta, eivät he jäisi lukijalle mieleen. Nyt moni tyyppi jää, vaikka he eivät pitkää aikaa ole tapahtumissa mukana.

Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli ihastuttava, hurmaava lukukokemus, ja tulen ihan varmasti lukemaan sen uudelleen aika pian. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän tarinaan, Enorannan teksti on upeasti kirjoitettua ja pitää otteessaan, ja tarina on huikean monipuolinen, vauhdikas, kiehtova, kaunis ja kiivas, täynnä mainioita hahmoja ja yllättäviä käänteitä. Lukekaa, tämä on hieno!

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Teatteritärppejä loppuvuodelle 2020

 Tämän syksyn tärppipostaus on hieman lyhyempi kuin ennen, näin koronatilanteen aiheuttaman epävarmuuden aikana tärppilista nimittäin koostuu vain kymmenestä minua eniten kiinnostavasta esityksestä. Teattereissa on otettu koronajärjestelyt todella hyvin huomioon, olen ehtinyt syksyllä kaksi kertaa teatteriin ja molemmat vierailut ovat tuntuneet turvalliselta ja kasvomaskin takaa on ollut ihanaa vihdoin seurata teatterin taikaa livenä ja paikan päällä. Silti teatteriin meneminen tai ylipäätään muu kuin välttämätön liikkuminen aiheuttaa tänä syksynä enemmän harkintaa kuin koskaan ennen, enkä varmasti viiletä esityksestä toiseen sellaisella tahdilla mihin olen tottunut. Se harmittaa vähän, tiedän että missaan kymmeniä loistavia esityksiä ja elämyksiä, mutta onneksi kaikenlaista hienoa esitetään ensikin vuonna eikä kaikkea upeaa muutenkaan pääsisi näkemään. Haluan nauttia teatterista mahdollisimman turvallisesti ja vastuullisesti, joka tietysti onnistuu teattereiden ohjeistusten ja toimien ansiosta sekä siten, että joka ilta ei mene uusiin porukkoihin ja paikkoihin. Minulla on kyllä ollut valtava ikävä teatteriin muutaman viime viikon aikana, ei ole helppoa tämä kun on tottunut joka viikko sukeltamaan vähintään yhteen tai parhaimmillaan useaan tarinamaailmaan teattereiden katsomoissa ja nyt satunnaisia teatterikäyntejä lukuun ottamatta taukoa on ollut puolisen vuotta. Toiveikkaalla mielellä kuitenkin eteenpäin, varmasti kaikki haluavat toimia niin, että teattereiden tai minkään muunkaan ei tarvitsisi enää sulkeutua kokonaan vaan hommat voisivat pyöriä ainakin pienemmällä kapasiteetillä ja turvaohjeet huomioiden. Kyllä se tästä, uskon, luotan ja toivon niin.

Mahtavaa, yllättävää, ihastuttavaa, ilahduttavaa, hauskaa, koskettavaa ja kaunista teatterisyksyä kaikille myös näissä poikkeusoloissa.

Ja sitten postauksen aiheeseen, eli Teatterinnan kymmeneen syystärppiin!

1. Hamlet - Tampereen Työväen Teatteri

© Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Minun teatterikatsojan historiassani on muutamia sellaisia esityksiä, joita olen odottanut todella paljon ja innolla, enemmän kuin mitään muuta näkemääni, ja tämä TTT:n Hamlet on ehdottomasti sellainen. Pääroolissa Saska Pulkkinen, Shakespearea rock-musikaalina, uusia biisejä ja uutta musiikkiteatteria... Kukapa sitä ei odottaisi? Tänä vuonna olen laajentanut Shakespeare-tietouttani vihdoin yli suosikkini Romeon ja Julian, ja nyt olen aivan herran näytelmien lumoissa. Tämä Hamlet tulee juuri oikeaan saumaan siis, en ole nähnyt suomeksi muuta Shakespearea kuin R&J:n paristi, joten vihdoin ja viimein pääsen laajentamaan kotimaisten Shakespeare-esitysten kokemuksiani. Hamletista pidän, vaikka se ei Shakespearen tuotannosta ihan suosikkejani olekaan. Hamlet on hieno hahmo ja tarinassa on paljon hyviä juttuja, vaikka luulenkin, että tämä esitys lähestyy tarinaa ja tapahtumia aika erilaisesta näkökulmasta kuin voisi odottaa. Se on myös hyvä, sillä ainoa tähän mennessä näkemäni Hamlet eli Royal Shakespeare Companyn esityksen tallenne vuodelta 2016, jonka katsoin pari kuukautta sitten, oli todella hyvä. Koska se on myös ainut kosketukseni Hamletiin, olisi ehkä liian aikaista nähdä nyt toinen "perinteinen" näytelmäversio, sillä se tuskin voisi nousta tuon RSC:n version tasolle. Nyt kun tarinaa käsitellään musikaalimuodossa ja uudella tavalla, en usko vertaavani näitä kahta versiota toisiinsa niin vahvasti, vaikka eipä vertailu aina pahastakaan ole. No, nyt lähdin jo ihan sivuraiteille tässä. Odotan TTT:n Hamletia siis tosi paljon, kuvien perusteella esityksen visuaalisuus on komeaa ja pari musiikkipätkää kuulleena odotan että pääsen kuulemaan kaikki biisit. Hamlet saa myös kunnian aloittaa tulevaisuudensuunnitelmani, joka on käydä katsomassa enemmän Shakespearea. Luulenpa, että tämä on aikamoisen hieno aloitus tuolle suunnitelmalle.

HAMLET
Tampereen Työväen Teatteri

alkuperäisteksti William Shakespeare
ohjaus Otso Kautto
suomennos ja sovitus Michael Baran
säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari, Verre Vartiainen
laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran, Eeva Kontu
liikeidentiteetti Tero Saarinen, Satu Halttunen

rooleissa mm. Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Jussi-Pekka Parviainen

2. Once - Lilla Teatern


© Helsingin kaupunginteatteri

Ihana, ihana Once tulee vihdoinkin Suomeen, ja vielä Jakob Höglundin ohjaamana ja Tuukka Leppänen toisessa päärooleista. Mahtavaa! Näin Oncen ihan ekalla Lontoonreissullani vuonna 2013 eli seitsemän vuotta sitten, se oli hurmaava, ihastuttava, lämmin ja kaunis musikaali, jonka musiikki oli upeaa ja tarina täynnä hienoja yksityiskohtia. Erityisen hauskaa oli tietenkin päästä väliajalla pyörähtämään lavalla, sillä siellä toimi baari, joten katsojat saivat astella ihka aidolla West End-näyttämöllä. No, tokihan musikaali itsessään oli myös upea kokemus, ja olenkin pitkään odottanut ja toivonut, että se kotimaahan saataisiin esitettäväksi. Nyt sitten onkin luvassa varmasti todellista herkkua, sillä Lillanin Oncea on tekemässä niin monta taitavaa tekijää, ettei tämä voi olla muuta kuin ihana esitys. Ihana on ehkä muutenkin se sana, jolla Oncea kuvailisin niiden muistojen perusteella, joita minulla sen näkemisestä on. Oncessa on ihan omanlaisensa tunnelma, en ole koskaan nähnyt samanlaista musikaalia kuin se. Musikaalin hienous on siinä, että näyttelijät itse soittavat musiikin, siinä, että hahmot ovat taidolla rakennettuja, siinä, että tarina ja laulut ovat niin kauniita, vahvoja ja lempeitä, ja siinä, että Once nyt vain sattuu olemaan aikamoisen onnistunut kokonaisuus, jossa kohdallaan on aivan kaikki. Yksi Once-innostustani lisäävä seikka on musikaalin ohjaava ja koreogafioiva Jakob Höglund sekä lavastuksesta ja puvustuksesta vastaava Sven Haraldsson. Tämä kaksikko vastasi samoista osa-alueista Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Julia-esityksessä, joka oli minulle yksi viime vuoden kohokohtia. Nyt on mielenkiintoista ja hienoa nähdä, miten heidän käsissään rakentuu musikaali, R+J kun oli näytelmä vaikka siihen olikin rakkauslauluja lisätty. Innoissani olen myös siitä, että juuri Tuukka Leppänen tekee tässä toisen päärooleista. Hän vinkkasi silloin seitsemän vuotta sitten minulle, että Lontoossa menisi sellainen musikaali kuin Once ja siksipä sen suuntasin katsomaan, ja nyt pääsen näkemään Leppäsen samassa musikaalissa. Aika kivaa! Ai että, tämä Once kyllä on yksi parhaista jutuista, joita tänä syksynä ensi-iltaan tulee, ihan varmasti. En malta odottaa!

ONCE
Lilla Teatern

käsikirjoitus Enda Walsh
säveltäjät Glen Hansard ja Markéta Irgalová
ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
dialogin ruotsinnos Annina Enckell
laulujen ruotsinnos Tobias Zilliacus

rooleissa mm. Emma Klingenberg, Tuukka Leppänen, Robert Kock, Ulriikka Heikinheimo, Santeri Helinheimo Mäntylä ja Alexander Wendelin

3. West Side Story - Jyväskylän kaupunginteatteri

© Jiri Halttunen

Kuten mainitsinkin jo Hamletin kohdalla, Romeo ja Julia on suosikkini Shakespearen näytelmistä, ja West Side Storyhan pohjautuu R&J:hin, eli totta kai minä haluan tämän nähdä. Olen nähnyt Westiksen monta vuotta sitten, muistaakseni pidin siitä kyllä, mutta kovin kirkkaita muistoja ei mieleen kyllä nouse. Lavastuksesta jotain ja jonkinlaista tappelukoreografiaa, musiikista sentään muista aika paljon, olen toki biisejä kuunnellut ja kuullut tässä vuosien varrella muutamasti. Kuusi vuotta sitten en tietenkään osannut vielä heijastaa West Side Storyä Romeoon ja Juliaan, mutta nyt aikeeni on katsoa musikaalia erityisesti sellaisesta näkökulmasta, että vertaan sitä Shakespearen näytelmään. Olen kesän aikana katsonut useamman Romeo ja Julia-tallenteen ja vuoden 1968 leffankin sekä lukenut pari suomennosta, joten se tarina alkaa olla tiukasti mielessä, ja onkin hauska katsoa, kuinka paljon Shakespearen näytelmän piirteitä musikaalista näkyy. Totta kai West Side Story on myös oma teoksensa, ja varmasti katson sitä osittain ihan ilman mitään vertailunäkökulmaa, jos nyt ylipäätään muistan että suunnittelin R&J-vaikutteita etsiväni. Erityisesti odotan Tuomas Korkia-Ahoa Tonyn roolissa, hän oli loistava Teatteri Päivölän Niskavuoren naiset-esityksessä viime kesänä, ja onkin kiva nähdä hänet uudestaan lavalla. Muutenkin näyttelijäkaarti näyttäisi olevan täynnä nuorta verta, kuten West Side Storyn kohdalla kuuluukin. Luvassa siis luultavasti paljon nuoruuden iloa, vimmaa, intoa ja ihastusta, ja sekös vasta on mahtavaa. Onpa kiva päästä palaamaan tämän musikaalin pariin, kuvien perusteella se vaikuttaa huiman hienolta.

WEST SIDE STORY
Jyväskylän kaupunginteatteri

teksti Arthur Laurents – Jerome Robbins
musiikki Leonard Bernstein – Stephen Sondheim
suomennos Sami Parkkinen
ohjaus Snoopi Siren
koreografia Ari Numminen

rooleissa mm. Nathalia Hyvärinen Kanerva, Tuomas Korkia-Aho, Petri Knuuttila, Sami Ulmanen, Tytti Vänskä ja Pekka Hiltunen

4. Cabaret - Turun kaupunginteatteri

© Otto-Ville Väätäinen

Cabaretia en ole koskaan nähnyt, mutta nyt on Turussa niin timanttinen tiimi että täyttä timanttia on varmasti koko esitys. Myös tässä ohjaaja-koreografina toimii Jakob Höglund ja lavastus on Sven Haraldssonin käsialaa, eli Oncen lisäksi heidän kädenjälkeään pääsee ihailemaan Cabaretin muodossa. Seremoniamestarin roolissa nähdään Miiko Toiviainen, jonka kuvittelisin sopivan tähän rooliin superhyvin, ja odotankin tosi innolla, että pääsen näkemään sekä Toiviaisen että muiden näyttelijöiden roolisuoritukset sekä koko musikaalin. Cabaret on tunnettu teos, sitä on esitetty Suomessakin paljon, mutta minä en muista kuulleeni siitä kuin yhden biisin enkä tarinastakaan tiedä mitään. Onkin hauska nähdä tämä ihan uutena tutavuutena, kun moni muu suuntaa katsomoon katsomaan tuttua tarinaa ja kuuntelemaan tuttua musiikkia. Varsin komean näköinen esitys on tämä Turun Cabaret kuvien perusteella, ja luulenpa, että komea on myös musikaalikokemus, kun katsomoon ehtii.

CABARET
Turun kaupunginteatteri

perustuu John van Druten näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan
sävellys John Kander
teksti Joe Masteroff
laulujen sanat Fred Ebb
suomennos Esko Elstelä
laulujen suomennos Jukka Virtanen
ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
taistelukoreografia Ville Seivo

rooleissa mm. Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson ja Riitta Salminen

5. Jekyll & Hyde - Lahden kaupunginteatteri


© Aki Loponen

Jekyllin ja Hyden olen nähnyt kerran musikaalina ja kerran samasta tarinasta jonkin verran sovitettuna näytelmänä, ja tämä tarina on oikein mainio, sopivan synkkä ja täynnä hienoja tunnelmia. Musiikista pidän myös, olen aika paljonkin kuunnellut Jekyll&Hyde-soundtrackeja ja biisit ovat mahtipontista kuunneltavaa. Lahdessa pääroolin/roolit saa hoidettavakseen Joel Mäkinen, jonka olen muutamassa roolissa nähnyt ja jonka näkemistä tässä musikaalissa odotan kovasti. Jekyllin ja Hyden kaksijakoinen rooli on haasteellinen ja kiehtova, ja on kiva nähdä, mistä kulmasta Mäkinen hahmo(j)aan lähestyy. Rooleissa on tuttuja tyyppejä monista produktioista, ja uskoisin, että porukka herättää tämän tarinan henkiin sujuvalla ja onnistuneella tavalla.

JEKYLL & HYDE
Lahden kaupunginteatteri

perustuu Robert Louis Stevensonin pienoisromaaniin
käsikirjoitus Leslie Bricusse
musiikki Frank Wildhorn
sanat Frank Wildhorn, Leslie Bricusse, Steve Cuden
suomennos Kari Arffman
ohjaus Jukka Keinonen
koreografia Jouni Prittinen

rooleissa mm. Joel Mäkinen, Anni Kajos/Miila Virtanen, Jon-Jon Geitel, Anna-Sofia Tuominen ja Laura Huhtamaa

6. Kinky Boots - Tampereen Työväen Teatteri


© Kari Sunnari

Toinenkin Työviksen juttu pääsee tälle listalle. Upea Kinky Boots matkaa Helsingin kaupunginteatterin ja TTT:n yhteistyön kautta Tampereelle, ja tämä nyt ei voi olla muuta kuin hieno. Päärooleihin palaavat HKT:n produktiosta tutut Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola, ja ohjaajana on Samuel Harjanne, kuten Helsingissäkin. Myös muutama muu Helsingin versiosta tuttu kasvo on mukana Tampereen Kinky Bootsissa, ja uusista näyttelijöistä odotan erityisesti Niki Rautenin roolia Enkelinä, hän teki minuun vaikutuksen viime vuonna Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Julia-esityksessä. Kinky Bootsista tuli aikamoinen ilmiö kun sitä HKT:llä esitettiin, minäkin ehdin sen kahdesti katsomaan ja täytyy sanoa, että samanlaista hurmosta ei kotimaisissa teatterikatsomoissa ole ennen eikä jälkeen Kinkyn vallinnut (no, TTT:n Poikabändi pääsee lähelle). Onhan tämä hurmaava musikaali, hahmot ovat loistavia, musiikki soi mainiolla tavalla ja iloa, valoa ja riemua riittää, eikä katsomossa voi kuin hymyillä. Kinky Boots on kuin bussilastillinen värikästä elämäniloa, se vie mukanaan ja jättää niin hyvälle fiilikselle, että musikaalia ei voi kuin rakastaa. Jo näkemättäkin uskallan sanoa, että melkoista tykitystä ja onnellisuutta on TTT:n suurella näyttämöllä luvassa, kun Kinky Boots saapastelee ja tanssahtelee paikalle. Minä odotan jo paljon sitä, että pääsen sukeltamaan tähän tarinaan, niin ihanaa se viimeksikin oli.

KINKY BOOTS
Tampereen Työväen Teatteri

perustuu Miramaxin elokuvaan
käsikirjoitus Harvey Fierstein
musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
suomenkielinen käännös Kari Arffman ja Hanna Kaila
ohjaus Samuel Harjanne
koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

7. Mary Poppins - Svenska Teatern


Pääroolissa Mary Poppinsina nähdään Josefin Silén
© Valtteri Kantanen

Maija Poppasen olen nähnyt musikaalina kerran, yksitoista vuotta sitten, mutta muistan siitä yllättävänkin paljon. Tarina on hurjan kiva, pidän hahmoista tosi paljon ja musiikki on muistaakseni myös oikein menevää, joitain lauluja lauleltiin ala-asteella paljon. En varmaankaan ole Disney-leffaa nähnyt, ainakaan kokonaan, sillä siitä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Mary Poppins Returns-leffan katsoin vähän aikaa sitten, koska siinä on Lin-Manuel Miranda. Nyt tämä vuorossa ruotsiksi, ja luulenpa, että Svenska Teaternin näyttämöllä nähdään jotain taianomaista. Rooleissa on muutama tuttu kasvo, mutta suurin osa näyttelijöistä on uusia tuttavuuksia.

MARY POPPINS
Svenska Teatern

perustuu P.L. Traversin tarinaan ja Walt Disney-elokuvaan
alkuperäismusiikki ja laulujen tekstit Richard M. Sherman ja Robert B. Sherman
käsikirjoitus Julian Fellowes
uudet laulut, lisätty musiikki ja teksti George Stiles ja Anthony Drewe
ohjaus Markku Nenonen
koreografia Markku Nenonen, Osku Heiskanen, Säde Kajovaara

rooleissa mm. Josefin Silén, Denny Lekström, Nea-Maria Alanko, Aaro Wichmann ja Laura Allonen

8. Kirka - surun pyyhit silmistäni - Kouvolan teatteri


© TAVATON Media

Kirka - surun pyyhit silmistäni meni Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, musikaali oli silloin aikalailla myös ensikosketukseni Kirkaan, vaikka hänen biisejään olin totta kai kuullut ennenkin. Pidän kovasti siitä, miten Matti Laineen kirjoittama musikaali kertoo Kirkan tarinan, ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten esitys nousee Kouvolassa lavalle. Kirkan ja Sammyn väliset kohtaukset ovat tässä suosikkihetkiäni, ja kun Kouvolassa Kirkana ja Sammynä nähdään tosielämän veljekset Mikael Saari ja Markus Waara, uskoisin heidän tuovan hienoa lisävivahdetta musikaalin veljestarinaan. Kirkan musiikki on upeaa, musikaalissa on vaikka mitä hienoja biisejä, ja odotan innolla, että pääsen kuulemaan Kirka-biisejä Mikael Saaren esittämänä.

KIRKA - SURUN PYYHIT SILMISTÄNI
Kouvolan teatteri

käsikirjoitus Matti Laine
sovitus ja ohjaus Niko Taskinen
koreografia Antti Lahti

rooleissa mm. Mikael Saari, Markus Waara, Veli-Matti Karén, Tommi Kekarainen ja Satu Lemola

9. Lemmen Jättiläinen - Valkeakosken kaupunginteatteri


© Valkeakosken kaupunginteatteri

Lemmen Jättiläinen valikoitui tärppilistalle kahdesta syystä - se näyttää kuvissa superkivalta ja lavalla nähdään paljon nuoria. Esitys perustuu Aki Sirkesalon musiikkiin, ja tarina vie nuorison ja aikuisten elämänkohtaloihin, ihmissuhteisiin, riemuihin ja suruihin. Sehän kuulostaa oikein mainiolta, ja tämä musiikkinäytelmä vaikuttaisi sopivalta tavalta tutustua Valkeakosken kaupunginteatteriin. En ole kuullut kovinkaan montaa Sirkesalon biisiä, ainakaan niin, että tietäisin niiden olevan hänen kappaleitaan, mutta kyllä ne varmaankin kääntyvät näppärästi teatterin lavalle tarinaksi. Tämä vaikuttaa kyllä tosi mukavalta, innoissani olen menossa katsomaan.

LEMMEN JÄTTILÄINEN
Valkeakosken kaupunginteatteri

käsikirjoitus Harri Salminen
musiikki Aki Sirkesalo
ohjaus Minna Kangas
koreografia Juuli Välimaa

rooleissa mm. Eero Löövi, Kalle Koskinen, Jesse Soini, Ronja Norojärvi ja Senni Raappana

10. Kultarinta - Lahden kaupunginteatteri

Tärppilistalle nousee myös toinen juttu Lahden kaupunginteatterista. Listan ainoa puhenäytelmä perustuu Anni Kytömäen romaaniin ja kertoo sukupolvitarinan. Lahdessa on tehty vuosien mittaan toinen toistaan vahvempia puheteatteriproduktioita, ja Lahden kaupunginteatteri onkin ehkä suurin suosikkini juuri puheteatterin puolella. Draama on aina herkästi ja yksityiskohtaisesti tehtyä, hienolla tavalla lavalle tuotua ja täynnä upeita roolisuorituksia, luulen että niin on tämänkin kohdalla. En ole lukenut Kultarintaa enkä tiedä tarinasta oikein mitään, mutta uskon, että tulen pitämään esityksestä paljon.

KULTARINTA
Lahden kaupunginteatteri

perustuu Anni Kytömäen romaaniin
sovitus Ari-Pekka Lahti
ohjaus Heidi Räsänen
koreografia Jyrki Karttunen

rooleissa mm. Saana Hyvärinen, Mari Naumala, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki ja Mikko Pörhölä

perjantai 21. elokuuta 2020

Hukan perimät (Elina Pitkäkangas)

 

Minulla on ollut keväästä saakka jonkinmoinen lukujumi päällä, eka vuosi kirjallisuuden opiskelua piti sisällään ison määrän luettua kirjallisuutta ja kaipa siitä sitten ähky tuli, vaikka lukemista rakastankin. Kesän aikana olen lukenut itseasiassa todella vähän, lähinnä Shakespearen näytelmiä, enkä ole oikein kaivannutkaan kirjojen pariin pöydällä odottavista lukemattomista pinoista huolimatta. Parisen viikkoa sitten nappasin (vihdoin) käsiini Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen ja luin sitä aika hitaasti mutta innolla kuitenkin, ja huomasin, että hei, lukeminenhan on taas ihan tosi kivaa! Tuhatkuolevan kirous oli muuten todella hieno, ihanaa kieltä ja taitavaa tarinankerrontaa, suosittelen! Uskalsin sitten varata kirjastosta kasan muutakin kirjallisuutta kuin näytelmiä, ja niiden joukossa oli myös tämän postauksen aiheena oleva teos, Elina Pitkäkankaan Hukan perimät, joka onkin ollut lukulistallani jo tovin. Nyt kun lukuinnostuskin on palannut, päätin juhlistaa sitä sukeltamalla hukkien, jääkäreiden, aktivistien ja muiden tyyppien pariin.

Hukan perimät sijoittuu samaan tarinamaailmaan kuin Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Kuura, Kajo Ruska). Suomessa, kuten koko maailmassa, on ihmissusia, joita vältellään ja pelätään viimeiseen saakka. Kaupunkeja ympäröivät muurit, joiden sisälle ihmiset pakkautuvat täydenkuun aikana ja luottavat Jahti-järjestön suojeluun. Jahdin jääkärit pitävät hukat loitolla, turvaavat tavallisten ihmisten elämän ja nauttivat mainetta ja kunniaa näin tehdessään. Hukan perimät aloittaa tarinansa vuodesta 2005, jolloin nuori Alexander Berg suuntaa äitinsä ja legendaarisen kapteenin Väinö Ollikaisen kanssa täydenkuun komennukselle. Kaikki ei, kuten odottaa saattaa, suju suunnitellusti, ja Alex ja Väinö heräävät hukkina, oman onnensa nojassa. Tarina levittäytyy aina vuoteen 2014 asti, ja sen varrelle mahtuu valtavasti kaikkea, niin iloja, suruja, vaikeuksia, riemua, ongelmia ja niiden ratkaisuja sekä paljon muuta.

Olen lukenut Kuura-trilogian pari vuotta sitten, silloin, kun sarjan viimeinen kirja eli Ruska ilmestyi. Muista pitäneeni siitä kovasti, vaikka ihan kaikkia yksityiskohtia tai tapahtumia en enää muistakaan. Suurimmat juonenkäänteet ja suosikkihahmoni sentään muistin kirkkaasti myös Hukan perimiä aloittaessani, ja ihan tutulta teoksen maailma ja hahmot tuntuivat, eli kyllä tuttuja juttuja tuli mieleen tarinan edetessä. Hukan perimät kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Kuuraa ja sitä seuranneita teoksia, eli tämä toimii ihan itsekseenkin, ja ehkäpä paremminkin ennen trilogiaa, jos siis haluaa ajallisesti olla tapahtumien kululle uskollinen. Minä aloitin tämän luettuani Kuura-trilogian uudelleen, on kiva saada siihen uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia Hukan perimien jäljiltä. Pidän Pitkäkankaan kirjoitustyylistä paljon, se on lukijaystävällistä, sujuvaa ja miellyttävää lukea, tarina soljuu eteenpäin niin, että ei oikeastaan edes huomaa lukevansa sanoja paperilta. Lauseet ja kappaleet loihtivat hahmot, maisemat ja tapahtumat silmien eteen ja imaisevat mukaan tarinaan, ja lukukokemus on enemmän kuin "vain" lukukokemus, enemmän Hukan perimät on ihan kokonaisvaltainen tunnekokemus.

Pitkäkangas luo taidokkaasti sekä kirjansa hahmot että juonenkäänteet, ja teoksen kertoma tarina on kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen ja uskottava, että huomaamattaan alkaa enemmän tai vähemmän eläytymään siihen, mitä hahmot kokevat. Varsinkin tunteet, niin iloiset, surulliset, pelokkaat, kiihkeät, innokkaat, avuttomat, riemukkaat ja vihaiset, säkenöivät sivuilta niin vahvasti, että ne ovat käsinkosketeltavia. Tässä yhteydessä täytyy mainita varsinkin kolme kohtausta, vaikka vahva tunne onkin läsnä joka sivulla, näissä kolmessa kohdassa tunnekuohu on suorastaan hämmästyttävän voimakas. Ensimmäinen kohta on se hetki, kun Väinö löytää Alexin heidän ensimmäistä täysikuutaan seuraavana päivänä, näkee tämän puuttuvan käden ja raastavan epätoivon eikä pysty toimimaan kuten Jahdin sotilaan odotettaisiin toimivan. Toinen kohta on Alexin ja Samsonin välinen, kahdenkeskeinen hetki ladossa. Alexin hätä ja epätoivo, avuttomuus ja viha ovat tässä kohtauksessa niin vahvasti kirjoitettuja, että ne täyttävät sivut äärimmilleen ja valuvat reunoilta yli, eikä voi muuta kuin ihailla ja kauhistella sitä painostavaa ja jännittynyttä, pahaenteistä tunnelmaa, jonka Pitkäkangas on kohtaukseen luonut. Kolmas vahva tunnehetki on aika pian tämän kakkoskohdan jälkeen, silloin, kun Alex pääsee pakoon Lupercaliasta, saa kätensä vapaaksi ja syöksyy Ronjan syliin. Muutamaan lauseeseen mahtuu suuria tunteita ja niiden purkautumista, joka sanoista hienosti välittyy.

Tämä vahvasti kirjoitettu tunne näkyy myös siinä, miten Hukan perimien henkilöt tarinan edetessä kasvavat ja syventyvät. Koska tarina ulottuu yhdeksän vuoden ajalle, mukaan mahtuu paljon porukkaa ja uusia hahmoja ilmestyy pitkin kirjaa. Vaikka kaikkien hahmojen esittelyyn ei käytetä paljon tilaa, sekä henkilöt että heidän suhteensa tulevat yllättävän selväksi rivien välistä ja muutaman harkitun tapahtuman maininnalla. Eräs näistä suhteista on Alexin ja Einon mutkikas ystävyys, joka rakentuu ikäänkuin taustalla, ilman, että sitä mainittaisiin Hukan perimissä kovinkaan montaa kertaa. Silti tämä kaksikko on helppo kuvitella vuosien varrelle ystävystymään, tutustumaan ja jakamaan kokemuksiaan. Sama vaivaton ystävyyksien, rakkauksien, vihaisuuden ja muiden suhteiden rakentuminen näkyy myös muiden hahmojen välillä, ja näin luontevia henkilökuvia on aina kiva lukea. Alex on ilman muuta suosikkihahmoni, mutta aikalailla kaikissa päähenkilöissä on piirteitä, joista pidän. Pitkäkankaan luoma henkilögalleria on täynnä mielenkiintoisia, monitasoisia tyyppejä, jotka ovat kaikki erilaisia ja omia persooniaan, ja sellaisia, joiden tarina kiinnostaa. Ja vielä kun tarina itsessään on tarkka ja yksityiskohtainen ja täynnä kiehtovia käänteitä, on mahtavaa saada seurata, miten tämä porukka luovii eteenpäin ihmissusien, Jahdin, tavallisten ihmisten, rakkaidensa, vihollistensa ja toistensa joukossa. Pidän siitä, että tarina etenee monen eri henkilön näkökulmasta, se tuo lukemiseenkin kivaa fiilistä ja tarjoaa otteita erilaisten ihmisten mietteisiin ja ajatuksiin. Vaikka Pitkäkankaan kirjoitustyyli pysyy aika samanlaisena riippumatta siitä, kenen näkökulma tarinaan on kyseessä, tuo hän sujuvasti ripauksen kertojahahmon luonnetta mukaan kaikkeen siihen, mitä tapahtuu.

Hukan perimät tarjoaa hienon lukukokemuksen ja on oikein onnistunut lisä Pitkäkankaan luomaan maailmaan. Tarina kulkee vauhdilla ja vaikeuksitta, vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu monenlaista, se kerrotaan näppärästi ja kaunistelematta, niin, että lukiessa saa iloita ja kauhistella sopivasti vuorotellen ja joskus samaankin aikaan. En keksi tästä mitään moitittavaa, paitsi ehkä sen, että olisin voinut lukea kaikesta vielä enemmän ja pidempään, joitakin rivien välissä tapahtuvia juttuja olisi siis voinut kirjoittaa tarinaan mukaan, mutta kyllä ne tulivat taustalla tapahtuessaankin selväksi. Näin kivassa kirjassa olisi vain ollut kiva pysytellä kauemminkin, nyt tarina piti otteessaan niin, että jäljellä oleva sivumäärä väheni huimaavaa vauhtia, ja sitten olinkin jo kiitoksissa ja lukenut koko tarinan. Sehän se on kaikkien hyvien kirjojen ongelma, ne kun aina tuppaavat loppumaan ennen kuin siihen olisi valmis. Nyt sentään on sellainen ihana tilanne, että Kuura-trilogia odottaa ja pääsen takaisin tähän hukkien maailmaan. Jee!